XLIX.
»Vai sitäkö se olikin», ajatteli Nehljudof tullessaan vankilasta ja nyt vasta hän täydellisesti käsitti rikoksellisuutensa. Jos hän ei olisi koettanut sovittaa, lunastaa itseään vapaaksi omasta teostaan, ei hän olisi koskaan saanut tuntea sen koko rikoksellisuutta; vielä enemmän,—Katjushakaan ei olisi tuntenut koko sitä onnettomuutta, mihin hän oli saatettu. Ainoastaan nyt oli kaikki tullut päivän valoon, kaikessa kauheudessaan. Vasta nyt hän näki, mitä hän oli tehnyt tämän naisen sielun kanssa, ja vasta nyt tämä nainen saattoi nähdä ja ymmärtää mitä oli hänelle tehty. Ennen oli Nehljudof ainoastaan leikkinyt ja ihastellut omaa itseänsä, omaa katumustansa, nyt häntä vaan hirvitti. Hylätä Katjushaa ei hän nyt tuntenut voivansa, mutta ei myöskään voinut kuvailla mielessänsä mitä heidän suhteestansa syntyisi.
Ulos tullessa lähestyi Nehljudofia vartija, jolla oli kunniamerkkejä rinnassa, ja joka vastenmielisellä, imartelevalla katseella antoi salaa hänelle paperilapun.
—Siinä olisi teidän ylhäisyydellenne kirjelappu eräältä naishenkilöltä…—sanoi hän antaen kirjeen Nehljudofille.
—Miltä naishenkilöltä?
—Lukekaa niin näette. Se on eräs valtiollinen vanki. Minä olen siellä vartijana. Neiti pyysi toimittamaan. Ja vaikka se nyt onkin kielletty, niin kuitenkin ihmisyyteen nähden…—puhui vartija luonnottomasti.
Nehljudof ihmetteli miten valtiollisten vankien vartija saattoi välittää kirjelappuja, vieläpä vankilan seinien sisäpuolella, melkein kaikkien nähden; hän ei silloin vielä tiennyt, että tämä oli samalla kertaa sekä vartija että spiooni,—mutta hän otti kuitenkin kirjeen ja luki sen mennessään ulos vankilasta. Kirje oli kirjoitettu lyijykynällä kauniilla käsialalla ja siinä oli noudatettu uudenaikaisinta oikokirjoitusta: »Saatuani tietää että te käytte vankilassa ja olette intresseerattu eräästä rangaistuslainalaisesta henkilöstä, haluaisin tavata teitä. Pyytäkää tavata minua. Te saatte luvan, ja minä kerron teille paljon tärkeätä, mikä koskee sekä teidän suojeluksenne alaista että myöskin meidän ryhmäämme. Teille kiitollinen Vera Bogoduhofskaja».
Vera Bogoduhofskaja oli opettajatar eräässä nowgorodilaisessa erämaanläänissä, jonne Nehljudof oli kerran maailmassa toveriensa kanssa tullut karhuja ampumaan. Tämä opettajatar oli kääntynyt Nehljudofin puoleen rahapyynnöllä opintojensa jatkamista varten. Nehljudof oli antanut hänelle nuo rahat ja unohtanut hänet. Nyt tuli ilmi, että tämä sama neiti istui valtiollisena rikoksentekijänä linnassa, missä oli luultavasti saanut tietää Nehljudofin asiasta ja tahtoi tarjota palvelustansa.
Kuinka silloin oli kaikki ollut helppoa ja yksinkertaista. Ja kuinka nyt oli kaikki raskasta ja monimutkaista. Elävästi ja ilolla muisti Nehljudof silloisen ajan ja tutustumisensa Bogoduhofskajaan. Se oli ennen laskiaista, sydänmaalla, noin 66 virstaa rautatieltä. Metsästys oli onnistunut erinomaisesti, he olivat tappaneet kaksi karhua ja juuri söivät lähtönsä edellä päivällistä, kun sen talon isäntä, johon he olivat asettuneet, tuli ilmoittamaan että kappalaisen tytär oli saapunut ja halusi tavata ruhtinas Nehljudofia.—Onko hän nättikin?—oli joku kysynyt.—No äläs nyt siinä,—oli Nehljudof vastannut, laittanut kasvonsa totisiksi, noussut pöydästä ja pyhkien suutansa ja ihmetellen mitä asiaa kappalaisen tyttärellä voisi hänelle olla, mennyt isäntäväen puolelle.
Täällä oli tyttö huopahattu päässä, lyhyessä turkissa, suonikas, kasvot laihat ja rumat; kauniit olivat vaan silmät ja kohotetut kulmakarvat niiden yläpuolella.
—No, Vera Jefremovna, puhu nyt asiasi tälle herralle, sanoi emäntäeukko:—se on ruhtinas itse. Minä menen sill'aikaa pois.
—Millä voin teitä palvella,—oli Nehljudof kysynyt.
—Minä … minä… Näettekös, te kun olette rikas, te heitätte rahoja turhaan, metsästykseen, kyllä minä tiedän,—oli tyttö alkanut kovasti hämillään,—mutta minä en tahdo muuta kuin olla hyödyllinen ihmisille, enkä mitään voi, kun en mitään tiedä.
Hänen silmänsä olivat rehelliset, hyvät, ja koko tuo sekä päättäväisyyden että pelon ilme oli niin liikuttava, että Nehljudof, kuten hänen usein kävi, yhtäkkiä asettui hänen asemaansa, ymmärsi hänet ja sääli häntä.
—Mitäs minä voisin tehdä?
—Minä olen opettajatar, tahtoisin jatkaa opintojani, mutta minua ei päästetä, tai eihän ne kiellä, kyllä ne päästävät, mutta puuttuu varoja. Antakaa minulle, ja minä lopetan opintoni ja maksan teille takasin. Minun mielestäni: jos rikkaat ihmiset tappavat karhuja, juottavat talonpoikia—se on kaikki pahaa. Miksi eivät he voisi tehdä hyvää. Minä tarvitsisin ainoastaan 80 ruplaa. Mutta jollette anna, olkaa antamatta,—sanoi hän vihasesti.
—Päinvastoin olen hyvin kiitollinen teille, että annatte minulle tilaisuuden… Tuon heti paikalla,—sanoi Nehljudof.
Hän meni eteiseen ja yllätti siinä toverin, joka oli kuunnellut heidän keskusteluansa. Vastaamatta mitään toverien pilapuheisin, haki Nehljudof matkalaukustaan rahat ja vei tytölle.
—Ei kestä, ei kestä kiittää. Minun on päinvastoin kiittäminen teitä.
Nehljudofin oli erittäin mieluista nyt muistella tätä kaikkea; mieluista oli muistella, kuinka hän oli vähällä riitaantua upseerin kanssa, joka oli tahtonut lyödä rumaa leikkiä tapauksen johdosta, kuinka toinen toveri rupesi hänen puolelleen ja kuinka he sen johdosta tulivat lähemmäksi toisiansa, ja kuinka koko metsästys oli ollut onnellinen ja iloinen, ja kuinka hänestä tuntui suloiselta, kun he yön aikana tekivät matkaa takasin rautatieasemalle. Rekijono liukui keveästi eteenpäin, kuulumattomasti juoksivat parihevoset ravissa pitkin kapeata metsätietä, metsä oli milloin korkeaa, milloin matalaa, ja kuusten oksat painuivat alas paljon lumen alla. Pimeässä, punasena valona loistaen, sytytteli joku hyvänhajuista paperossia. Renki Jooseppi juoksenteli reeltä toiselle, lumessa kahlaten, ja puheen lomassa kertoi juttujansa ilveksistä, jotka nyt kulkevat syvässä lumessa nakertaen haavan kuorta, ja karhuista, jotka nyt makaavat talvipesissään, turpa ilmareijässä, puhallellen kuumaa hengitystään. Nehljudofin mieleen muistui tämä kaikki, ja varsinkin tuo onnellinen terveyden, voiman ja huolettomuuden tunne, kun keuhkot turkkinuttua pinnistäen huokuivat sisäänsä pakkas-ilmaa, silmille tihkui oksista luokan karistamaa lunta, ruumiille oli lämmin, kasvoille vilpas ja sielussa ei huolia, ei moitteita, ei pelkoa, ei toivomuksia. Kuinka hyvä oli silloin olla. Ja nyt? Herranen aika kuinka kaikki oli tuskallista ja vaikeaa.
Nähtävästi oli Vera Jefremovna vallankumouksellisena vangittu, ja nyt niistä syistä istui linnassa. Piti tavata häntä, erittäinkin koska hän oli luvannut antaa neuvoja miten Maslovan asema olisi ollut parannettavissa.