XLVI.
Tavalliseen aikaan kajahtivat vankilan käytävissä vartijain vihellykset; rautojen kalistessa aukesivat käytävien ja koppien ovet, alkoi kuulua avojalkain astumista ja vankikenkien kopinaa, palvelus vangit kulkivat käytävien läpi täyttäen sen inhoittavalla hajulla; mies- ja naisvangit peseytyivät, pukeutuivat ja asettuivat aamuhuutoa varten pitkin käytäviä, sekä läksivät sitten kiehuvaa vettä hakemaan teetä varten.
Teen aikana keskusteltiin tänäpäivänä vankilan kaikissa kopeissa hyvin vilkkaasti siitä, että kaksi vankia tulisi tänäpäivänä rangaistaviksi raipoilla. Toinen näistä vangeista oli hyvin lukutaitoinen nuori mies, puotipalvelija Vasiljef, joka oli mustasukkaisuuden raivossa tappanut rakastettunsa. Koppitoverit pitivät hänestä hänen iloisuutensa ja anteliaisuutensa vuoksi, ja siksi, ettei hän antanut perään päällysmiehille. Hän tunsi asetukset ja vaati niiden täyttämistä. Sentähden päällysmiehet eivät kärsineet häntä. Kolme viikkoa sitten oli vartija lyönyt palvelusvankia, kun tämä oli läikyttänyt kaalisoppaa hänen uuden virkapukunsa päälle. Vasiljef oli ruvennut puolustamaan palvelusvankia ja sanonut ettei ole lakia, joka sallisi vankien lyömistä.—Kyllä minä sinulle lakia näytän,—sanoi vartija ja haukkui Vasiljefin pahanpäiväiseksi. Vasiljef vastasi samalla mitalla. Vartija aikoi lyödä, mutta Vasiljef tarttui hänen käsiinsä, piteli niitä kiinni jonkun kolme minuuttia, käänsi ja tyrkkäsi ulos ovesta. Vartija kanteli tirehtöörille ja tirehtööri käski panna Vasiljefin karsseriin.
Karssereina oli sarja pimeitä koppeja, jotka teljettiin ulkopuolelta salvoilla. Pimeässä, kylmässä karserissa ei ollut sänkyä, ei pöytää, eikä tuolia, niin että sinne suljetun oli istuminen tai makaaminen likasella lattialla, missä hänen ylitsensä ja päällitsensä juoksenteli rottia, joita siellä oli sangen paljon ja jotka olivat niin rohkeita, ettei pimeässä voinut mitenkään saada leipää säilymään. Ne söivät leivän arestilaisten käsistä jopa hyökkäsivät heidän kimppuunsakin, kun vaan herkesi liikkumasta. Vasiljef ei sanonut menevänsä karsseriin, koska oli syytön. Hän vietiin väkivoimalla. Hän alkoi tehdä vastarintaa ja kaksi vangeista auttoi hänet irti vartijain käsistä. Vartijat kokoontuivat ja heidän muassaan myöskin voimastaan kuuluisa Petrof. Vangit lytistettiin kokoon ja työnnettiin karssereihin. Kuvernöörille ilmoitettiin heti, että oli tapahtunut jotain kapinan tapaista. Sieltä saatiin sitten paperi, jossa kahdelle päärikokselliselle—Vasiljefille ja eräälle irtolaiselle—määrättiin kolmekymmentä paria raippoja.
Tämä rangaistus oli pantava täytäntöön naisosaston tapaamishuoneessa.
Jo illalla oli asia tunnettuna kaikille vankilan asukkaille, ja kopeissa keskusteltiin vilkkaasti kohta tapahtuvasta rangaistuksesta, Korabljova, Horoshafka, Fedosja ja Maslova istuivat omassa nurkassaan ja iloisina ja vilkkaina, juotuaan jo viinaa, jota nyt ei Maslovalta koskaan puuttunut ja jolla hän anteliaasti kestitsi tovereitansa, joivat nyt teetä ja puhuivat samasta asiasta.
—Eihän hän yhtään reuhannut,—puhui Korabljova Vasiljefista, lohkaisten kaikilla vahvoilla hampaillansa pikkusia sokerimuruja.—Hän olisi vaan puolustanut toveria. Sillä tappeleminen ei ole nykyään sallittu.
—Sitä poikaa kehuvat hyväksi,—lisäsi Fedosja istuen pitkine lettinensä halon päällä vastapäätä sitä lavitsaa, jolla teekannu oli.
—Kunpa olisi sanoa hänelle,—kääntyi se vaimo, joka oli palvellut ratavahtina, Maslovan puoleen tarkoittaen »hänellä» Nehljudofia.
—Kyllä sanon. Hän tekee minun tähteni vaikka mitä,—sanoi Maslova hymyillen ja päätänsä keikauttaen.
—Eipä tiedä milloin se taas tulee, mutta poikia on kuulemma juuri nyt menty noutamaan,—sanoi Fedosja.—Se on kauheata,—lisäsi hän huoaten.
—Olen kerran nähnyt kotipitäjässä kuinka yhtäkin miestä piestiin. Minut lähetti appi-isä kylänvanhimman luo, tulin sinne, mutta tämäpä,—alkoi ratavahti pitkän historian.
—Hänen kertomuksensa keskeytyi kun yläkerroksen käytävästä kuului ääniä ja askeleita.
Naiset lyyhistyivät kuuntelemaan.
—Saivat sen nyt pirut kynsiinsä,—sanoi Horoshafka.—Kyllä ne nyt sen pieksävät. Kaikki vartijat vihaavat häntä, kun hän ei päästä heitä aisoista.
—Ylhäällä oli kaikki hiljennyt, ja ratavahti kertoi pitkän historiansa loppuun, kertoi kuinka hän oli säikähtänyt nähdessään miestä liiterissä piestävän, kuinka hänen sydämmensä oli pakahtua. Horoshafka puolestaan kertoi kuinka Stsheglofia oli piiskattu ilman että tämä oli ääntäkään päästänyt. Sitten korjasi Fedosja teen, Korabljova ja Horoshafka alkoivat jälleen ommella, mutta Maslova istui lavitsalla ja kiersi kätensä polviensa ympäri huokaillen ikävästä. Hän oli jo heittäytymäisillään pitkäkseen nukkuaksensa, kun vartija-nainen huusi tulemaan konttoriin käymävieraan puheille.
—Muista nyt sanoa meistä,—puhui hänelle eukko Menshova Maslovan järjestellessä huiviansa peilin edessä, josta elohopea oli puoleksi valunut pois:—emme me sytyttäneet, vaan hän itse, se pahantekijä, ja renki oli nähnyt: hän ei tappaisi kärpästäkään. Sano sinä että hän kutsuisi Mitrijn puheillensa. Mitrij selittää hänelle kaikki juurta jaksain; onkos tämä nyt laitaa: me istumme linnassa ihan syyttöminä, mutta hän, pahantekijä, rehentelee vieraan vaimon kanssa ja mässää kapakassa.
—Se on laitonta,—vahvisti Korabljova.
—Sanon, sanon ihan varmaan,—vastasi Maslova.—Olisiko ottaa vielä rohkeuden ryyppy,—lisäsi hän iskien silmää. Korabljova kaasi hänelle puoli kupillista. Maslova joi, pyyhki suunsa ja mitä iloisimmassa mielentilassa sanoi toistamalla: »rohkeuden ryyppy», ja päätänsä keikuttaen ja hymyillen läksi vartijanaisen kanssa menemään pitkin käytävää.