XIII.
Sillä välin asteli Vasili pihamies valtamaantietä etelää kohti.
Päivin hän vaelsi, yöksi saatteli kylän järjestysmies hänet majoitusvuorossa olevaan taloon. Leipää annettiin joka paikassa, toisinaan käskettiin pöydänkin ääreen illastamaan. Muutamassa Orlovskin läänin kylässä hänelle sanottiin kauppiaan vuokranneen tilanomistajan puutarhan ja hakevan nyt nuorta vahtimiestä. Vasili oli jo kyllästynyt kerjäilemään, eikä haluttanut kotiinkaan mennä, ja niin hän rupesi kauppiaalle puutarhan vahdiksi viidestä ruplasta kuussa.
Elämä vahtikojussa, erittäinkin päärynäin kypsyttyä ja kun muut vahtimiehet toivat herraskartanolta hirmuisen suuria olkisiteitä suoraan puimakoneen alta, oli Vasilille hyvin mieluisa. Kaiket päivät viruen tuoreella, tuoksuvalla oljella vielä tuoksuvampien omenaläjien vieressä, jotka olivat kootut maahan pudonneista kesä- ja syyshedelmistä, ympärilleen vilkuen, näkyisikö missä poikasia omenan varkaissa, Vasili vain vihelteli ja hyräili aikansa kuluksi. Laulamaan hän olikin aika mestari. Hyvä oli laulunääni. Kun kylänvaimot tai tyttöset tulivat omenoita hakemaan, laski Vasili heidän kanssaan leikkiä, antoi eri verran omenoita kullekin, minkä näköinen oli ottajakin, sai heiltä munia ja kopekoita, ja sitten taas pitkäkseen aamiaiseen, päivälliseen, iltaiseen asti.
Vasililla oli vain yksi paita, vaaleanpunaista karttuunia, sekin repaleinen, jaloissa ei ollut mitään, mutta vähistä vaatteista huolimatta oli hänen ruumiinsa voimakas ja terve, ja kun puuropata nostettiin tulelta, hän söi kolmen edestä, että vahtiukon oikein piti ihmetellä. Öisin oli Vasilin valvottava, hän vihelteli tai huudahteli, ja näki pitkälle pimeään kuin kissa. Kerrankin kokoontuivat kylän aikuiset pojat omenoita puista karistelemaan. Vasili hiipi paikalle, hyökkäsi heidän joukkoonsa. He rupesivat riuhtomaan itseänsä irti, mutta Vasili paiskeli ne sinne tänne, vei yhden mukaansa vahtikojulle ja ilmaisi isännälle. Toinen vahtikojuista oli puutarhan perällä, mutta toinen, sittenkuin päärynät oli korjattu, oli sijoitettu neljänkymmenen askeleen päähän herraskartanosta. Ja tässä vahtipaikassa oli Vasilin vielä hauskempi olla. Pitkin päivää hän sai katsella, kuinka herrat ja neitoset leikkivät, huvikseen ajelivat iltaisin ja öisin, soittivat pianoa, viulua, lauloivat ja tanssivat. Hän näki, kuinka neitosia istui ylioppilaiden kanssa ikkunoilla keskenänsä kuherrellen, sitten toiset menivät kävelemään pimeihin lehmuskäytäviin, minne kuuvalo pääsi vain viiruittain ja täplittäin. Hän näki, kuinka palvelusväki juoksenteli ruokia ja juomia kantamassa, ja kuinka kokit, pyykinpesijät, pehtorit, puutarhurit, kuskit, kaikki olivat työssä vain syöttääkseen, juottaakseen, huvittaakseen herrasväkeä. Joskus tuli herrasnuorisoa hänenkin vahtimajalleen, ja hän silloin valitsi heille parhaita, punakylkisimpiä mehuomenoita, ja neitoset siinä paikassa purra rouskuttivat niitä valkoisilla hampaillaan, kiittelivät hyviksi ja jotain puhuivat ranskaksi — Vasili ymmärsi vain että puhe oli hänestä — ja käskivät häntä laulamaan.
Kovasti Vasili ihaili tätä elämää, muistellen moskovalaista oloansa, ja yhä varmemmin vakaantui siitä, että koko kysymys oli vain rahoista.
Vasili alkoi miettimistään miettiä, kuinka voisi laittaa niin, että onnistuisi saamaan suuremman summan kerrallaan. Muisteli entisiä pikku näpistelyjään, ja päätti, ettei niin ole hyvä menetellä, — ettei pidä entiseen tapaan siepata sieltä, mihin on jotain unohdettu, vaan pitää edeltäpäin harkita, urkkia ja panna sitten puhtaaksi, niin että kaikki jäljet peittyvät. Vihdoin olivat viimeisetkin antonovkat koossa. Vuokraaja oli saanut hyvän voiton, kaikki vahdit ja Vasili niiden mukana saivat palkkansa ja matkapassinsa.
Vasili pukeutui hyvään pukuun, nuoriherra lahjoitti hänelle takin ja hatun. Vasili ei mennytkään kotiin. Kovin yököttävältä tuntui hänestä nyt ajatella moukkain raakaa elämää. Hän palasi kaupunkiin juopottelevien sotamiesten seurassa, jotka olivat olleet hänen kanssaan puutarhan vahdissa. Kaupungissa hän päätti yöllä murtautua siihen puotiin, jonka omistajan luona oli asunut, ja joka oli häntä lyönyt ja palkkaa maksamatta ajanut pois. Hän tunsi kaikki paikat ja tiesi missä rahat säilytettiin, pani sotamiehen vahtimaan, itse mursi talon oven, hiipi sisälle ja vei kaikki rahat. Teko oli taitavasti suoritettu, eikä mitään jälkiä jäänyt. Rahoja hän oli anastanut 370 ruplaa. 100 ruplaa Vasili antoi toverilleen, mutta jäännöksellä matkusti toiseen kaupunkiin ja juopotteli siellä toverien ja naisten seurassa. Poliisit pääsivät kuitenkin hänen jäljilleen, mutta hänellä ei ollut enää kuin rahtunen rahoja, kun he hänet vangitsivat ja veivät linnaan.