XIX.
Oli kulunut kymmenkunta vuotta. Mitja Smokovnikov oli lopettanut opintonsa teknillisessä opistossa ja palveli suuripalkkaisena insinöörinä Siperian kultakaivoksissa. Hänen oli lähteminen piiriinsä tarkastusmatkalle. Silloin tarjosi tirehtööri hänelle matka-apulaiseksi pakkotyöläisen Stepan Pelagejushkinin.
— Tarjootte pakkotyöläistä? Eikö se ole vaarallista?
— Tätä ei tarvitse pelätä. Tämä on pyhä ihminen. Kysykää keltä hyvänsä.
— Mistä hänet onkaan tuomittu?
Tirehtööri naurahti. — Kuusi ihmistä hän on tappanut, ja on sittenkin pyhimys. Kyllä vastaan hänestä.
Ja niin otti Mitja Smokovnikov Stepanin mukaansa, kaljupäisen, laihan, päivettyneen miehen, ja läksi matkalle.
Matkalla hoiti Stepan Smokovnikovia kuin omaa lastansa, niinkuin hän aina hoiti kaikkia, ja kertoi koko elämäkertansa, perustuksia myöten, ja kuvasi myös nykyisen elämänsä ilon.
Ja ihmeellistä sanoa. Mitja Smokovnikov, joka oli tähän asti elänyt pelkällä juonnilla, syönnillä, kortinpeluulla, viineillä, otti ensi kerran eläessään asioita ajatellakseen. Ajatukset eivät enää jättäneet häntä, vaan myllersivät hänen sieluansa yhä pitemmälle. Hänelle tarjottiin hyvin tulokasta paikkaa, mutta hän sen hylkäsi, ja päätti rahoillaan ostaa maatalon, mennä naimisiin ja parhaan kykynsä mukaan palvella kansaa.