XLVIII.
Vartija, joka oli tuonut Maslovan, istahti ikkunan alustalle tuonnemmaksi pöydästä. Nehljudofille oli tullut ratkaiseva hetki. Hän oli kaiken aikaa moittinut itseänsä siitä, ettei ollut siinä ensi näkemässä sanonut pääasiata hänelle, nimittäin menevänsä naimisiin hänen kanssaan, ja oli nyt lujasti päättänyt sen tehdä. Maslova istui toisella puolella pöytää, Nehljudof istui vastapäätä häntä toisella. Huoneessa oli valoisa, ja Nehljudof näki ensi kerran selvästi, lyhyen välimatkan päästä, hänen kasvonsa: rypyt silmien ja huulien luona ja silmien turpeuden. Ja vielä enemmän kuin ennen rupesi Maslova häntä säälittämään.
Nojautuen pöytää vasten niin ettei hänen puheensa kuuluisi juutalaisen muotoiselle, harmaapartaiselle vartijalle, vaan ainoastaan Maslovalle, sanoi hän:
—Jos tästä paperista ei ole apua, niin kirjoitamme anomuksen
Keisarilliselle Majesteetille. Teemme kaikki, mikä on mahdollista.
—Kun olisi ollut jo ennen hommata hyvä asianajaja…—keskeytti Maslova hänet.—Se minun puolustajani, mikä lie ollut höperö. Hän puhui vaan minulle komplimangeja,—sanoi hän ja rupesi nauramaan.—Kunpa silloin olisivat tienneet että minä olen teidän tuttavanne, kyllä olisi toisin käynyt. Mutta nyt? He ajattelevat että kaikki ovat samallaisia varkaita.
»Kuinka kummallinen hän on tällä kertaa»,—ajatteli Nehljudof ja aikoi juuri tulla omaan asiaansa, kun Maslova rupesi taas puhumaan.
—Niin, kuulkaapas. Siellä meillä on eräs semmoinen mummo, että tiedättekös kaikki oikein ihmettelevät. Semmoinen merkillisen hyvä mummo, ja hän istuu syyttömästi, ja hän, ja poika, ja kaikki tietävät että he ovat syyttömät, mutta heitä on syytetty siitä että ovat sytyttäneet tulipalon, ja nyt ne istuvat. Hän nähkääs sai kuulla että minä olen tuttu teidän kanssanne,—sanoi Maslova pyöritellen päätään ja katsahdellen Nehljudofiin—ja pyysi minua: sano hänelle, sanoi hän, että hän käskisi pojan puheillensa, hän kertoo hänelle kaikki. Menshof on heidän sukunimensäkin. No, teettekös? Se on, tiedättekös, semmoinen merkillisen hyvä mummo, heti näkyy että syyttömästi. Olettehan niin hyvä ja koetatte,—sanoi hän milloin katsahtaen Nehljudofiin milloin laskien silmänsä ja hymyillen.
—Hyvä, hyvä, kyllä koetan tiedustella,—sanoi Nehljudof yhä enemmän ihmetellen toisen käytöksen vapautta.—Mutta olisin tahtonut puhua omasta asiastani teidän kanssanne. Muistattehan mitä puhuin teille sinä kertana?—sanoi hän.
—Paljohan te puhuitte. Mitäs te sitten puhuittekaan?—sanoi Maslova yhä hymyillen ja käännellen päätänsä milloin sinne milloin tänne.
—Puhuin tulleeni pyytämään teiltä anteeksi,—sanoi Nehljudof.
—No yhäkö vaan sitä samaa, anteeksi, anteeksi, mitä siitä nyt on…
Sanoisitte ennen…
—Että minä tahdon sovittaa syyni,—jatkoi Nehljudof,—eikä sovittaa sanoilla, vaan teoilla: Minä olen päättänyt mennä naimisiin teidän kanssanne…
Maslovan kasvoihin ilmausi äkkiä säikähdys. Hänen hiukan kierot silmänsä pysähtyivät ja yhtaikaa sekä katsoivat että olivat katsomatta Nehljudofiin.
—Sitäkö tässä vielä tarvitaan?—sanoi Maslova muuttuen vihasen näköiseksi.
—Tunnen Jumalan edessä että minun on niin tekeminen.
—Ja mitä jumalia olette tässä vielä löytäneet? Puhutte joutavia. Jumalan? Minkä Jumalan? Olisitte silloin muistaneet Jumalaa…—sanoi hän ja pysähtyi suu auki.
Nehljudof tunsi vasta nyt kovan viinanhajun Maslovan suusta, ja ymmärsi miksi tämä oli niin kuohuksissa.
—Rauhoittukaa,—sanoi hän.
—Minulla ei ole mitään rauhoittumista; sinä luulet että minä olen humalassa? Niin olenkin, mutta muistan mitä sanon!—alkoi hän nopeasti puhua ja meni tulipunaseksi,—minä olen Siperiaan tuomittu, huora, mutta sinä olet herra, ruhtinas, etkä sinä yhtään tarvitse tahrata itseäsi minuun. Mene sinä omien ruhtinattariesi luo, minun hintani on kymmenruplanen.
—Vaikka kuinka julmasti puhuisit, et sittenkään voi sanoa sitä, mitä minä tunnen,—sanoi Nehljudof hiljaa ja koko hänen ruumiinsa vapisi,—et voi kuvailla mihin määrään tunnen syyllisyyteni sinun edessäsi.
—Tunnen syyllisyyteni…—matki häntä Maslova vihasesti.—Etpäs silloin tuntenut, vaan pistit käteen 100 ruplaa. Siinä oli sinun maksusi…
—Tiedän, tiedän, mutta mitä nyt on tehtävä?—sanoi Nehljudof.—Nyt olen päättänyt olla jättämättä sinua; mitä olen sanonut sen teenkin.
—Mutta minä sanon: et tee,—sanoi Maslova ja rupesi ääneensä nauramaan.
—Katjusha!—alkoi Nehljudof tarttuen hänen käteensä.
—Mene luotani. Minä olen vanki, mutta sinä ruhtinas, eikä sinulla ole mitään täällä tekemistä,—huusi Maslova vihasta säihkyen ja tempasi pois kätensä.
—Sinä tahdot minun kauttani pelastua,—jatkoi hän koettaen pian saada sanotuksi kaikki mitä hänen sydämmeensä oli noussut,—sinä olet nauttinut minusta tässä elämässä, ja minun kauttani tahtoisit pelastua vielä tulevassakin! Sinä inhoitat minua, sinun silmälasisi ja koko sinun inhoittava rasvanaamasi. Mene pois!—huusi hän hypähtäen tarmokkaalla liikkeellä pystyyn.
Vartija lähestyi heitä.
—Mitäs nyt rähiset. Saakos noin…
—Ei, ei, minä pyydän antakaa olla,—sanoi Nehljudof.
—Se muuten unohtaa missä ollaan,—sanoi vartija.
—Ei, ei, älkäähän huoliko, odottakaa,—sanoi Nehljudof.
Vartija meni taas ikkunan luo.
—Maslova istui jälleen. Hän katsoi alas ja puristi lujasti pienet kätensä ristiin.
Nehljudof seisoi hänen vieressään eikä tiennyt mitä tehdä.
—Et sinä usko minua,—sanoi hän.
—Ettäkö te aijotte mennä naimisiin—se ei tule koskaan tapahtumaan.
Ennen menen vaikka hirteen! Siinä kuulitte.
—Mutta kuitenkin tahdon sinua palvella.
—Se on teidän asianne. Mutta minä en tarvitse teiltä mitään. Sen minä sanon teille totuudessa,—sanoi hän.
—Ja miksi minä en kuollut silloin,—lisäsi hän ja heltyi katketaan itkuun.
Nehljudof ei voinut puhua, toisen kyyneleet tarttuivat häneen.
Maslova nosti silmänsä, katsahti häneen, ikäänkuin kummastui ja alkoi huivilla kuivata poskia myöten vieriviä kyyneleitä.
Vartija lähestyi nyt taas ja muistutti että oli aika erota.
Maslova nousi.
—Te olette nyt kiihoittunut. Jos suinkin mahdollista tulen minä huomenna. Ajatelkaa te sillä välin asiata,—sanoi Nehljudof.
Maslova ei vastannut mitään ja katsomatta häneen läksi vartijan jälessä pois.
—No kyllä nyt pääset hyville päiville,—sanoi Korabljova Maslovalle kun tämä palasi koppiin.—Kylläpä näkyy olevan aikalailla sinuun pikiintynyt; tao nyt niin kauvan kuin rauta on kuumana. Kyllä hän sinut täältä lunastaa. Rikkaille on kaikki mahdollista.
—Se on kuin nakutettu,—puhui ratavahti laulavalla äänellänsä.—Köyhällä ei olisi yölläkään aikaa, mutta rikas sen kun sai päähänsä, kohta kaikki laittaa tahtonsa mukaan. Oli siellä meilläkin mokoma pohatta, niin arvatkaas mitä teki…
—No muistitkos puhua minun asiastani?—kysyi vanha eukko.
Mutta Maslova ei vastannut tovereillensa mitään, vaan heittäysi lavitsalle ja tuijottaen nurkkaan makasi näin iltaan asti. Hänessä tapahtui tuskallinen työ. Se mitä Nehljudof oli hänelle sanonut, oli tuonut hänet siihen maailmaan, jossa hän kärsi ja josta hän oli tullut pois, käsittämättä sitä ja inhoten sitä. Nyt oli hänen käsistään mennyt se unhotus, jossa hän eli, mutta elää selvästi muistamalla entisyyttä oli liian tuskallista. Iltasella hän jälleen osti viinaa ja joi itsensä toveriensa kanssa humalaan.