XXI.
Kaksi vuotta sitten oli Donin kasakkain maasta tullut Pietariin yliopistokursseille kaunis, etelämaalainen neiti Turtshaninov. Tämä neiti tapasi Pietarissa ylioppilas Tjurinin, Simbirskin läänin kuvernöörin pojan, ja rakastui häneen, mutta ei rakastunut tavallisella naisrakkaudella, toivoen päästä hänen vaimokseen ja hänen lastensa äidiksi, vaan toveruusrakkaudella, jonka perustuksena oli etupäässä sama viha ja inho oleviin oloihin ja niitä kannattaviin ihmisiin, ja jota elätti tietoisuus heidän oman henkisen, sivistyksellisen ja siveydellisen tasonsa etevämmyydestä noiden toisten rinnalla.
Neiti Turtshaninov oli hyväpäinen, hänen oli helppo muistaa luentojen sisällyksiä ja suorittaa tutkintoja. Sitäpaitsi hän luki tavattoman paljon uusia kirjoja. Hän oli vakuutettu kutsumuksensa olevan olevien olojen kukistamisessa, eikä suinkaan lapsien synnyttämisessä ja kasvattamisessa, jommoista hän päinvastoin halveksi ja ylenkatsoi. Olevat olot hänen mielestään kahlehtivat kansan parhaita voimia, ja hänen tehtävänsä oli siis osottaa ihmisille se uusi elämän tie, jota Euroopan uusimmat kirjailijat hänelle itselleen osottivat. Terveen täyteläänä, vaaleaihoisena, punaposkisena, kauniina, mustasilmäisenä, suuri musta palmikko niskassa, hän herätti miehissä tunteita, joihin ei olisi tahtonut eikä voinutkaan vastata, koska oli kokonaan antautunut personalliseen kiihotustoimeen. Mutta hän oli sentään mielissään siitä, että herätti tämmöisiä tunteita, jonka vuoksi ei ollut välittämättä ulkomuodostaan, ellei tosin koreillutkaan. Hän oli hyvillään, että miellytti ihmisiä ja että hänellä samalla oli tilaisuus osottaa, kuinka vähän hän välittää siitä, mitä muut naiset pitävät niin suuressa arvossa. Hänen mielipiteensä taistelukeinoista olevia oloja vastaan olivat jyrkempiä kuin enimpien toverien ja myös ystävänsä Tjurinin. Hänen mielestään saattoi taistelussa tulla kysymykseen kaikki keinot, murha siihen luettuna. Siitä huolimatta oli juuri tämä sama vallankumouksellinen neiti Katja Turtshaninov sydämestään sangen hyvä ja uhrautuvainen nainen, joka aina asetti välittömästi muiden edut omiensa edelle ja aina vilpittömästi iloitsi tilaisuudesta jotakin palvella - lasta, vanhusta, eläintä. Kesäänsä neiti Turtshaninov vietti Volgan varrella olevassa maaseutukaupungissa, ystävättärensä, kansakoulunopettajattaren luona. Tällä samalla paikkakunnalla asui isänsä luona myöskin ylioppilas Tjurin. He kaikki kolmisin piirilääkärin kanssa tapasivat usein toisensa, lukivat samoja kirjoja, väittelivät ja intoilivat. Tjurinien maatila oli sen Levintsovien maatilan vieressä, johon hoitajaksi tuli Pjotr Nikolajevitsh. Kohta kun Pjotr Nikolajevitsh oli ottanut ohjakset käsiinsä, oli nuori Tjurin huomannut Levintsovskin kartanon talonpojissa itsenäistä henkeä ja lujaa omain oikeuksiensa valvomista, ja sentähden kääntänyt heihin huomionsa. Hän kävi usein kylässä keskustelemassa talonpoikien kanssa, selitteli heille sosialismin teoriaa yleensä, ja maan yleisomaisuudeksi tekemistä erikseen.
Pjotr Nikolajevitshin murhajuttua koskevassa oikeudenkäynnissä oli vallankumouksellisten paikalliskomitealla paljon muistuttamista oikeudenkäyntiä vastaan ja he lausuivat rohkeasti julki mielipiteitään. Jutun käsittelyssä oli tullut ilmi Tjurinin käynnit kylässä ja keskustelut talonpoikien kanssa. Tjurinin luona tapahtui kotitarkastus, jolloin tavattiin muutamia vallankumouksellisia lentokirjasia, ylioppilas vangittiin ja vietiin Pietariin.
Neiti Turtshaninov matkusti nyt hänen jälessään ja pyrki vankilaan häntä tapaamaan, mutta ei päästetty tavallisena päivänä, vaan ainoastaan kaikkien yhteiseen kohtaukseen, jolloin neiti sai puhua Tjurininsa kanssa kahden toisistaan erotetun ristikon kautta. Tämä tapaus pani hänen mielensä vielä enemmän kuohuksiin. Mutta äärimmilleen hän kiihtyi, kun kaunis santarmiupseeri antoi hänen ymmärtää olevansa valmis myönnytyksiin, jos neiti vain suostuu hänen ehdotuksiinsa. Tämä puhalsi ilmiliekkiin hänen katkeruutensa ja vihansa kaikkea esivaltaa vastaan. Hän meni poliisipäällikön puheille. Poliisipäällikkö sanoi hänelle saman kuin oli sanonut santarmiupseerikin, etteivät he voi mitään, vaan että asia on ministerin vallassa. Neiti esitti kirjallisen anomuksen ministerille, pyytäen kohtausta. Siihen tuli kielto. Silloin hän teki epätoivoisen päätöksen ja osti revolverin.