X.
Kookkaana, kauniina, kylläisenä kuin maholehmä ja rauhallisena niinkuin ainakin oli Pjotr Nikolajevitshin rouva istunut ikkunassa silloin kuin tuo kauhea kamppailu hänen miehensä ja talonpoikien välillä tapahtui. Hän näki, kuinka hänen murhattu miehensä raahattiin jonnekin pois, ja kauhu, jonka tämä kamala näky synnytti Natalia Ivanovnassa (niin sanottiin Pjotr Nikolajevitshin leskeä), oli, niinkuin tavallista, siihen määrin voimakas, että se tukehutti kaikki muut tunteet. Mutta kun väkijoukko oli painunut puutarhan aidan taa ja melu vaijennut, ja kun Malanja, heidän palvelustyttönsä, oli silmät suurina juossut sisään ilmoittamaan aivankuin jotakin ilosanomaa, että Pjotr Nikolajevitsh oli tapettu ja viskattu ojakuoppaan, alkoi ensimäisestä tunteesta erottua toinen: ilontunne sen johdosta, että hän nyt oli vapautunut hirmuvallasta, jossa tuo mustia silmälaseja käyttävä mies oli häntä 19 vuotta pitänyt. Rouva kauhistui itsekin tunteitaan, eikä niitä oikein tunnustanut omikseen, vielä vähemmän niitä kenellekään ilmaisi. Vainajan runneltua, keltaista, karvaista ruumista pestäessä, puettaessa ja arkkuun pantaessa oli rouva kauhuissaan, itki ja voihki. Kun sitten erittäin tärkeitä asioita varten määrätty tutkintotuomari saapui ja rouvaa kuulusteltiin todistajana, näki hän tutkintatuomarin kortteerissa kaksi rautoihin pantua talonpoikaa, jotka olivat pääsyyllisiä. Toinen heistä oli jo vanha mies, pitkä vaalea parta suortuvissa, kauniit kasvot rauhallisina ja ankarina, toinen taas oli mustalaismainen nuori mies, silmät kiiluvina, kiharainen tukka pörröisenä. Rouva todisti tuntevansa nuo miehet niiksi, jotka olivat ensimäisinä tarttuneet Pjotr Nikolajevitshia käsiin, ja vaikka se mustalaismainen mies, silmillään vilkuttaen liikkuvien kulmakarvainsa alta, moittien sanoi: "syntiä teette, rouva, kerran kaikki kuolemme", ei rouva tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin, tutkinnon aikana heräsi hänessä vihamielisyys ja halu kostaa miehensä murhaajille.
Mutta kun sotaoikeuteen alistettu juttu kuukauden kuluttua päättyi siihen, että 8 miestä tuomittiin pakkotöihin ja kaksi, valkopartainen ja se mustalaismainen, hirtettäväksi, tuntui tuo rouvasta vähän niinkuin pahalta. Epämiellyttävä kahdenvaiheisuus kuitenkin pian häipyi oikeudenistunnon juhlallisuuden vaikutuksesta. Jos kerran ylin esivalta pitää jotain tarpeellisena, niin tietysti se onkin tarpeellista.
Kuolemantuomio piti toimeenpantaman kylässä. Ja palattuaan sunnuntaina kirkosta uudessa hameessa ja uusissa kengissä, Malanja piika ilmoitti, että hirsipuuta jo rakennetaan ja keskiviikkona pitäisi sitten pyövelin saapua Moskovasta, ja että tuomittujen kotiväki poraa niin, että kuuluu yli koko kylän.
Natalia Ivanovna ei mennyt kotoaan minnekään, ollakseen näkemättä hirsipuuta ja väkijoukkoa, ja toivoi vain, että kaikki olisi tapahtunut niin pian kuin mahdollista, sillä hän ajatteli vain itseään eikä tuomituita tai niiden kotiväkeä.