XLVII.
Nehljudof odotti jo kauvan sitten etehisessä. Saavuttuaan vankilaan hän oli soittanut portin ovella ja antanut päivystävälle vartijalle yleisen syyttäjän päästölipun.
—Ketä haluatte tavata?
—Naisvanki Maslovaa.
—Nyt on mahdotonta: tirehtöörillä ei ole aikaa.
—Onko hän konttorissa?—kysyi Nehljudof.
—Ei, hän on täällä naisosaston tapaamishuoneessa,—vastasi vartija hämillään, kuten Nehljudofista näytti.
—Onko nyt siis vastaanottoaika?
—Ei, erityinen asia,—sanoi hän.
—Kuinka siis voisin häntä tavata?
—Kun tirehtööri tulee ulos, silloin voitte ilmoittaa itsenne; odottakaa niin kauvan.
Samassa tuli syrjäovesta tyytyväisennäköinen, kiiltävänaamainen vääpeli, tupakin savustamilla viiksillä, loistavat ansionauhat hihoissa. Hän kääntyi ankarasti vartijan puoleen:
—Kuinka on tänne laskettu? Konttoriin…
—Minulle sanottiin että tirehtööri on täällä,—sanoi Nehljudof ihmetellen sitä levottomuutta, joka ilmausi vääpelissäkin.
Samassa aukeni sisäpuolinen ovi ja sieltä tuli hiestynyt, kiihoittunut
Petrof.
—Kyllä nyt muistaa,—sanoi hän vääpelille. Vääpeli osoitti silmillänsä Nehljudofiin ja Petrof vaikeni, rypisti silmänsä ja meni pois takaoven kautta.
»Kuka tulee muistamaan? Miksi he ovat kaikki niin hämillään? Miksi vääpeli oli tuolle tehnyt jotain merkkejä?» ajatteli Nehljudof.
—Täällä ei saa odottaa, tehkää hyvin, menkää konttoriin, sanoi vääpeli taas Nehljudofille, ja Nehljudof aikoi jo mennä, kun takaovesta tuli tirehtööri vielä enemmän hämillään kuin hänen alamaisensa. Hän huokaili yhtämittaa. Nähtyään Nehljudofin hän sanoi vartijalle:
—Fedorof, tuokaa Maslova konttoriin naisosaston viidennestä.
—Tehkää hyvin,—sanoi hän Nehljudofille. He laskeutuivat jyrkkää rappusta myöten alas pieneen huoneeseen, jossa oli yksi ainoa ikkuna, kirjoituspöytä ja muutamia tuoleja. Tirehtööri istahti.—Raskaita, raskaita velvollisuuksia, sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen ja ottaen taas esille paksun paperossin.
—Te olette nähtävästi väsynyt,—sanoi Nehljudof.
—Koko tämä virka väsyttää minua,—hirveän vaikeita velvollisuuksia. Tahtoisi helpottaa vankien oloa, ja syntyy vaan pahempaa; en muuta toivoisi kuin jättää kaikki; hirveän raskaita velvollisuuksia!
Nehljudof ei ymmärtänyt mikä se oli tirehtöörille niin vaikeata, mutta tällä kertaa hän näki hänessä erikoisesti sääliä herättävän, tuskastuneen ja toivottoman mielialan.
—Niin, kyllä uskon että ne ovat hyvin raskaita,—sanoi
Nehljudof.—Mutta miksi te sitten täytätte näitä velvollisuuksia?
—Ei ole varoja, olen perheellinen.
—Mutta jos teille on raskasta…
—No, tiedättekös, toiselta puolen—tuleehan sitä kuitenkin voimiensa mukaan hyötyäkin tuottaneeksi, lieventäneeksi, missä mahdollista. Joku toinen minun asemassani menettelisi ihan toisin. Se on helppo sanoa: yli kaksi tuhatta ihmistä, mutta mimmoisia ihmisiä! Siinä täytyy tietää kuinka suoriutua. Ovat nekin sentään ihmisiä, täytyy niitä surkutella. Mutta eipähän voi päästää heitä valloilleenkaan.—Tirehtööri alkoi kertoa äskeisestä kahakasta vankien kesken, joka oli päättynyt miestappoon.
Kertomuksen keskeytti Maslovan saapuminen vartijan seurassa.
Nehljudof näki Maslovan ovessa silloin kuin tämä ei vielä ollut huomannut tirehtööriä. Hänen kasvonsa olivat punaset. Hän tuli reippaasti vartijan perässä ja keikuttaen päätänsä herkeämättä hymyili. Nähtyään tirehtöörin hän katsoi säikähtyneenä tähän, mutta ojentautui kohta ja reippaasti ja iloisesti kääntyi Nehljudofin puoleen.
—Hyvää päivää,—sanoi hän venyttäen viimeistä sanaa ja hymyillen; ja pudisti voimakkaasti Nehljudofin kättä, aivan toisin kuin sinä kertana.
—Olen tässä tuonut teille valituksen allekirjoitettavaksi,—sanoi Nehljudof vähän ihmetellen sitä reipasta ryhtiä, jolla toinen oli häntä tervehtinyt.—Asianajaja on pannut tämän anomuksen kokoon, ja se on nyt allekirjoitettava ja sitten me lähetämme sen Pietariin.
—Mitäs siinä muuta, jos kirjoitetaan, niin kirjoitetaan. Kaikki on luvallista,—sanoi hän siristäen toista silmäänsä ja hymyillen. Nehljudof otti taskustaan kokoontaitetun paperiarkin ja tuli pöydän luo.
—Saako tässä kirjoittaa?—kysyi hän tirehtööriltä.
—Tule tänne, istu,—sanoi tirehtööri:—tuoss' on sinulle kynä. Osaatko kirjoittaa?
—On joskus osattu,—sanoi Maslova, ja hymyillen, korjattuaan hameensa ja hihansa, istui pöydän ääreen, tarttui kömpelösti pienellä, tarmokkaalla kädellään kynään ja purskahtaen nauruun katsahti Nehljudofiin.
Nehljudof osotti hänelle mitä ja mihin oli kirjoitettava. Hartaasti kastaen kynää ja pudistaen sitä mustepullossa hän kirjoitti nimensä.
—Vieläkö tarvitaan muuta?—kysyi hän katsoen vuoroin Nehljudofiin ja vuoroin tirehtööriin ja asettaen kynän milloin mustepulloon milloin paperille.
—Minulla olisi jotain teille sanottavaa,—sanoi Nehljudof ottaen hänen kädestään kynän.
—Sanokaa pois sitten,—sanoi Maslova ja yhtäkkiä muuttui totiseksi ikäänkuin olisi ruvennut jotain ajattelemaan tai häntä olisi ruvennut nukuttamaan.
Tirehtööri nousi ylös ja läksi huoneesta, ja Nehljudof jäi Maslovan kanssa kahden kesken.