L.
Herättyään seuraavana aamuna muisti Nehljudof illalliset tapaukset, ja häntä kauhistutti.
Mutta välittämättä tästä kauhusta päätti hän varmemmin kuin koskaan ennen jatkaa mitä oli alkanut.
Tällä velvollisuutensa tunnolla, läksi Nehljudof kotoansa ja ajoi Maslennikofin luo pyytämään lupaa saada tavata paitsi Maslovaa vielä sitä mummo Menshovaa poikinensa, joista Maslova oli maininnut. Sitä paitsi hän tahtoi saada luvan tavata Bogoduhofskajaa, joka saattoi olla hyödyksi Maslovalle.
Nehljudof tunsi Maslennikofin jo sotapalveluksestaan saakka, Maslennikof oli ollut silloin rykmentin rahastonhoitajana. Hän oli ollut mitä hyväluontoisin, mitä virka-intoisin upseeri, joka ei tiennyt eikä tahtonut tietää mistään muusta koko maailmassa kuin rykmentistä ja keisarillisesta perheestä. Nyt Nehljudof tapasi hänet hallitusmiehenä, rykmentin oli hän vaihtanut lääniin ja lääninhallitukseen. Hän oli naimisissa rikkaan, reippaan naisen kanssa, ja tämäpä se olikin pakottanut hänet siirtymään sotapalveluksesta siviilivirkaan. Rouva nauroi häntä ja hyväili kuin omaa kesyttämäänsä elukkaa. Nehljudof oli viime talvena kerran käynyt heidän luonansa, mutta tämä parikunta oli tuntunut hänestä niin vähän huvittavalta, ettei hän ollut sittemmin kertaakaan siellä käynyt.
Maslennikofin meni suu aivan mehelle, kun hän näki Nehljudofin. Sama oli hänellä kasvojen rasvaisuus ja punaisuus, sama suuri ruumiinkoko, ja sama erinomainen puku kuin sotapalveluksessakin. Siellä hän oli puettu aina puhtaaseen, olkapäissä ja rinnassa viimeisen muodin mukaan istuvaan univormuun taikka kotitakkiin. Nyt hän oli puettu viimeisen muodin mukaiseen siviilipukuun, joka yhtä hyvin istui hänen kylläisen ruumiinsa ympärillä ja toi esiin hänen leveän rintansa. Hän oli sijaisen univormussa. Ikäerotuksesta huolimatta (Maslennikof oli noin 40 ikäinen) he sinuttelivat toisiansa.
—No, kiitos tulemastasi. Mennäänpäs nyt vaimoni luo. Minulla sattuu juuri olemaan kymmenen minuutin vapaus ennen istunnon alkamista. Kuvernööri itse on matkoilla. Minä hallitsen nyt lääniä,—sanoi hän mielihyvällä, jota ei voinut salata.
—Olen tullut luoksesi asialle.
—Mitä nyt?—virkkoi Maslennikof äkkiä, ikäänkuin virittyen, säikähtyneellä ja vähän ankaralla äänellä.
—Vankilassa on eräs henkilö, joka suuressa määrässä herättää huomiotani (mainittaessa sanaa »vankila» muuttuivat Maslennikofin kasvot vieläkin ankarammiksi) ja minä tahtoisin tavata häntä ei yleisessä vastaanottohuoneessa, vaan konttorissa, eikä ainoastaan määräpäivinä, vaan useamminkin. Minulle on sanottu, että se riippuu sinusta.
—Tietysti, mon cher, minä olen valmis tekemään kaikki sinun hyväksesi,—sanoi Maslennikof molemmilla käsillään koskettaen hänen polviansa ja siten ikäänkuin lieventäen omaa ylhäisyyttänsä:—se käy päinsä, mutta huomaa, minä olen kaliifi vaan tunniksi.
—Niin, voitko siis antaa minulle paperin, että voisin tavata tätä ihmistä?
—Onko se nainen?
—On.
—No, mistäs hän—?
—Myrkytyksestä. Mutta hän on saanut väärän tuomion.
—Ähä, siinä nyt on sinun valamies-oikeutesi! Ils n'en font point d'autres—sanoi hän jostakin syystä ranskankielellä.—Et tietysti ole yhtä mieltä minun kanssani, mutta mitäpä sille voin, c'est mon opinion bien arretée,—lisäsi hän, lausuessaan ajatuksen, jota hän vuoden kuluessa oli eri muodoissa lukenut taantumispuolueen vanhollisessa sanomalehdistössä.—Tiedänhän minä että sinä olet vapaamielinen.
—Lienenkö vapaamielinen vai mikä muu,—sanoi hymyillen Nehljudof, joka aina ihmetteli, että kaikki lukivat häntä johonkin puolueeseen ja vaan sentähden pitivät vapaamielisenä, että hän sanoi kaikkia ihmisiä tasa-arvoisiksi tuomioistuimen edessä, piti pahana ihmisten rääkkäämistä ja lyömistä yleensä, ja erittäinkin niiden, joita ei vielä oltu tuomittu.—En tiedä olenko vapaamielinen vai en, tiedän ainoastaan, että nykyiset valamiesoikeustot, kaikkine vikoinensa, kuitenkin ovat paremmat entisiä.
—Kenen olet ottanut asianajajaksi?
—Minä olen kääntynyt Fanarinin puoleen.
—Vai niin, Fanarinin!—sanoi Maslennikof rypistäen silmäkulmiansa ja muistellen kuinka viime vuonna tämä sama Fanarin kuulusteli häntä todistajana oikeuden edessä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella puolen tunnin aikana nauratti yleisöä hänen kustannuksellaan.
—En kehoittaisi sinua olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan. Fanarin est un homme taré.
—Ja vielä olisi minulla yksi pyyntö sinulle,—sanoi Nehljudof vastaamatta hänelle. Hyvin kauvan sitten minä tunsin erään tytön—opettajattaren—hän on hyvin surkuteltava olento ja niinikään nyt linnassa, mutta haluaisi tavata minua. Voisitko sinä antaa minulle luvan päästä hänenkin puheilleen?
Maslennikof kallisti vähän päätänsä ja kävi miettiväiseksi.
—Onko hän valtiollinen?
—Niin on minulle sanottu.
—No, näetkös valtiollisia vankeja voivat tavata ainoastaan heidän sukulaisensa, mutta sinulle minä annan yleisen pääsyn. Je sais que vous n'abuserez pas.
—Mikä on hänen nimensä? sen sinun tuttavasi … oliko se
Bogoduhofskaja? Elle est jolie?
—Hideuse.
—Maslennikof pudisteli moittivasti päätänsä, tuli pöydän ääreen ja kirjoitti paperille, jossa oli painettu kulmakirjoitus, sulavalla käsialalla: »Tämän haltijalle, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh Nehljudofille, sallin minä täten vankilan konttorissa tavata linnassa säilytettyä kaupunkilaisnaista Maslovaa, samoin kuin vankilan sairaanhoitajatarta Bogoduhofskajaa».—Hän päätti kirjoituksensa riipaisten suurenmoisen nimikiemuran.
—Kohta olet näkevä mimmoinen järjestys siellä on. Järjestystä siellä on hyvin vaikea noudattaa, sillä vankila on täpötäynnänsä, erittäinkin siirtovankeja, mutta minä kuitenkin pidän ankarasti silmällä, ja rakastan tätä asiaa. Saat itse nähdä—heidän on siellä hyvin hyvä olla, ja he ovat tyytyväisiä. Heidän kanssansa täytyy vaan osata oikein menetellä. Äskettäin oli kuitenkin ollut ikävyys—uppiniskaisuus viranomaisia vastaan. Joku toinen olisi selittänyt asian kapinaksi ja tehnyt monet onnettomiksi. Mutta meillä päättyi asia hyvin hyvästi. Yhdeltä puolen on tarpeen huolellisuus, toiselta puolelta luja kurinpito,—sanoi hän puristaen kokoon vaalean, turpean nyrkkinsä, jossa näkyi turkoosikivellä koristettu sormus, ja joka esiintyi valkoisesta kovaksi tärkätystä kultanappisesta hihansuusta,—huolellisuus ja luja kurinpito.
—No sitä en juuri tiedä,—sanoi Nehljudof:—kahdesti olen siellä käynyt, ja se on tehnyt minuun hyvin raskaan vaikutuksen.
—Tiedätkös mitä, sinun pitäisi välttämättömästi tutustua kreivinna Passeak'iin,—jatkoi vauhtiin päässyt Maslennikof:—hän on kokonaan antautunut tähän asiaan. Elle fait beaucoup de bien. Hänenpä avullaan olen minäkin, suoraan puhuakseni, kenties onnistunut muuttamaan kaikki, ja muuttamaan niin, ettei ole enää tietoakaan entisistä kauhuista, vaan heidän on siellä suorastaan hyvä olla. Saatpahan nähdä. Mitä Fanariniin tulee, en tunne häntä persoonallisesti ja yhteiskunnallisen asemanikin vuoksi käyvät tiemme erillään. Mutta hän on kerrassaan huono ihminen ja sitä paitsi saattaa oikeudessa puhua semmoisia asioita, semmoisia asioita…
—No kiitoksia,—sanoi Nehljudof, otti paperin ja kuuntelematta loppuun jätti hyvästi entiselle toverilleen.
—Vaimoni luona et siis pistäydykään?
—En, veli hyvä, nyt ei minulla ole aikaa.
—No, äläs nyt toki, hän ei anna minulle anteeksi sitä,—puhui Maslennikof saattaen entistä toveriansa rappusten ensimäiseen käänteeseen asti, jonne hän tavallisesti saattoi ihmisiä, jotka eivät olleet ensiluokan ylhäisiä, vaan vasta toisen, ja joihin hän luki Nehljudofin.—Ei, no tekisit nyt hyvin ja tulisit vaikka hetkeksi.
Mutta Nehljudof pysyi lujana ja lakeijan ja ovenvartijan häärätessä hänen ympärillänsä, tarjotessa hänelle palttoota ja keppiä ja avatessa ovea, jonka edessä seisoi poliisi, hän vakuutteli ettei mitenkään ollut nyt mahdollista.
—No, niin tule sitten torstaina, muista. Se on vaimoni vastaanottopäivä. Minä sanon hänelle!—huusi Maslennikof rappusilta.