XII.
Vaikka Eugen Mihailovitsh, saatuaan kupongin käsistään, ei koko asiaa sen koommin enää ajatellut, ei hänen vaimonsa Maria Vasiljevna voinut sittenkään antaa anteeksi sitä, että oli ollut petkutuksen alaisena, eikä liioin unohtaa miehensä kovia sanoja, yhtävähän kuin niitä kahta lukiolais-roikaletta, jotka olivat niin sukkelasti häntä nenästä vetäneet.
Siitä petkutuksen päivästä asti hän tarkasteli kaikkia lyseolaisia. Kerran tuli Mahin häntä vastaan, mutta hän ei tuntenut tätä, sillä hän teki sellaisen naaman, joka kokonaan muutti kasvot toisiksi. Sensijaan hän tunsi heti Mitja Smokovnikovin, kun pari viikkoa tapauksen jälkeen kohtasi hänet silmä vasten silmää katukäytävällä. Rouva antoi pojan kulkea ohitsensa, mutta sitten kääntyi ja alkoi seurata kintereillä asuntoon asti, jossa otti selvän, kenen poika Mitja oli. Seuraavana päivänä meni rouva koululle ja tapasi käytävässä uskonnonopettajan, pappi Mikael Vedenskin. Tämä kysyi, mitä asiaa rouvalla oli. Rouva sanoi haluavansa puhua rehtorin kanssa. — Rehtori ei ole saapuvilla, hän on sairaana, ehkä minä voisin toimittaa asianne? — Maria Vasiljevna päätti ilmaista kaikki uskonnonopettajalle. Vedenski oli leskimies ja sangen itserakas ihminen. Vielä noin vuosi sitten hän oli jossakin seurassa tavannut Mitjan isän, herra Smokovnikovin, joutunut keskusteluun uskonnonasioista, jolloin Smokovnikov oli kumonnut hänet kaikissa kohdin ja tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja jolloin opettaja oli päättänyt kääntää erikoisen huomionsa Smokovnikovin poikaan. Opettaja olikin sitten pian päässyt huomaamaan pojassa aivan samaa uskonnon halveksimista kuin epäuskoisessa isässä, oli alkanut vainota poikaa, jopa antanut reput tutkinnossa.
Saatuaan nyt Maria Vasiljevnalta tietää nuoren Smokovnikovin tekosesta ei Vedenski voinut olla iloitsematta, kun hänen käsityksensä kirkosta luopuneiden ihmisten epäsiveellisyydestä oli saanut niin oivallisen vahvikkeen, ja hän päätti käyttää tätä tilaisuutta osottaakseen sen vaaran, mikä uhkaa kaikkia, kirkosta luopuvia. Sellaisiksi hän ainakin itse kuvaili vaikutteitansa. Sisimmässä sydämessä eli kuitenkin vain halu kostaa ylpeälle ja itseensä luottavalle ateistille.
— Niin, asia on sangen surullinen, sangen surullinen, — toisteli isä Mikael Vedenski, sormillaan silitellen rintaristinsä liukkaita reunoja. — Olen hyvilläni, että olette ilmaissut asian minulle, kirkon palvelijana en tule jättämään nuorta miestä ilman nuhteita, mutta tulen samalla mikäli mahdollista lieventämään kuritusta.
"Niin, minä olen menettelevä kutsumukseni hengessä", — ajatteli isä Mikael, kuvaillen kokonaan unohtaneensa pojan isän käytöksen ja huolehtivansa vain pojan pelastumisesta ja edusta.
Seuraavana uskontotuntina kertoi isä Mikael oppilaille koko tuon kuponkijutun ja sanoi, että petoksen oli tehnyt joku luokkalaisista.
— Teko on huono ja häpeällinen, -sanoi hän,-mutta sen kieltäminen on vielä huonompaa. Jos asia siis on sellainen, että yksi teistä on syyllinen, niin parempi on katua rikostaan kuin sitä salata. Tätä sanoessaan katseli isä Mikael herkeämättä Mikael Smokovnikovia silmiin. Hänen katsettansa seuraten kaikki luokkalaiset alkoivat vilkua Smokovnikoviin päin. Mitja punastui, hikoili, purskahti vihdoin itkuun, ja juoksi ulos luokkahuoneesta.
Rouva Smokovnikov, Mitjan äiti, heti tiedon saatuaan, otti selvän koko asiasta ja riensi päätä pahkaa valokuvatarpeiden myymälään. Siellä maksoi 12 ruplaa 50 kopekkaa emännälle ja sai tämän suostumaan pojan nimen salaamiseen. Poikansa hän käski edelleen kieltämään eikä missään tapauksessa tunnustamaan papalle.
Ja todellakin, kun Fedor Mihailovitsh sai kuulla mitä lyseossa oli tapahtunut, ja kun hänen poikansa kielsi kaikki, hän ajoi rehtorin luo ja kerrottuaan siellä koko jutun sanoi uskonnonopettajan käytöksen olleen mitä suurimmassa määrässä puolueellisen eikä aikovansa jättää asiaa sikseen. Rehtori pyysi papin luokseen ja tämän ja Fedor Mihailovitshin välillä syntyi kiivas sananvaihto.
— Joku tyhmä rouva iskee kyntensä minun poikaani, sitten peruuttaa kaikki väitteensä, ja te ette keksi parempaa kuin saattaa rehellinen, totuutta rakastava poika parjauksen alaiseksi!
— En ole ketään parjannut, enkä salli teidän käyttää tuollaista puhetapaa. Te unohdatte hengellisen säätyni.
— Viis minä teidän säädyistänne.
— Teidän takaperoiset mielipiteenne, — sanoi uskonnonopettaja, ja hänen harva liuhupartansa tutisi mielenkiihkosta, — ovat tunnetut koko kaupungille.
— Mutta hyvät herrat, isä batjushka! — koetti rehtori heitä rauhoittaa, joka kuitenkin osottautui mahdottomaksi.
— Hengellisen ammattini mukaisesti olen velvollinen pitämään huolta kristillissiveellisestä kasvatuksesta.
— Älkää teeskennelkö, tiedän hyvin, että te ette usko jumaliin ettekä paholaisiin.
— Pidän arvoani alentavana puhua mokoman herrasmiehen kanssa, — sanoi isä Mikael, loukkaantuneena Smokovnikovin viimeisiin sanoihin, erittäinkin kun tiesi ne tosiksi. Hän oli suorittanut hengellisen akatemian koko kurssin, eikä siis ollut enää pitkään aikaan uskonut tunnustuksiinsa ja saarnoihinsa, vaan uskoi ainoastaan siihen, että kaikkien ihmisten täytyy pakottaa itseänsä uskomaan siihen, mihin hän pakotti itseänsä uskomaan.
Smokovnikov ei ollut niinkään harmissaan uskonnonopettajan käytöksestä kuin siitä ilmeisestä klerikalismin ilmauksesta, joka oli alkanut saada sijaa Venäjällä ja josta tämä tapaus oli hänen mielestään selvä todistus.
Isä Vedenski puolestaan, nähden nihilismin ja ateismin oireita ei ainoastaan nuorisossa, vaan jo vanhassakin sukupolvessa, tuli yhä varmemmin vakuutetuksi välttämättömyydestä taistella sellaista henkeä vastaan. Mitä kiivaammin hän nousi Smokovnikovin ja hänen kaltaistensa epäuskoa vastaan, sitä varmempi hän oli oman uskonsa lujuudesta ja järkähtämättömyydestä ja sitä vähemmin tunsi tarvetta uskonasioitaan tarkistaa ja niitä elämäänsä soveltaa. Hänen uskonsa, jota koko ympäröivä maailma tunnusti oikeaksi, oli hänelle pääaseena taistelussa sen kieltäjiä vastaan.
Nämä hänen ja herra Smokovnikovin välisen kahakan johdosta heränneet ajatukset yhdessä noiden lyseossa sattuneiden ikävyyksien kanssa, jotka olivat kahakan seurauksia, nimittäin koulun johtokunnalta saatu virkamuistutus, saivat hänet päätökseen, joka oli jo kauan sitten, vaimon kuolemasta asti, hänessä kytenyt, nimittäin mennä munkiksi ja valita se ura, jolle muutamat hänen akatemiatovereistaan olivat antautuneet. Näistä oli yksi jo arhiereinä ja toinen arhimandriittinä, avonaisia piispan paikkoja odottamassa.
Lukuvuoden lopussa Vedenski jätti lyseon, vihittiin munkiksi Misailin nimellä ja pääsi hyvin pian seminarin rehtoriksi muutamaan Volgan varrella olevaan kaupunkiin.