Vankina Kaukaasiassa Y. m. kertomuksia

by graf Leo Tolstoy

IX

Pahom kulkee suoraan kumpua kohti, mutta kulku on jo vaikeata. Hän oli aivan palavissaan, paljaat jalat olivat saaneet haavoja ja kolahduksia ja alkoivat jo notkahdella. Tekee mieli levähtää, mutta se ei käy päinsä, sillä silloin hän ei ehtisi perille ennen auringon laskua. Aurinko ei odota, se laskeutuu yhä alemmaksi. "Voi", ajattelee Pahom, "enköhän liene erehtynyt ja ottanut liikaa? Entäpä jos en ehdikään?" Hän katsahtaa edessään olevaan kumpuun, katsahtaa aurinkoon. Määräpaikka on kaukana, mutta aurinko lähestyy jo taivaanrantaa.

Pahom kulkee kulkemistaan. Vaikeata se on, mutta hän lisää yhä vauhtia. Hän kulki pitkän aikaa, mutta vieläkin oli pitkä matka jälellä. Hän lähti juosta hölkkäämään. Heitti pois paidan, saappaat, vesileilin ja hattunsakin ja jätti vain kuokan käteensä tuekseen. "Ah", ajattelee hän, "olen tavoitellut liikoja ja pilannut koko asian. En ehdi perille ennen päivän laskua…" Ja pelko vaikutti, että hän tuskin voi hengittää. Pahom juoksee, hikinen paita ja housut tarttuvat ruumiiseen kiinni, suu on aivan kuivunut. Rinta läähättää aivan kuin siellä olisi sepän palkeet, sydän lyö aivan kuin vasaralla takoisi, jalat eivät enää tunnu omilta eivätkä tahdo kantaa. Kauhu valtasi Pahomin ja hän ajattelee: "Kunhan en vain pakahtuisi kuoliaaksi."

Kuolema pelottaa häntä, mutta hän ei voi pysähtyä. "Jos nyt pysähdyn, kun näin paljon olen juossut, niin saan hölmön nimen", ajattelee hän. Hän juoksee juoksemistaan ja saapuu jo niin lähelle, että kuulee, kuinka bashkiirit hänelle kirkuvat ja huutelevat. Tuo huuto saa hänet yhä enemmän kiihtymään. Pahom juoksee ponnistaen viimeiset voimansa, mutta aurinko on jo koskettamaisillaan taivaanrantaa, se on painunut sumupilveen ja tullut suureksi, veripunaiseksi. Tuossa tuokiossa se laskee. Aurinko on laskemaisillaan, mutta määräpaikkakin on aivan lähellä. Pahom näkee jo ihmisetkin kummulla. Ne viittovat hänelle käsillään, kehoittavat joutumaan. Hän näkee ketunnahkaisen lakin maassa ja rahat sen päällä sekä vanhimman, joka istuu maassa ja pitelee käsillään vatsaansa. Ja Pahom muisti unensa. "Maata on paljon", ajattelee hän, "mutta antaneeko Jumala elää sillä? Voi, minä olen hukassa. En ehdi…"

Pahom katsahti aurinkoon. Se oli jo maan tasalla, toinen reuna vain oli taivaanrannan yläpuolella. Pahom puski viimeisillä voimillaan eteenpäin niin että ruumis oli etunojassa ja jalat töin tuskin ehtivät alla kyllin nopeasti liikkua. Hän saapui kummun luo, mutta yht'äkkiä tuli pimeä. Hän katsahti ylös ja näki auringon jo laskeneen. Pahom voihkasi. "Hukkaan meni vaivani", ajatteli hän. Hän aikoi jo pysähtyä, mutta kuullessaan bashkiirien yhä huutelevan hän muisti, että vaikka hänestä alhaalla näytti aurinko laskeneen, niin se näkyi vielä kummulle. Hän veti rintansa ilmaa täyteen ja juoksi ylös kummulle. Siellä oli vielä valoisaa. Pahom pysähtyy ja näkee edessään lakin. Lakin vieressä istuu vanhin ja nauraa hohottaa pidellen käsin vatsaansa. Pahomille tuli taas mieleen unensa, hän voihkasi, hänen jalkansa notkahtivat hervottomina ja hän kaatui eteenpäin koskettaen käsillään lakkia.

— Aika poika! — huudahti vanhin. — Sait paljon maata.

Pahomin renki juoksi isäntänsä luo ja koetti nostaa hänet pystyyn, mutta hänen suustaan vuoti verta ja hän oli jo kuollut.

Renki otti maasta kuokan ja kaivoi Pahomille haudan — täsmälleen kolme arssinaa, niinkuin vainajan pituus oli päästä jalkoihin, — ja peitti hänet multaan.

Kynttilä.

Tämä tapahtui maaorjuuden aikana. Herroja oli monenlaisia. Oli semmoisia, jotka muistivat, että hekin kerran kuolevat, noudattivat Jumalan tahtoa ja säälivät kansaa, mutta olipa koiramaisiakin miehiä. Päällysmiehistä olivat kaikkein pahimpia ne, jotka itse polveutuivat orjien piiristä, mutta olivat onnistuneet kohoamaan muitten komentajiksi. Niiden kanssa oli kaikkein pahinta olla tekemisissä.

Semmoinen pehtoori sai paikan eräässä herraskartanossa. Talonpoikien velvollisuus oli tehdä sinne päivätöitä. Maata oli runsaasti ja se oli hyvää; vettä, niittyä ja metsää oli riittävästi. Ei olisi ollut mitään hätää herralla eikä talonpojilla, mutta pahaksi onneksi oli herra pannut sinne pehtooriksi erään renkinsä toiselta sukutilaltaan.

Uusi pehtoori alkoi näyttää mahtiaan ja rasittaa talonpoikia. Hän itse oli perheellinen mies — hänellä oli vaimo ja kaksi naimisissa olevaa tytärtä — ja rahaakin oli hänellä säästössä. Mikäpä olisi estänyt häntä elämästä kaikessa rauhassa. Mutta hän oli pahansuopa luonnostaan ja kaikkeen ilkeyteen tottunut.

Aluksi hän rupesi vaatimaan talonpojilta ylimääräisiä päivätöitä. Hän perusti tiilitehtaan, näännytti miehet ja naiset työllä ja myi tiilet. Talonpojat kävivät Moskovassa valittamassa tilan omistajalle, mutta eivät saaneet mitään aikaan. Tyhjin toimin saivat miehet palata takaisin ja pehtoori jäi paikoilleen. Pehtoori sai myös kuulla talonpoikien käyneen valittamassa ja kosti sen. Entistä vaikeammaksi kävi talonpoikien elämä. Löytyipä heidän joukostaan epäluotettavia miehiäkin, jotka kantelivat kaikenlaista naapureistaan pehtoorille ja puhuivat pahaa toisista. Koko väki villiintyi ja pehtoori tuli yhä häijymmäksi.

Aikojen kuluessa asiat yhä vain pahenivat ja viimein alkoi kansa pelätä pehtooria kuin pahinta petoa. Kun hän kulki kylällä, niin kaikki pakenivat häntä, minne vain pääsivät hänen näkyvistään. Pehtoori huomasi tämän ja suuttui siitä yhä enemmän. Hän sekä pieksi että näännytti työllä kansaa, ja paljon saivat talonpojat hänen tähtensä kärsiä.

Tämmöisiä ilkiöitä oli joskus otettu hengiltä. Tähän suuntaan alkoivat talonpojat jo puhua. He kokoontuivat joskus johonkin syrjäiseen sopukkaan ja rohkeimmat sanoivat:

— Kuinka kauan meidän pitää tuota konnaa kärsiä? Hukka meidät perii.
Ei se ole mikään synti, jos tuommoisen tappaa!

Kerran talonpojat kokoontuivat talon metsään pääsiäisen edellä. Pehtoori oli lähettänyt heidät sinne työhön. Päivällistunnilla he kokoontuivat yhteen ja alkoivat keskustella.

— Kuinka me nyt oikein tulemme toimeen? — puhelivat he. — Hän tekee meistä ihan lopun. Emme me eivätkä meidän eukkomme saa enää hetkenkään lepoa enemmän päivällä kuin yölläkään. Ja jos vain ei kaikki ole hänen mielensä mukaista, niin hän heti sekaantuu asiaan ja pieksää. Semjon kuoli hänen antamansa selkäsaunan seurauksiin. Anisimia hän kidutti jalkapuussa. Mitä me enää odotamme? Kun hän tulee tänne illalla ja rupeaa taas rähisemään, niin ei tarvitse muuta kuin nykäistä hänet alas hevosen selästä ja kumahuttaa kirveellä — siinä koko juttu. Kuopataan hänet sitten jonnekin kuin koira, niin ei kukaan joudu kiinni. Mutta kaikkien täytyy silloin olla yksistä puolin eikä ketään saa antaa ilmi!

Näin puhui Vasili Minajev. Hän oli pehtoorille äkäisempi kuin kukaan muu. Pehtoori pieksi häntä joka viikko ja oli riistänyt hänen vaimonsa itselleen keittäjättäreksi.

Tämmöistä talonpojat juttelivat. Illalla pehtoori saapuikin. Hän tuli ratsain ja alkoi heti haukkua, että talonpojat muka hakkasivat väärin. Puuläjästä hän löysi lehmuksen.

— En minä ole käskenyt lehmusta hakkaamaan! — sanoi hän. — Kuka sen on hakannut? Sanokaa, taikka pieksän teidät jokaisen!

Hän alkoi tutkia, kenen palstalla lehmus oli. Selville kävi, että se oli Sidorin alueella. Pehtoori iski Sidoria kasvoihin niin että veri purskahti. Vasiliakin hän sivalsi piiskalla, koska tämän hakkaama kasa muka ei ollut tarpeeksi iso. Sitten hän ratsasti tiehensä.

Illalla ukot taas tulivat yhteen ja Vasili alkoi puhua:

— Kylläpä olette väkeä! Varpusia te olette, ettekä mitään miehiä. "Olemme yksistä puolin", vakuuttivat kaikki, mutta kun asiaksi tuli, niin kaikki kiiruhtivat piiloon. Niin varpusetkin päättivät yksissä neuvoin vastustaa haukkaa. "Ei anneta ilmi, pysytään lujina!" — sanoivat ne. Mutta kun haukka tuli, niin kaikki riensivät pelastamaan nahkaansa ja haukka otti sen, minkä hyväksi näki. Haukan mentyä varpuset taas tulivat esille piilostaan ja alkoivat tirskuttaa, mutta yhden huomattiin olevan poissa. "Kuka on poissa? Vanjka. No, vähät hänestä! Sitä sille pitikin!" Niin tekin teitte. Kun kerran päätettiin olla yksimielisiä, niin olisi pitänyt sitä ollakin. Kun hän kävi Sidorin kimppuun, niin teidän olisi pitänyt yksissä tuumin hänet nutistaa. Mitä se toimittaa, että päätetään olla lujina ja puolustaa toisiaan ja sitten vaaran uhatessa lähdetään käpälämäkeen!

Tämmöisiä puheita alkoi kuulua yhä useammin, ja talonpojat aikoivat todellakin tehdä lopun pehtoorista. Piinaviikolla pehtoori ilmoitti talonpojille, että heidän oli oltava valmiit pääsiäisenä kyntämään maata, johon oli määrä kylvää kauraa. Tämän katsoivat talonpojat suureksi vääryydeksi ja kokoontuivat Vasilin takapihalle asiasta keskustelemaan.

— Kun hän kerran on Jumalan unhoittanut ja tahtoo panna tuommoista toimeen, niin hänet pitää tosiaankin tappaa, kävi miten kävi! — arvelivat he.

Sinne tuli myöskin Pjotr Mihejev. Hän oli hiljainen mies eikä kannattanut toisten tuumia. Kuunneltuaan heidän puheitaan hän sanoi:

— Veljet, te aiotte tehdä suuren synnin. Ihmishengen riistäminen ei ole mikään pikku asia. Helppoa on ottaa toiselta henki, mutta kuinka käy silloin oman sielun? Hän tekee pahaa — siksi hänet vielä paha periikin. Täytyy kärsiä, veljet.

Vasili suuttui tästä puheesta:

— Sinä jankutat yhä samaa, nimittäin että on synti tappaa ihminen. Tietysti se on synti, mutta ajattelehan, millainen ihminen tässä on kysymyksessä. On synti tappaa hyvä ihminen, mutta tämmöisen koiran surmaaminen on Jumalallekin otollinen. Hullu koira pitää tappaa ihmisten turvallisuuden vuoksi. Suurempi synti tehdään jos jätetään tappamatta. Miksi hän turmelee kansaa? Jos me joudummekin kärsimään, niin me kärsimme toisten ihmisten hyväksi ja nämä kiittävät meitä siitä. Ei sovi enää suu auki seisoa, sillä silloin hän tekee kaikista lopun. Joutavia sinä, Mihejev, jaarittelet. Onko se sitten pienempi synti, että menemme työhön Kristuksen juhlapäivänä? Et sinä itsekään mene.

Mihejev lausui:

— Miksi en menisi? Jos käsketään, niin menen kyntämään. En minä sitä itseäni varten tee. Jumala kyllä tietää, kuka on syntiin vikapää; pääasia on, että emme Häntä unhoita. En minä, hyvät veljet, omiani puhele. Jos meidän olisi pahaa vastaan pahalla taisteltava, niin Jumala olisi laissaan sen meille ilmoittanut. Mutta meille onkin käsketty aivan toista. Kun rupeat pahaa pois hävittämään, niin se tarttuu sinuun itseesi. Ei ole vaikea tappaa ihmistä, mutta veri tarttuu omaan sieluun. Ihmisen tappaminen on oman sielun tahraamista verellä. Sinä ajattelet, että olet tappanut huonon ihmisen, luulet hävittäneesi pahan, mutta — kas! — paha sitäkin suurempi on mennyt sinuun itseesi. Alistu sinä onnettomuuden alle, niin se menee ohi.

Näin eivät talonpojat saaneet syntymään mitään päätöstä. Mielipiteet olivat eriäviä. Toiset ajattelivat niinkuin Vasili puhui, toiset taas yhtyivät Pjotrin mielipiteeseen, ett'ei pitänyt tehdä syntiä, vaan kärsiä.

Talonpojat viettivät juhlallisesti ensimäisen pääsiäispäivän. Illalla saapui kylänvanhin lautamiesten kanssa herraskartanosta ilmoittamaan, että pehtoori Mihail Semjonovitsh on käskenyt kaikkia talonpoikia saapumaan seuraavana päivänä kyntämään. Kylänvanhin kiersi seuralaisineen ympäri koko kylän ja ilmoitti jokaiselle, mihin paikkaan tämän seuraavana päivänä oli mentävä työhön. Kyyneleet nousivat talonpoikien silmiin, mutta he eivät uskaltaneet olla tottelematta, vaan saapuivat määrätyille paikoille ja ryhtyivät kyntämään. Kirkonkellot kutsuvat aamujumalanpalvelukseen ja kaikki kansa viettää pyhäpäivää, mutta talonpojat ovat kyntämässä.

Pehtoori Mihail Semjonovitsh heräsi myöhään ja lähti taloustoimia tarkastamaan. Kotiväki oli juhlapuvussa. Tytärkin, joka oli jäänyt leskeksi, oli tullut sinne pyhää viettämään. Renki valjasti hevosen ja he kävivät kirkossa jumalanpalveluksessa. Piika laittoi teekeittiön kuntoon ja perhe kokoontui teetä juomaan. Mihail Semjonovitsh joi kyllikseen teetä, sytytti piippunsa ja kutsui kylänvanhimman luokseen.

— No, panitko talonpojat kyntämään?

— Kyllä, Mihail Semjonytsh.

— Menivätkö kaikki?

— Kaikki menivät, minä itse määräsin heille työpaikat.

— Kyllähän sinä työpaikat määräsit, mutta tekevätkö he myöskin työtä? Mene katsomaan ja sano heille, että kun minä iltapäivällä tulen, niin pitää pari desjatinaa olla kynnetty. Ja kyntäköötkin hyvin! Jos löydän vikoja niin ei se heitä pelasta, että nyt on pyhä!

— Hyvä on.

Kylänvanhin lähti kiiruhtamaan pois, mutta Mihail Semjonovitsh kutsui hänet takaisin. Pehtoori tahtoi jotakin sanoa, mutta ei tietänyt, kuinka aloittaisi. Viimein hän sai sanotuksi:

— Kuulehan, koeta myöskin ottaa selville, mitä nuo lurjukset puhuvat minusta. Kerro minulle, kuka moittii ja mitä kukin sanoo. Kyllä minä ne roikaleet tunnen. Eivät ne tahtoisi työtä tehdä, niiden mieli tekee vain makailla ja vetelehtiä. Mässääminen ja juhliminen on heille mieleen, mutta sitä he eivät ajattele, että peltotyöt myöhästyvät. Niinpä kuuntele siis heidän puheitaan ja kerro minulle, mitä he tuumivat. Minun pitää saada se tietää. Mene nyt ja muista kertoa kaikki, älä salaa mitään.

Kylänvanhin meni ulos, nousi hevosen selkään ja lähti talonpoikien luo pellolle.

Pehtoorin vaimo oli kuullut miehensä keskustelun kylänvanhimman kanssa. Hän oli hiljainen ja hyväsydäminen nainen ja hillitsi miestään, missä suinkin voi, sekä puolusti talonpoikia hänen edessään. Hän tuli miehensä luo ja alkoi pyytää:

— Ystäväiseni, Misha kulta, älä tee syntiä Kristuksen suurena pyhänä, vaan päästä Herran tähden talonpojat työstä.

Mihail Semjonovitsh ei huolinut vaimonsa puheista, vaan sanoi nauraen:

— Et kai ole pitkään aikaan saanut piiskaa maistaa, koska olet tullut noin rohkeaksi ja sekaannut asiaan, joka ei sinuun kuulu.

— Misha kultaseni, minä näin sinusta pahaa unta. Tottele minua ja päästä talonpojat.

— Sitähän minäkin, että näyt liiaksi rasvettuneen ja luulet, ettei piiska enää ihrasi läpi tunnu. Varo vain!

Semjonovitsh suuttui, töytäsi vaimoaan ja ajoi hänet pois päivällistä hommaamaan.

Mihail Semjonovitsh söi päivälliseksi hyytelöä, piirasta, kaalikeittoa sianlihan kera, porsaspaistia ja maitovelliä, joi kirsikkaviinaa, haukkasi jälkiruuaksi makeata piirakkaa, kutsui sitten keittäjättärensä, pani tämän lauluja soittelemaan ja rupesi itse kitaralla säestämään.

Näin hän istui tyytyväisenä röyhähdellen, näppäili soittimen kieliä ja laski leikkiä keittäjättären kanssa.

Kylänvanhin saapui, kumarsi ja alkoi tehdä selkoa siitä, mitä hän oli nähnyt pellolla.

— No, kyntävätkö? Saavatko tehdyksi sen verran kuin määräsin?

— Enemmän kuin puolet on jo kynnetty.

— Onko työ kunnollista?

— Hyvästi näkyvät kyntävän. Ovat peloissaan.

— Ja minkälaista on maa?

— Maa on hyvää ja pehmeätä, hienonee aivan kuin unikon siemeniä hajoittelisi.

Pehtoori oli vähän aikaa vaiti.

— No, mitä ne minusta sanovat? Haukkuvatko?

Kylänvanhin joutui hämilleen, mutta Mihail Semjonovitsh käski puhumaan suun puhtaaksi.

— Sano vain kaikki, ethän sinä puhu omasta puolestasi, vaan kerrot heidän sanojaan. Jos puhut totta, niin minä palkitsen sinua, mutta jos heidän tuumiaan peittelet, niin pieksän sinut pahanpäiväiseksi. Hoi, Katjusha, anna hänelle rohkaisuryyppy!

Keittäjätär toi kylänvanhimmalle ryypyn viinaa. Kylänvanhin toivotti onnellisia pyhiä, joi, pyyhki suunsa ja alkoi puhua. "Sama se", ajatteli hän, "eihän ole minun syyni, että häntä moititaan. Sanon totuuden, kun hän kerran sitä vaatii." Ja hän rohkaisi mielensä ja sanoi:

— Nurisevat, Mihail Semjonytsh, nurisevat.

— Mitä he sanovat? Kerro.

— Sitä vaan, että te ette usko Jumalaan.

Pehtoori rupesi nauramaan.

— Kuka sitä sanoi? — kysyi hän.

— Kaikki sanovat sitä. Sanovat: "hän on myynyt itsensä paholaiselle".

Pehtooria nauratti.

— Se on hyvä, — sanoi hän. — Mutta kerro nyt, mitä kukin erikseen sanoo. Mitä sanoo Vasjka?

Kylänvanhin ei olisi tahtonut kannella omia kylänmiehiä vastaan, mutta Vasilin kanssa hän oli ollut jo pitkän aikaa pahoissa väleissä.

— Vasili moittii teitä kaikkein enimmän, — sanoi hän.

— Mitä hän sitten sanoo? Kerro kaikki.

— Ihan peloittaa sanoakin. Kyllä hän vielä — sanoo Vasili — saa sangen äkillisen lopun.

— Ahaa, siinä on aika poika! Mitä hän vielä kuhnailee eikä tapa minua! Ei taida näpit ulottua! Hyvä on, Vasjka, tästä saat vielä tehdä tiliä. Entä Tishka? Hän tietysti myöskin haukkuu, vai kuinka?

— Kaikki puhuvat pahaa.

— Mitä ne puhuvat?

— En minä ilkeä sanoa.

— Mitä ilkeämistä siinä on! Sano pois vain, älä pelkää.

— Ne sanovat: haljetkoon hänen mahansa ja vuotakoot suolet pellolle!

Mihail Semjonovitsh tuli niin hyvälle tuulelle, että alkoi nauraa hohottaa täyttä kurkkua.

— Saammehan nähdä, kenen maha ensimäiseksi halkeaa. Kuka tämän sanoi? Tishkako?

— Eihän niistä kukaan hyvää puhunut, kaikki haukkuvat ja uhkaavat.

— Entä Petrushka Mihejev? Mitä hän sanoo? Se iljetys kai haukkuu myöskin?

— Ei, Mihail Semjonytsh, Pjotr ei hauku.

— Mitä hän sitten sanoo?

— Hän on ainoa talonpojista, joka ei puhunut mitään. Se on hyvin kummallinen mies. Ihan minä olin ihmeissäni, Mihail Semjonytsh!

— Kuinka niin?

— Mitä hän onkaan tehnyt! Kaikki talonpojatkin ihmettelevät.

— Mitä hän sitten on tehnyt?

— Hyvin ihmeellisen teon. Kun aloin lähestyä sitä paikkaa, missä hän oli kyntämässä, niin kuulin vienoa ja kaunista laulua ja auran päällä välkkyi jotakin.

— No?

— Välkkyi kuin tuli. Kun tulin lähemmäksi, niin mitä näinkään? Viiden kopeekan vahakynttilä on kiinnitetty auran poikkipienaan, se palaa siinä eikä sammu tuulessakaan. Hänen itsensä yllä on uusi paita ja hän laulaa kyntäessään pääsiäisvirsiä. Aura heilahtelee, mutta kynttilä ei sammu. Näin omin silmin, kuinka se hypähti, mutta kynttilä ei sammunut.

— Ja mitä hän sanoi?

— Ei hän mitään sanonut. Minut nähtyään hän vain toivotti hyvää pääsiäistä ja alkoi taas laulaa.

— Puhelitko hänen kanssaan?

— En minä mitään puhunut, mutta talonpojat tulivat hänen luokseen ja alkoivat pilkata häntä. "Nyt riittää Mihejitshillä rukoilemista koko ijäkseen, kun hän on pyhänä maata kyntänyt?" sanoivat he.

— Ja mitä hän siihen sanoi?

— Hän sanoi vain: "maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Sitten hän taas tarttui auraan, alkoi ajaa hevosta ja laulaa vienolla äänellä ja kynttilä paloi yhä eikä sammunut.

Pehtoori lakkasi nauramasta, pani pois kitaran, painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.

Pitkän aikaa hän istui näin, ajoi sitten keittäjättären ja kylänvanhimman pois, meni verhon taakse vuoteeseen ja alkoi huokailla ja vaikeroida. Hänen vaimonsa tuli hänen luokseen ja koetti puhua hänelle, mutta hän ei vastannut mitään, sanoi vain:

— Hän on voittanut minut! Huonosti minulle nyt kävi!

Vaimo alkoi häntä taivutella:

— Mene ja päästä heidät työstä. Ehkäpä kaikki käy hyvin. Olethan ennen tehnyt jos jotakin etkä koskaan pelännyt. Mikä sinut nyt on niin araksi tehnyt?

— Minä olen hukassa, — sanoi pehtoori. — Hän on voittanut minut.

Vaimo alkoi suuttua.

— Etkö nyt osaa muuta kuin jankuttaa yhtä ja samaa: "hän on voittanut, hän on voittanut". Mene päästämään talonpojat kotiinsa, niin kaikki on hyvin. Mene, minä käsken satuloimaan hevosen.

Hevonen tuotiin ja vaimo sai pehtoorin lähtemään pellolle talonpoikia päästämään.

Mihail Semjonovitsh nousi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Kun hän ajoi kylään, avasi eräs eukko hänelle portin. Kaikki muu kylän väki hänet nähtyään lähti juoksemaan piiloon, yksi pihaansa, toinen nurkan taakse, kolmas kasvitarhaansa.

Pehtoori ratsasti kylän läpi ja tuli toiselle portille. Portti oli kiinni eikä hän voinut sitä avata hevosen selässä istuen. Hän huuteli ihmisiä avaamaan, mutta ei ketään kuulunut. Viimein hän astui alas hevosen selästä, avasi portin ja alkoi taas kiivetä hevosen selkään. Hän pisti jalkansa jalustimeen ja oli juuri heittäytymässä satulaan, kun hevonen yht'äkkiä pelästyi sikaa ja syöksähti aitaa vasten. Pehtoori oli iso mies, menetti tasapainon ja putosi vatsalleen aidalle. Yksi seiväs oli teräväpäinen ja muita pitempi ja juuri tähän sattui hänen vatsansa. Vatsa meni puhki ja hän putosi maahan.

Kun talonpojat illalla palasivat työstään, alkoivat heidän hevosensa yht'äkkiä korskua eivätkä tahtoneet mennä kylän portista sisälle. Miehet katsoivat ja näkivät Mihail Semjonovitshin makaavan selällään maassa, kädet levällään ja silmät jähmettyneinä. Hänen sisälmyksensä olivat vuotaneet ulos ja maassa oli suuri verilätäkkö, jota maa ei ollut jaksanut imeä sisäänsä.

Talonpojat pelästyivät ja peruuttivat hevosiaan. Ainoastaan Pjotr Mihejitsh astui pehtoorin luo, näki hengen hänestä jo lähteneen, sulki hänen silmänsä, hankki rattaat, nosti poikansa avulla vainajan laatikkoon ja vei herraskartanoon.

Herra sai kuulla, miten asiat olivat, ja muutti talonpoikien päivätyövelvollisuuden rahaveroksi.

Ja talonpojat ymmärsivät, ett'ei jumalallinen voima asu pahuudessa, vaan hyvyydessä.

Kipinästä suuri palo.

Maalla asui talonpoika Ivan Sherbakov. Hän tuli hyvin toimeen. Itse hän oli täysissä voimissa, paras työmies koko kylässä, ja hänen kolme poikaansa olivat myöskin työhön pystyviä. Yksi oli jo naimisissa, toisella oli morsian katsottuna, kolmas, joka oli vasta miehistymässä, ajoi hevosta ja opetteli kyntämään. Ivanin vaimo oli viisas ja taloustoimissa näppärä eukko, miniä oli hiljainen ja ahkera. Mikäpä oli Ivanin elellessä perheineen! Ainoa henkilö, joka siinä talossa ei kyennyt leipänsä edestä työtä tekemään, oli Ivanin vanha, sairas isä. Hengenahdistus oli pakoittanut tämän jo seitsemättä vuotta makailemaan uunin päällä. Kaikkea oli Ivanilla kylliksi: kolme hevosta ja varsa, lehmä ynnä hieho. Lampaita oli 15. Naisväki piti huolta miesten sukista ja vaatteista ja teki työtä pellolla. Miehet pitivät yleensä huolen talon asioista. Omaa viljaa riitti pitemmällekin kuin uutiseen asti. Kaurasta saatiin niin paljon kuin tarvittiin veroihin ja muihin semmoisiin tarpeisiin. Mikäpä olisikaan Ivanin ollut elellessä lapsineen! Mutta aivan heidän naapurinaan, vain aita väliä, asui Rampa-Gavrilo, Gordei Ivanovin poika. Tämä ja Ivan joutuivat keskenään vihoihin.

Niin kauan kuin Gordei oli elossa ja Ivanin isä talossaan isännöi, he elivät sovussa kuten naapurukset ainakin. Jos eukot tarvitsivat seulaa tahi sankoa tahi miesten piti tilapäisesti saada puolapuu tahi pyörä särkyneen sijalle, niin käytiin naapurista lainaamassa ja autettiin naapuria tarpeen tullen. Jos vasikka sattuu juoksemaan naapurin aumapihaan, niin tämä ajaa sen pois ja sanoo vain: "älkää päästäkö tänne pujahtamaan, meillä on vielä työt kesken". Eikä koskaan tullut kysymykseenkään, että mitään olisi piiloteltu ja lukkojen takana pidetty taikka että olisi toista turhaan syyttelemään ruvettu.

Tämmöistä oli elämä vanhusten aikana. Mutta kun nuoret alkoivat isännöidä, niin asiat muuttuivat.

Kaikki alkoi aivan tyhjästä.

Ivanin miniän kana alkoi munia aikaiseen. Nuorikko rupesi keräämään munia pääsiäispyhiksi. Joka ainoa päivä hän kävi hakemassa munan liiterin alta vankkurien laatikosta. Mutta kerran lapset nähtävästi pelästyttivät kanan, koska se lensi aidan yli naapurin puolelle ja muni sinne. Nuorikko kuuli kanan kaakattavan, mutta ajattelu nyt ei ole aikaa, pitää siivota tupaa pyhiksi. Otan sitten, kun joudan pistäytymään ulos. Hän meni illalla katsomaan liiterin alta laatikkoa, mutta siinä ei ollut munaa. Nuorikko alkoi kysellä anopilta ja langolta, olivatko nämä ottaneet munan. "Ei", sanovat nämä, "emme ole ottaneet." Mutta Taraska, nuorin pojista, kertoo: "Sinun tupsupää kanasi muni naapurin pihaan, siellä se kaakatti ja sieltä tuli." Nuorikko katsahti kanaansa. Se istuu kukon kera orrella silmät kiinni, uneen vaipumassa. Teki mieli kysyä siltä, mihin se oli muninut, mutta eihän se osaa vastata. Nuorikko lähti naapuriin. Naapurin vanha eukko tulee vastaan.

— Mitä sinä tahdot, nuorikko?

— Kuulehan, muori, — sanoo tämä, — eikö minun kanani ole tänään lentänyt teidän puolelle ja muninut tänne jonnekin?

— Ei täällä ole semmoista näkynyt. Meidän omat kanamme ovat, Luojan kiitos, jo kauan aikaa munineet. Omat olemme korjanneet, vieraita emme tarvitse. Emme me käy toisten taloista munia pimittämässä.

Tämä puhe loukkasi nuorikkoa. Hän tuli sanoneeksi liian sanan, sai siitä kaksi takaisin ja niin syntyi eukkojen kesken riita. Ivanin vaimo sattui kulkemaan siitä ohi kaivolta palatessaan ja puuttui myöskin puheeseen. Gavrilon emäntä juoksi yhteen joukkoon ja alkoi naapurin vaimoa nuhdella, mainitsi asioita, joissa oli perää, ja pisti perättömiä sekaan. Säksätys kiihtyi yhä. Kaikki huutavat yhteen ääneen ja syytävät kilpaa sanoja suustaan. Eikä siinä kauniita sanoja käytetä. Sinä olet senkin semmoinen, sinä taas olet varas ja katulutka, sinä kidutat vanhaa appivaariasi nälällä, sinä olet vihoviimeinen rämppäkello.

— Ja sinä olet kerjäläinen ja särit seulani! Meidän kanto-ieskin on sinulla, anna se pois!

He tarttuivat kanto-ikeeseen, jossa vesiämpärit riippuivat, vesi kaatui maahan, huivit repesivät ja tappelu oli valmis. Gavrilo palasi pellolta ja alkoi puolustaa eukkoaan. Ivan poikineen juoksi myöskin paikalle ja yhtyi samaan mylläkkään. Hän oli vankka mies ja hajoitti pian koko joukon. Gavrilolta hän nykäisi irti tukun partakarvoja. Kansaa juoksi paikalle ja töin tuskin saatiin tappelu taukoamaan.

Se oli alku.

Gavrilo kääri irti reväistyn partatupun paperiin ja lähti kunnantuomarin luo.

— En minä, — sanoo hän, — ole itselleni partaa kirjavanaamaisen
Vanjkan revittäväksi kasvattanut.

Hänen vaimonsa taas kehuskeli naapureille, että nyt Ivan tuomitaan ja joutuu Siperiaan.

Siitä alkoi viha.

Vanha ukko uunin päältä varoitti heitä jo ensi päivästä alkaen, mutta nuoret eivät hänen puheistaan välittäneet. Hän sanoi heille:

— Tyhjää te, lapset, touhuatte ja tyhjästä teette asiaa. Ajatelkaahan vain, että koko tuo teidän juttunne alkoi kananmunasta. Lapset sattuivat löytämään munan, no, vähätpä tuosta. Ei yhdestä munasta mitään vahinkoa ole. Jumala antaa kaikille kylliksi. Ja jos toinen sattui sanomaan pahan sanan, niin opeta ja neuvo häntä paremmin puhumaan. Syntyi tappelu, — no niin, sattuuhan semmoistakin syntisten kesken. Tehkää nyt sovinto ja haudatkaa koko asia. Jos jatkatte vihanpitoa, niin se on teille itsellenne vahingoksi.

Nuoret eivät totelleet ukkoa, tuumivat vain, ett'ei ukko puhu asiaa, vaan marisee vanhuuttaan.

Ivan ei antanut perään naapurilleen.

— En minä ole hänen partaansa repinyt, — sanoi hän, — itse hän on sen irti nykinyt, mutta hänen poikansa on repinyt paitani rintamuksen ja koko paidan. Tuossa se on.

Ja Ivan lähti käräjiin. He esittivät asiansa sekä rauhantuomarille että kunnanoikeudelle. Samaan aikaan kuin he käräjöivät, katosi Gavrilon rattaista sokkanaula. Gavrilon naisväki pani tämän muitta mutkitta Ivanin pojan syyksi. "Me näimme", sanoivat he, "hänen menevän yöllä ikkunan ohi rattaiden luo ja kummi tiesi kertoa, että hän oli ollut kapakassa ja tarjotellut kapakoitsijalle tuota naulaa."

Alkoi uusi käräjänkäynti. Kotona taas oli alituista toraa ja tappeluakin. Lapsetkin käyttivät haukkumasanoja, joita olivat vanhemmilta oppineet, ja kun akkaväki sattui joella yhteen, niin enemmän he siinä toistensa kiusaksi kieltä pieksivät kuin vaatteita viruttivat.

Ensin syyttelivät miehet aiheettomasti toisiaan, mutta alkoivat viimein todellakin varastella toisiltaan kaikkea, mikä vain oli helposti vietävissä. Pian oppivat naiset ja lapsetkin saman konstin. Ja elämä kävi yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ivan Sherbakov ja Rampa-Gavrilo riitelivät sekä kyläkokouksissa että kunnanoikeudessa että rauhantuomarin edessä, niin että viimein kaikki tuomaritkin heihin työlästyivät. Väliin toimitti Gavrilo Ivanin putkaan tahi hankki hänelle sakon niskaan, väliin taas onnistui Ivan tekemään saman Gavrilolle. Ja mitä suurempia riettauksia he toisiaan vastaan keksivät, sitä katkerammaksi kävi viha heidän välillään. Kun koirat käyvät toistensa kimppuun, niin ne raivostuvat sitä enemmän, kuta kauemmin tappelevat. Koiraa lyödään takaapäin, mutta se luulee, että toinen häntä puree, ja vimmastuu yhä enemmän. Niin nämä miehetkin. He menevät käräjiin, heitä rangaistaan — jompaakumpaa — sakolla tahi vankeudella, ja tämä kaikki saa vain vihan heidän sydämissään yhä voimakkaammaksi yltymään. "Maltahan vain, kyllä minä tämän kaiken sinulle vielä maksan." Näin jatkuivat heidän välinsä kuusi vuotta. Ukko vain uunilla puhui yhä samaa. Tähän tapaan hän varoitteli:

— Mitä te teette, lapset? Jättäkää te pois kaikki vehkeilynne, pitäkää kiinni asiasta, mutta älkää ihmisille vihoitelko, niin on parempi ollaksenne. Mitä enemmän annatte kiukulle valtaa, sitä pahempi.

Mutta ukon puheet kaikuivat kuuroille korville.

Seitsemäntenä vuonna syntyi taas juttu siitä, että Ivanin miniä rupesi häissä kaiken kansan kuullen häpäisemään Gavriloa syyttäen häntä sangen riettaasta teosta. Gavrilo oli juovuksissa eikä jaksanut hillitä sydäntään, vaan löi muijaa niin pahasti, että tämä, joka oli raskaana, sai maata vuoteessa koko viikon. Ivan ilostui ja lähti tutkintotuomarin puheille. "Nytpä pääsen naapuristani", — tuumii hän. "Ei hän voi välttää kuritushuonetta tahi Siperiaa." Mutta Ivanin asia ei ottanut luonnistuakseen. Tutkintotuomari ei ottanut valitusta korviinsa, ja kun lyötyä tutkittiin, niin hänessä ei havaittu mitään vammoja ja hän oli taas jalkeilla. Ivan kääntyi rauhantuomarin puoleen. Tämä lykkäsi asian kunnanoikeuteen. Ivan puuhaili yhä asiansa hyväksi, juotti puoli ämpäriä makeata viinaa kirjurille ja kunnan esimiehelle, ja sai viimein aikaan, että Gavrilolle tuomittiin raippoja selkään. Tuomio luettiin oikeudessa julki Gavrilolle.

Kirjuri lukee: "Oikeus on määrännyt, että talollista Gavrilo Gordejevia on rangaistava kahdellakymmenellä raipan iskulla kunnallishallituksen edessä." Ivankin on kuulemassa päätöstä ja katsoo Gavriloon, minkä vaikutuksen se tähän tekee. Gavrilo tuli kalmankalpeaksi, kääntyi ympäri ja meni eteiseen. Ivan tuli ulos hänen jälestään mennäkseen hevosensa luo ja kuuli Gavrilon sanovan:

— Hyvä on, hän pieksättää minua selkään niin että se kipenöitsee; kunpahan ei sentään jokin hänelläkin piakkoin kipenöitsisi.

Nämä sanat kuultuaan Ivan heti palasi tuomarien luo.

— Kuulkaa hyvät tuomarit! Hän uhkaa polttaa taloni. Hän sanoi sen todistajien kuullen.

Gavrilo kutsuttiin sisälle.

— Sanoitko tosiaankin niin?

— En minä ole mitään sanonut. Pieksäkää, kun se kerran on teidän vallassanne. Minä huomaan, että saan yksin kärsiä totuuden takia ja että hän saa tehdä mitä tahansa.

Vielä aikoi Gavrilo jotakin sanoa, mutta hänen huulensa ja poskensa alkoivat vavahdella. Hän kääntyi seinään päin. Tuomarit ihan pelästyivät, kun näkivät hänen muotonsa. "Kunhan hän vain ei tosiaankin tekisi jotakin pahaa naapurilleen tahi itselleen", — ajattelivat he.

Ja tuomari, vanha ukko, alkoi puhua:

— Kuulkaahan, hyvät miehet, sopikaa mieluummin hyvällä. Pahastihan sinä Gavrilo teit, kun löit raskasta eukkoa. Onneksi Jumala armahti, niin ett'et joutunut murhamieheksi. Pahastihan teit, eikö totta? Tunnusta sinä vikasi ja pyydä Ivanilta anteeksi. Kyllä hän antaa. Sitten me muutamme tämän tuomion.

Tämän kuultuaan sanoi kirjuri:

— Se ei ole luvallista, sillä tässä ei ole tehty sovintoa 117:nnen pykälän mukaisesti, oikeus on antanut päätöksensä ja päätös on pantava täytäntöön.

Mutta tuomari ei huolinut kirjurin puheesta.

— Älä siinä suutasi soita! — sanoi hän. — Tärkein pykälä, veliseni, on se, että Jumalan tahtoa on noudatettava, ja Jumala on käskenyt sopimaan.

Ja tuomari alkoi taas puhua miehille, mutta ei saanut heitä taipumaan. Gavrilo ei tahtonut kuulla hänen puhettaan.

— Minä täytän ensi vuonna viisikymmentä vuotta, sanoi hän, — poikani on jo naimisissa eikä minua ole ijässäni lyöty, mutta nyt on kirjavanaamainen Vanjka toimittanut minulle raippoja ja häneltä muka pitäisi vielä pyytää anteeksi! Ei, se on liikaa… Kyllä minä vielä vuorostani näytän Vanjkalle!

Gavrilon ääni alkoi taas värähdellä. Hän ei voinut sanoa enää muuta, kääntyi ympäri ja meni ulos.

Oikeuspaikalta oli kotiin kymmenen virstaa, ja Ivan palasi vasta myöhään illalla. Naiset olivat jo lehmiä vastaan menossa. Hän riisui hevosen ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Pojat olivat vielä pellolla ja naiset karjaa vastassa. Ivan istuutui lavitsalle ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti, kuinka tuomio julistettiin Gavrilolle ja kuinka tämä kalpeni sekä kääntyi seinään päin. Oudosti kouristi nyt hänen sydäntään. Hän ajatteli, miltä hänestä olisi tuntunut, jos hänelle itselleen olisi raippoja tuomittu. Gavrilo kävi hänelle sääliksi.

Hän kuuli, että ukko uunilla rupesi yskimään ja kömpi sieltä hiljakseen alas. Hitaasti hiihtäen vanhus pääsi lavitsalle asti, mutta uupui tästä ja sai taas yskäkohtauksen. Kun se viimein meni ohi, niin ukko sanoi nojaten pöytään:

— No? Tuomittiinko?

Ivan vastasi:

— Tuomittiin saamaan kaksikymmentä raipan iskua.

Ukko puisteli päätään.

— Huonosti sinä menettelet, Ivan, — sanoo hän. — Ohhoh, hyvin huonosti! Et sinä häntä vahingoita, vaan itseäsi. Tuleeko sinun olosi helpommaksi siitä, että hänen selkänsä pehmitetään?

— Osaapa sitten vast'edes pysyä alallaan, — sanoi Ivan.

— Kuinka hän pysyy alallaan? Mitä pahaa hän tekee enemmän kuin sinä?

— Mitäkö hän on minulle tehnyt? — tulistui Ivan, Hän oli vähältä tappaa eukon. Ja nytkin hän uhkaili polttaa taloni. Pitäisikö häntä kiittää siitä?

Ukko huokasi ja puhkesi puhumaan:

— Sinä Ivan kuljet kaiket maailmat, kun taas minä olen jo vuosikausia uunilla maannut. Sen vuoksi sinä luulet, että itse näet kaikki, mutta että minä en näe mitään. Ei, lapseni, sinä et näe mitään, sillä viha on pimentänyt silmäsi. Muitten synnit ovat sinulla silmien edessä, mutta omat selän takana. Mitä sinä sanoitkaan: hän tekee pahaa! Jos hän yksin sitä tekisi, niin ei pahaa olisi olemassakaan. Syntyykö paha ihmisten kesken yhden toimesta? Siihen tarvitaan kaksi. Hänen huonoutensa sinä näet, mutta omaasi et huomaa. Jos hän yksin olisi paha ja sinä olisit hyvä, niin pahaa ei olisikaan. Kuka hänen partansa repi? Kuka häntä oikeudesta toiseen juoksutti? Kaiken sinä sentään panet hänen syykseen. Sinä elät itse huonosti, siksi asiatkin menevät huonosti. En minä, poikaseni, sillä tavoin ole elänyt enkä semmoista teille opettanut. Tiedätkö, miten me elimme hänen isäukkonsa kanssa? Elimme niinkuin naapurusten tulee. Jos hänellä sattui olemaan puutos jauhoista, niin hänen eukkonsa tulee ja sanoo, että nyt, setä Frol, olisi tarvis jauhoja. No, mene aittaan, nuorikko, — sanotaan hänelle, — ota sieltä niin paljon kuin tarvitset. Jos hänellä ei sattunut olemaan ketään, joka veisi hevoset hakaan, niin hän lähettää minun poikani niitä viemään. Kun taas minulla on jostakin puute, niin menen hänen luokseen ja sanon: setä Gordei, sitä ja sitä ja sitä on tarvis! — Ota, setä Frol! Näin oli meillä asiat. Ja elämä luisti kevyesti. Mutta miten on nyt? Kuulithan, kuinka sotamies äsken kertoi Plevnasta? Teidän välillänne on nyt ankarampi sota kuin tuossa Plevnassa. Onko tämä mitään elämää? Ja ajattele, mitä syntiä siitä seuraa! Sinä olet talollinen, sinä olet isäntä talossasi. Sinun on kaikesta vastattava. Mitä opetat sinä naisillesi ja lapsillesi? Koiran kujeita. Äskettäin Taraska mokomakin räkänokka, räkytti täti Arinalle ja käytti kaikkein rumimpia sanoja, mutta äiti vain nauroi hänelle. Onko se hyvä? Sinunhan siitä on vastattava. Ajattelehan vähän sieluasikin. Niinkö on tehtävä? Sinä sanot minulle sanan, minä annan kaksi takaisin, sinä annat minulle korvapuustin, minä annan sinulle kaksi. Ei, kultaseni, ei Kristus meille tyhmille tätä opettanut, kun hän maan päällä eli. Jos sinulle sanotaan paha sana, niin hillitse sinä kielesi, kyllä toisen hänen omatuntonsa tuomitsee. Niin opetti meille Hän, meidän Herramme. Kun sinua lyödään korvalle, niin käännä sinä toinen: tuossa on, lyö minua, jos olen sen ansainnut. Silloin lyöjän omatunto herää. Hän lauhtuu ja kuuntelee sinua. Niin on Hän käskenyt meidän tekemään, eikä ylvästelemään. Miksi olet vaiti? Puhunko oikein?

Ivan ei sanonut mitään, kuunteli vain.

Ukko sai yskäkohtauksen, sai vaivoin kakistaneeksi kurkkunsa selväksi ja alkoi taas puhua:

— Sinä luulet Kristuksen opettaneen meille pahaa. Meidän omaa hyväämmehän hän opetti. Ajatteleppa maallista elämääsi. Onko se ollut parempaa vaiko huonompaa senjälkeen kuin tuo teidän Plevnanne alkoi? Laskehan vain, miten paljon omaisuutta olet kuluttanut oikeudenkäyntiin, miten paljon matkoihin ja ruokarahoina. Poikasi ovat reippaita miehiä, sinä voisit elää hyvästi ja menestyisit mainiosti, mutta tulosi ovatkin vähenemässä. Miksi? Kaikki vain yhä samasta syystä. Ylpeydestäsi se johtuu. Sinun pitäisi poikinesi olla peltoa kyntämässä ja itse toimittaa kylväminen, mutta sinut pahahenki lennättää tuomarin tahi jonkun nurkkasihteerin luo. Kun et kynnä etkä kylvä oikeaan aikaan, niin ei maakaan kasva. Miksi ei kaurasta nyt tullut mitään? Milloin sinä sen kylvit? Nyt tulit kaupungista. Mitä sait aikaan käräjöimiselläsi? Vahinkoa omaan niskaasi. Hehee, poikaseni! Pidä sinä vain huoli työstäsi, möyri poikinesi pellolla ja puuhaa pihassasi, ja jos joku sinua loukkaa, niin anna sinä anteeksi kuten Jumala käskee. Silloin on asiakin helposti autettu ja mielesi aina kevyt.

Ivan oli vaiti.

— Kuulehan, Vanja! Tottele minua, vanhaa miestä. Käy valjastamassa kimo ja lähde heti hallitukseen, lopeta siellä kaikki juttuaminen ja pistäydy aamulla Gavrilon luo, tee hänen kanssaan sovinto ja kutsu hänet luoksesi, — huomennahan on pyhä, — tarjoa hänelle teetä, ota puoli tuoppia viinaa ja sopikaa kaikki vihat ikuisiksi ajoiksi ja sanokaa se naisillenne ja lapsillennekin.

Ivan huokasi ja ajatteli: "Ukko on oikeassa", ja hänen sydämensä heltyi. Hän ei vain tiedä, kuinka tuo kaikki olisi tehtävä, kuinka nyt saisi sovinnon syntymään.

Ukko sanoi taas aivan kuin arvaten Ivanin ajatukset:

— Mene, Vanja, älä lykkää toistaiseksi. Sammuta tuli alussa ennenkuin se pääsee valtaan. Kipinästä tulee muuten suuri palo.

Vielä tahtoi ukko jotakin lausua, mutta ei saanut sanotuksi, sillä naiset tulivat tupaan ja alkoivat säkättää kuin harakat. He olivat jo kuulleet kaikki uutiset, sekä sen, miten Gavrilo oli tuomittu raipparangaistukseen, että senkin, miten hän oli uhkaillut murhapolttoa. Kaiken he olivat ennättäneet kuulla ja pistää jo omiaankin joukkoon ja laidunpaikalla he olivat taas riidelleet Gavrilon naisten kanssa. He rupesivat kertomaan, kuinka Gavrilon miniä oli heitä peloitellut tutkintotuomarilla. Tutkintotuomari on muka Gavrilon puolella. Hän ottaa nyt jutun käsiinsä ja opettaja on muka jo laatinut uuden syytekirjan itse keisarille Ivania vastaan ja siinä on kaikki asiat selitetty, ja nyt joutuu toinen puoli Ivanin tilasta heille. Ivanin sydän paatui taas näitä puheita kuunnellessa eikä hän enää ajatellut sopimista Gavrilon kanssa.

Isännällä talossa on aina paljon tehtävää. Ivan ei ruvennut puheisiin naisten kanssa, vaan nousi, poistui tuvasta, meni riiheen ja liiteriin. Kun hän oli asettanut kaikki kuntoon ja palasi pihaan, oli aurinkokin jo laskenut ja pojat tulivat juuri pellolta. Ivan odotti heitä, kyseli töiden menoa, auttoi heitä hevosten riisumisessa, pani vikaantuneet länget erilleen korjatakseen ne ja olisi vieläkin puuhaillut, joll'ei olisi tullut jo kovin pimeä. Ivan heitti vielä karjalle rehua, avasi portin Taraskalle, joka oli lähdössä viemään hevosia yöksi hakaan, päästi hevoset pihasta ja sulki taas portin huolellisesti. "Nyt illalliselle ja nukkumaan", ajatteli Ivan, otti revenneet länget käteensä ja lähti tupaan. Hän oli nyt unohtanut sekä Gavrilon että sen, mitä isä oli puhunut. Mutta juuri kun hän tarttui oven renkaaseen ja oli astumassa eteiseen, hän kuuli naapurin aidan takana riitelevän käheällä äänellä. "Mitä siitä pahalaisesta!" huutaa Gavrilo. "Tappaa se pitäisi!" Nämä sanat saivat Ivanissa kuohahtamaan kaiken entisen vihan naapuria vastaan. Hän jäi seisomaan ja kuuntelemaan Gavrilon vihoittelua. Gavrilo vaikeni ja Ivan meni tupaan. Tupa on valaistu; nuorikko istuu nurkassa ja kehrää, vanha mummo puuhaa illallista, vanhin poika pujoittaa nauhoja virsuihin, toinen istuu pöydän ääressä lukemassa, Taraska hankkiutuu hevosia viemään.

Tuvassa näyttää kaikki hyvältä ja hauskalta. Kun ei vain tuo yhteinen viha olisi ikävänä toverina.

Ivan astui sisään vihaisena, paiskasi kissan pois lavitsalta ja haukkui naisia siitä, ett'ei pesutiinu ollut paikoillaan. Ja ikävä valtasi Ivanin mielen. Hän istuutui, rypisti kulmansa ja ryhtyi korjaamaan länkiä, mutta päässä pyörivät yhä Gavrilon sanat, kuinka tämä oli oikeudessa uhkaillut ja äsken taas käheällä äänellä huutanut: "Tappaa se pitäisi!"

Mummo antoi Taraskalle illallista. Taraska söi, otti sitten ylleen lyhyen turkin ja viitan, sitoi vyön ympärilleen, otti leipää ja meni ulos tielle hevosten luo. Vanhempi veli aikoi lähteä häntä saattamaan, mutta Ivan nousi itse ja meni portaille. Ulkona oli jo pilkko pimeä, taivas oli mustassa pilvessä ja tuuli oli alkanut puhaltaa. Ivan astui alas portailta, auttoi pojan hevosen selkään, ajoi varsan yhteen joukkoon ja jäi seisomaan sekä katselemaan ja kuuntelemaan, kuinka Taraska ratsasti pitkin kyläntietä, tapasi toisia poikia matkalla ja hävisi näiden kanssa kuulumattomiin. Ivan seisoo yhä portilla eivätkä hänen päästään lähde Gavrilon sanat: "Kunpahan ei sinullakin kohta jokin kipenöitsisi".

"Ei se sääli itseäänkään", ajattelee Ivan. "Nyt ovat olleet pouta-ilmat ja tuulikin puhaltaa. Hän voi hiipiä jostakin takateitä, pistää tulen ja pujahtaa piiloon. Polttaa, senkin konna, talon eikä joudu edes kiinni. Kunpa yllättäisi hänet itse teossa, niin hän ei pääsisi käsistä!" Ja niin lujasti pysyi Ivanin päässä tämä ajatus, että hän ei palannutkaan takaisin portaille, vaan meni suoraan tielle ja kiersi kulman taakse. "Annahan kun kierrän ympäri talon. Kuka hänet tietää!" Ja Ivan lähti hiljaa astelemaan aidan vierustaa. Kun hän kääntyi nurkan taakse ja katsoi aidan suuntaan, niin hän oli näkevinään nurkassa jonkin vilahtavan, aivan kuin ojentautuvan esiin ja kohta taas painautuvan piiloon. Ivan pysähtyi ja oli aivan hiljaa, kuuntelee ja katselee. Kaikki on vaiti, tuuli vain nykii pensaitten lehtiä ja kahisuttaa olkia. Oli pilkko pimeä, mutta silmät tottuivat siihen. Ivan näkee koko nurkan, auran sekä räystään. Hän seisoi jonkun aikaa paikallaan, mutta ei nähnyt ketään.

"Ei se näy olleen mitään", tuumi Ivan, "mutta teenpä kuitenkin kierrokseni." Ja hän lähti hiipimään vajan seinän vierustaa. Ivanilla on virsut jalassa ja hän kulkee niin hiljaa, ett'ei itsekään kuule omia askeleitaan. Hän saapuu jo toiselle nurkalle, vaan — kas! Äskeisen nurkan luona välähti jokin auran kohdalla — ja katosi sitten taas. Ivanin sydän hytkähti ja hän pysähtyi. Samassa leimahti samalla paikalla kirkas liekki ja Ivan näkee selvästi, että mies, jolla on lakki päässä, on kyykyllään, selin häneen, ja sytyttää kädessään olevaa olkitukkoa. Sydän Ivanin rinnassa alkoi kiivaasti hakata, hän jännitti kaikki voimansa ja lähti harppaamaan pitkin askelin eteenpäin tietämättä itsekään, kuinka kulki. "No niin", ajattelee hän, "nyt hän ei pääse pakoon, saan hänet kiinni paikalla!"

Ei ollut Ivan vielä kulkenut kahtakaan patsasväliä, kun äärettömän kirkas liekki leimahti. Se ei ollut enää samassa paikassa kuin edellinen eikä se ollut mikään pikku tuli, vaan mahtavana tulipatsaana leimusivat oljet räystään alla ja liekit nuoleksivat kattoa. Gavrilo seisoi vieressä — hänet näki nyt aivan selvästi.

Ivan syöksähti ramman luo niin kuin haukka kananpojan kimppuun. "Nujerran hänet, — ajattelee hän, nyt ei hän pääse käsistäni!" Mutta rampa näkyi kuulleen askeleet, hän vilkaisi taakseen ja niin vikkelästi, ett'ei moista olisi odottanut, hän lähti juosta lynkkäämään aivan kuin jänis vajan vierustaa.

— Et pääse karkuun! — huusi Ivan ja juoksi häntä kohti.

Juuri kun hän oli tarttumaisillaan Gavriloa niskaan, livahti tämä hänen käsistään niin että vain takin lieve jäi Ivanin kouraan. Lieve repesi ja Ivan kaatui. Hän hypähti heti pystyyn ja lähti taas juoksemaan huutaen: "Poliisi! Ottakaa kiinni!"

Ennenkuin hän pääsi jaloilleen, oli Gavrilo jo ehtinyt oman pihansa kohdalle, mutta siinä Ivan hänet saavutti. Hän oli juuri ottamaisillaan Gavrilon kiinni, kun äkkiä tunsi päätänsä huimaavan aivan kuin häntä olisi isketty kivellä kalloon. Gavrilo oli nimittäin nostanut maasta tammikalikan, ja kun Ivan juoksi hänen luokseen, niin hän iski tätä kaikin voimin päähän.

Ivan typertyi, hänen silmänsä kipenöivät, sitten kaikki pimeni ja hän horjahti. Kun hän tointui, oli Gavrilo kadonnut, oli valoisata kuin päivällä ja hänen talostaan päin kuului jytinää ja ryskettä aivan kuin kone olisi ollut käynnissä. Ivan kääntyi ja näki, että hänen takimainen liiterinsä oli ilmi tulessa ja sen viereinenkin vaja oli jo syttynyt palamaan. Tuli ja savu laajenivat yhä ja savun mukana lenteli palavia olkihiutaleita tupaa kohti.

"Hyvät ihmiset, mitä tämä on?" huudahti Ivan, kohotti ylös kätensä ja löi ne sitten reisiänsä vasten. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois räystään alta ja polkea päälle! Mitä tämä on?" — toisti hän. Hän yritti huutamaan, mutta ääni takertui kurkkuun. Hän koetti juosta, mutta jalat eivät tahtoneet totella, vaan pysähtelivät vuorotellen. Hän lähti astumaan, alkoi horjua, hengitys pysähtyi. Jonkun aikaa seisottuaan ja henkeä vedettyään hän lähti taas eteenpäin kulkemaan. Ennenkuin hän oli kiertänyt liiterin ja saapunut palopaikalle, oli toinenkin vaja leimahtanut ilmi liekkiin, tuli oli jo tarttunut tuvan nurkkaan ja porttiin ja liekit leimusivat tuvasta ulos, niin ett'ei voinut päästä sisälle. Kansaa oli kokoontunut suuri joukko, mutta ei mitään ollut tehtävissä. Naapurit kuljettivat ulos tavaroitaan ja ajoivat karjansa ulos pihasta. Ivanin talosta levisi palo Gavrilon taloon, tuuli yltyi ja vei tulen toiselle puolelle tietä. Puoli kylää paloi poroksi.

Ivanin talosta saatiin töin tuskin vanha ukko ulos kannetuksi. Muut talon asukkaat pääsivät tulen kynsistä paitasillaan, mutta kaikki muu joutui sen saaliiksi. Lukuunottamatta hevosia, jotka olivat yölaitumella, paloivat kaikki eläimet, yksinpä kanatkin orrellaan, rattaat, aurat, karhit, naisten tavara-arkut, vilja laareissaan, kaikki.

Gavrilon talossa ennätettiin pelastaa karja ja jonkun verran muutakin.

Palo kesti kauan, kaiken yötä. Ivan seisoi talonsa ääressä, katseli ja hoki vain: "Mitä tämä on, hyvät ihmiset? Ei olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois ja polkea päälle." Mutta kun tuvan katto romahti alas, niin hän tunkeutui aivan tulen luo, tarttui mustuneeseen hirteen ja alkoi vetää sitä. Naiset näkivät hänet ja alkoivat kutsua häntä pois, mutta hän kiskoi hirren erilleen ja tarttui sen jälkeen toiseen, mutta horjahti ja kaatui tuleen. Silloin hänen poikansa riensi paikalle ja veti hänet pois. Ivanin sekä parta että hiukset ennättivät palaa, puku oli turmeltunut ja kädet vioittuneet eikä hän tuntenut mitään. "Hän on surusta typertynyt", sanoivat ihmiset. Palo alkoi vähitellen sammua, mutta Ivan seisoi yhä samalla paikalla ja höpisi vain: "Hyvät ihmiset, mitä tämä on? Olisi pitänyt vain temmata pois."

Aamun koitteessa lähetti kylänvanhin poikansa Ivania kutsumaan.

— Setä Ivan, isäsi on kuolemaisillaan, käski kutsumaan sinua jäähyväisille.

Ivan oli unhoittanut isänsäkin eikä tajunnut, mitä hänelle puhuttiin.

— Mikä isä? — sanoo hän. — Kuka kutsui?

— Käski kutsumaan sinua jäähyväisille, hän on meidän tuvassa kuolemaisillaan. Lähde pois, setä Ivan, sanoi kylänvanhimman poika ja veti häntä kädestä.

Ivan lähti kulkemaan pojan jälessä.

Kun ukkoa oltiin ulos kantamassa, niin palavia olkia lensi hänen päälleen ja ne polttivat hänen haavoja. Hänet vietiin sitten kylänvanhimman taloon, joka oli loitommalla ja säästyi palolta.

Ivanin saapuessa isänsä luo oli tuvassa vain kylänvanhimman vaimo ja lapset uunin päällä. Kaikki muut olivat palopaikalla. Ukko makasi lavitsalla kynttilä kädessä ja katseli oveen päin. Kun poika astui sisälle, niin hän liikahti. Emäntä meni hänen luokseen ja sanoi, että hänen poikansa oli tullut. Hän käski kutsumaan tätä lähemmäksi. Ivan tuli hänen luokseen ja ukko alkoi puhua:

— Mitä, Vanjatka, — sanoi hän, — enkö sinulle sanonut? Kuka sytytti kylän palamaan?

— Hän, isä kulta, — sanoi Ivan, — hän. Minä yllätin hänet. Näin hänen pistävän tulen räystään alle. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois palava olkitukku ja polkea sen päälle, niin ei mitään onnettomuutta olisi tapahtunut.

— Ivan, — sanoi ukko, — minun kuolemani lähestyy ja sinäkin kuolet kerran. Kuka on syyllinen?

Ivan kumartui isän yli eikä voinut puhua mitään,

— Sano Jumalan kasvojen edessä: kuka on syyllinen? Mitä minä sinulle puhuin?

Nyt vasta Ivan tointui ja ymmärsi kaikki. Hän sanoi tuhisten nenäänsä:

— Minä, isä kulta! — Sitten hän lankesi polvilleen isän eteen, purskahti itkuun ja sanoi:

— Anna minulle anteeksi, isä. Minä olen syyllinen sinun ja Jumalan edessä.

Ukko alkoi liikuttaa käsiään, siirsi kynttilän vasempaan käteensä ja koetti kohottaa oikean otsalleen tehdäkseen ristinmerkin, mutta ei jaksanut viedä kättään ylös asti.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — lausui hän ja loi taas silmänsä poikaan.

— Vanjka, kuulehan!

— Mitä, isä?

— Mitä on nyt tehtävä?

Ivan itki yhä.

— En tiedä, isä kulta, — sanoi hän. — Kuinka päästäänkään taas elämää alkamaan?

Ukko sulki silmänsä, liikutti huuliaan aivan kuin voimia kooten, avasi sitten taas silmänsä ja sanoi:

— Jumalan avulla pääsette kyllä elämään taas.

Vähän aikaa vaiti oltuaan ukko hymähti ja sanoi:

— Muista, Vanja, että et sano, kuka sytytti. Älä ilmoita toisen syntiä, niin Jumala antaa sinulle kaksi omaasi anteeksi.

Ukko tarttui kynttilään molemmin käsin, pani kädet ristiin sydämensä päälle, huokasi, oikaisihe ja kuoli.

Ivan ei ilmiantanut Gavriloa eikä kukaan saanut tietää, mistä tulipalo oli syntynyt.

Ja Ivanin sydän lauhtui Gavriloa kohtaan ja Gavrilo puolestaan ihmetteli, että Ivan ei hänen rikostaan kenellekään ilmaissut. Alussa Gavrilo pelkäsi häntä, mutta tottui sitten häneen. Riitaisuudet naapurusten ja heidän perheittensä kesken lakkasivat. Sen aikaa kun taloja rakennettiin, asuivat molemmat perheet samassa pihassa. Kun sitten kylä taas oli kuntoon saatu ja talot vähän väljemmin sijoitettu, niin Ivan ja Gavrilo jäivät edelleen naapuruksiksi samaan kortteliin.

Ivan ja Gavrilo elivät nyt niinkuin naapurusten tulee ja niinkuin vanhukset olivat eläneet. Ja Ivan Sherbakov muistaa ukon neuvon ja Jumalan käskyn, että tuli on sammutettava aivan alussa.

Ja jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän pyri sitä kostamaan, vaan koettaa saada asiat korjatuiksi. Ja jos joku sanoo hänelle pahan sanan, niin hän ei koeta vastata vielä pahemmin, vaan koettaa opettaa toista välttämään pahoja sanoja ja opettaa samoin naisiaan ja lapsiaan. Ja Ivan Sherbakov parani ja hänen elämänsä tuli paremmaksi kuin koskaan ennen.