LII.
—Saako tirkistää? sanoi Nehljudof.
—Olkaa niin hyvä,—sanoi miellyttävällä hymyilyllä apulainen ja alkoi jotakin kysellä vartijalta. Nehljudof katsahti yhteen reijistä,—siellä käyskenteli edes takaisin pitkä, nuori ihminen, vähän mustaa partaa leuassa, pelkissä alusvaatteissa; kuultuaan risahduksen ovelta tämä katsahti ylös, rypisti silmiänsä ja jatkoi sitten käymistänsä.
Nehljudof katsahti toiseen reikään. Hänen silmänsä sattuivat yhteen peljästyneen suuren silmän kanssa, joka katseli reijästä ja vetäytyi kiireesti takaisin. Katsahdettuaan kolmanteen aukkoon, hän näki vuoteessa nukkuvan hyvin pienikasvuisen, käppyrässä makaavan ihmisen, pää peitettynä mekon sisään. Neljännessä kopissa istui leveäkasvoinen, kalpea olento, pää hyvin painuksissa ja kyynäspäät polvien nojassa.
Kuultuaan askeleita mies nosti päänsä ja katseli ylös. Koko hänen olennossaan, mutta erittäinkin suurissa silmissä, ilmausi toivoton ikävä. Hän ei nähtävästi ollenkaan välittänyt saada tietää siitä, kuka häntä katseli koppiin. Olipa se kuka tahansa ei hän nähtävästi keltään odottanut mitään hyvää. Nehljudofia alkoi kauhistuttaa; hän ei enää tahtonut tirkistää sisälle, vaan meni Menshofin koppiin, numero 21. Pritsin ääressä seisoi nuori pitkäkaulainen, jäntevä mies pienellä parralla, hyväntahtoiset pyöreät silmät päässä. Säikähtynein kasvoin veti hän nopeasti mekkoa yllensä. Erittäinkin hämmästytti Nehljudofia nuo hyväntahtoiset, pyöreät silmät, jotka kysyväisesti ja pelonalaisesti siirtyilivät hänestä vartijaan, apulaiseen ja päinvastoin.
—Tämä herra tässä haluaa tiedustella sinun asiatasi.
—Kiitämme nöyrimmästi.
—Niin, minulle on kerrottu teidän asiastanne,—sanoi Nehljudof mennen kopin perälle ja asettuen likaisen ristikkoikkunan luo:—ja haluaisin nyt kuulla sen omasta suustanne.
Menshof tuli myöskin ikkunan luo ja alkoi heti kertoa, ensin arasti, tirehtööriin katsahdellen, sitten yhä rohkeammin. Mutta kun tirehtööri meni pois käytävään antaaksensa siellä muutamia määräyksiä, rohkaistui hän kokonaan. Kertomus oli kieleen ja puhelutapoihin nähden tavallisen rehellisen talonpoikaispojan puhetta, ja Nehljudofista tuntui erittäin kummalliselta kuulla tätä kertomusta täällä linnassa vangin suusta, jolla oli häpeällinen puku. Nehljudof kuunteli ja yhtaikaa katseli sekä matalaa olkivuodetta, ikkunaa paksuine rautaristikkoineen, likaisia, homehtuneita ja tahraantuneita seiniä ja onnettoman, kuvattomaksi muokatun talonpojan surkeita kasvoja ja koko hänen olentoansa kömpelöissä vankikengissä ja mekossa, ja hänen tuli yhä surullisempi ja surullisempi olla; olisi tahtonut olla uskomatta, mitä tämä hyväsydämminen mies kertoi. Hirmuista oli ajatella että ihmiset olivat ottaneet tämän miehen kiinni ilman mitään syytä, ainoastaan siksi että juuri häntä oli loukattu,—ottaneet kiinni ja pukeneet hänen päällensä vankipuvun ja panneet hänet istumaan tähän kauhistuttavaan paikkaan; mutta vielä kauheampaa olisi ollut ajatella, että tämä todennäköinen kertomus noiden hyväsydämmisten kasvojen yhteydessä olisi ollut tahallaan keksitty petos. Kertomuksen mukaan oli kapakoitsija pian Menshofin naimisen jälkeen anastanut tämän vaimon. Menshof oli hakenut lakia kaikkialla. Joka paikassa oli kapakoitsija lahjonut viranomaisia ja päässyt jutusta eheänä. Kerran oli Menshof väkisin tuonut vaimonsa kotiin, mutta tämä oli karannut takaisin seuraavana päivänä. Silloin hän oli tullut vaatimaan vaimoansa. Kapakoitsija oli väittänyt ettei vaimoa ollut siellä, (mutta Menshof oli nähnyt vaimon astuessaan sisälle), ja käskenyt häntä ulos. Hän ei lähtenyt. Silloin oli kapakoitsija renkinsä kanssa piessyt hänet veriin, mutta seuraavana päivänä oli kapakoitsijan talo syttynyt palamaan. Menshofia ja hänen äitiänsä syytettiin nyt murhapoltosta, mutta hän ei ollut sytyttänyt, vaan oli ollut kumminsa luona.
—Todellakaan et siis sytyttänyt?
—Semmoista ei olisi, herra, voinut päähänikään pälkähtää. Se minun pahantekijäni oli varmaankin itse sytyttänyt. Sanottiin hänen juuri ottaneen palovakuutuksen. Mutta meitä vastaan äidin kanssa todistettiin, että olimme käyneet siellä ja uhanneet häntä. Niinhän se olikin, kyllähän minä häntä sillä kertaa haukuin, en malttanut mieltäni. Mutta sytyttänyt en ole. En siellä tulipalon alkaessa edes ollutkaan. Tahallaan se vaan sytytti juuri sinä päivänä kuin me kävimme äidin kanssa. Sytytti palovakuutuksen vuoksi, mutta kantoi meidän päällemme.
—Onko se nyt mahdollista?
—Totisesti, puhun Jumalan edessä. Olkaa te herra minun oma isäni!—hän aikoi vannoakseen langeta maahan, josta Nehljudof tuskin sai häntä estetyksi.—Pelastakaa minut, turhanpäiten menen hukkaan,—jatkoi hän. Ja yhtäkkiä hänen poskensa alkoivat värähdellä ja hän purskahti itkuun, ja kääräisten hihansa ylös hän kuivasi silmiänsä likaiseen paidan hihaan.
—Oletteko jo lopettaneet?—kysyi tirehtööri.
—Olemme. Älkää siis surko, koetamme tehdä parastamme,—sanoi Nehljudof lähtiessään. Menshof seisoi kynnyksellä niin että vartija tyrkkäsi häntä ovella, pannessaan tätä kiinni. Sillaikaa kuin vartija sulki lukkoa katseli Menshof ulos ovireijästä.