XIX.
Arhierei istutti Misailin viereensä ja alkoi tälle kertoa kuulumisia hiippakunnastaan.
— Tuo kaikki johtuu henkisestä heikkoudesta ja tietämättömyydestä. Sinä olet oppinut mies, sinuun luotan. Matkusta sinne, kutsu kansa kokoon ja selitä heille asiat.
— Jos Herra tahtoo, olen tekevä voitavani, — sanoi isä Misail. Hän oli tästä luottamustoimesta hyvillään. Kaikki, mikä tarjosi hänelle tilaisuutta osottaa uskoansa, oli hänen mieleensä. Vakuuttaessaan uskonasioista muille hän tuli voimakkaimmin kaikista vakuuttaneeksi itseään.
— Koeta parastasi, olen hyvin huolissani tästä laitumestani, — sanoi arhierei, kiirehtimättä ottaen vastaan valkoisilla, turpeilla käsillään teelasin, jonka hänelle palvelija tarjosi.
— Miksi tuot vain tätä yhtä hilloa, tuo sitä toistakin, — sanoi hän palvelijalle. — Hyvin, hyvin huolestuttavaa, — jatkoi hän puhettaan Misailille.
Misail otti ilolla vastaan tilaisuuden. Mutta ollen varoja vailla hän pyysi rahaa matkakustannuksiin, ja peläten raa'an kansan vastarintaa, pyysi vielä kuvernöörin toimenpidettä siihen suuntaan, että paikallinen poliisivoima antaisi tarpeen tullen avustusta.
Arhierei toimitti hänelle kaikki, ja Misail, saatuaan palvelijansa ja kyökkiläisensä avulla säkit ja eväät kokoon, joita tarvittiin niin asumattomille seuduille mennessä, läksi liikkeelle. Komennettuna tämmöiselle retkelle ja ollen sinne jo matkalla Misail tunsi suloista tietoisuutta virkatoimensa tärkeydestä, ja samalla myös kaikkien epäilystensä lopullista raukeamista, mitä hänen uskoonsa tuli, ja päinvastoin täydellistä vakaumusta uskonsa totuudesta.
Hänen ajatuksensa eivät olleet kohdistuneet uskonnon olemukseen — se pidettiin selviönä — vaan niiden vastaväitteiden kumoamiseen, joita tehtiin sen ulkonaisia muotoja vastaan.