LIII.
Palatessaan takaisin pitkin leveätä käytävää, (oli päivällisen aika, ja kopit olivat avoinna), kulkiessaan keltaisenharmaisiin mekkoihin, lyhyeisiin, leveisiin housuihin ja vankikenkiin puettujen miesten välitse, jotka ahnain silmin tuijottivat häneen, tunsi Nehljudof omituista sääliä niihin ihmisiin, jotka täällä istuivat, mutta epäilystä ja kauhua niihin, jotka pitivät edellisiä suljettuina, ja vielä tunsi jostakin syystä häpeää oman itsensä vuoksi, senvuoksi, että hän taisi rauhallisesti tätä katsella.
Eräässä käytävässä juoksi joku mies, vankikenkiänsä kolistellen, kopin ovelle ja samassa sieltä tuli ulos joukko miehiä, jotka asettuivat Nehljudofin tielle, kumarrellen hänelle.
—Pyydämme nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne, en tiedä kuinka teitä pitäisi puhutella, saattakaa meidän asiamme johonkin päätökseen.
—En ole päällysmies, en tiedä mitään.
—Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle,—puhui tyytymätön ääni.—Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista kuukautta.
—Kuinka niin? Mistä syystä?—kysyi Nehljudof.
—Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme täällä, itsekään tietämättä mistä syystä.
—Se on totta, se on sattumuksesta,—sanoi tirehtöörin apulainen:—nämät miehet ovat otetut passittomina, ja he olisivat olleet lähetettävät kotiseudulleen, mutta siellä on lääninvankila palanut, ja lääninhallitus kirjoitti meille ettemme lähettäisi sinne. Kaikista muista lääneistä olevia olemme jo lähettäneet pois, mutta näitä pidämme täällä.
—Kuinka, vaanko sen vuoksi?—kysyi Nehljudof pysähtyen ovelle.
Noin neljänkymmen-henkinen miesjoukko, kaikki vankimekoissa, piiritti
Nehljudofin ja apulaisen. Useammat rupesivat puhumaan yhteen suuhun.
Apulainen pysäytti:
—Puhukoon yksi kerrallaan.
Joukosta erkaantui nyt pitkä, hyvännäköinen, noin 50-ikäinen talonpoika. Hän selvitti Nehljudofille, että he olivat kaikki tuodut tänne vankilaan, kun ei heillä ollut passeja. Passit heillä kyllä oli, mutta ne olivat yliaikaisia, noin kaksi viikkoa. Joka vuosi oli ollut näin vanhentuneita passeja, eikä oltu mitään puhuttu, mutta nyt pantiin kiinni ja jo toista kuukautta kohdeltiin kuin rikoksentekijöitä.
—Olemme kaikki kivimiehiä, kuulumme kaikki samaan sakkiin.
Lääninvankilan sanotaan palaneen. Mutta eihän se meidän vikamme ollut.
Armahtakaa toki meitä, hyvä herra.
Nehljudof kuunteli ja tuskin ymmärsi mitä tuo hyvännäköinen vanha mies puhui; koko hänen huomionsa oli kääntynyt suureen tummanharmaaseen monijalkaiseen täihen, joka kiipesi hiuksien välissä pitkin vanhan, hyvännäköisen kivimiehen poskea.
—Kuinka se on mahdollista? Vaanko siitä syystä?—kysyi Nehljudof kääntyen tirehtöörin puoleen.
—Niin, ne olisivat oikeastaan lähetettävät ja sijoitettavat kotiseutuunsa,—puhui apulainen. Hänen sanottuaan nämät sanat esiintyi joukosta pikkuinen mies, myöskin vankipuvussa, ja alkoi, suu kummallisesti väännyksissä, puhua siitä, että heitä piinataan täällä syyttömästi.
—Pahemmin kuin koiria…—alkoi hän.
—No-no, älä siinä sentään liikoja laskettele, pidä varasi, muuten…
—Mitä muuten, sanoi pieni mies epätoivoisasti.—Olemmeko me mitään pahoja tehneet?
—Suu kiinni!—kiljasi nyt päällysmies ja pieni mies vaikeni.
»Mitäs tämä nyt onkaan?» ajatteli Nehljudof itseksensä mennessään pois. Ja hän kulki ikäänkuin olisi kulkenut kujanjuoksua satojen silmien seuraamana, jotka tuijottivat häneen ovista ja käytävistä.
—Onko todella mahdollista että syyttömiä ihmisiä näin pidetään vangittuina?—sanoi Nehljudof heidän tullessaan käytävästä.
—Mitäs käskisitte tehdä?—Mutta paljon ne myöskin valehtelevat. Jos heitä rupeaa kuulemaan, kyllä he kaikki ovat viattomia,—puhui tirehtöörin apulainen.
—Mutta eiväthän nämä ainakaan ole mihinkään syypäät.
—Nämät, olkoon. Mutta kyllä se on hyvin turmeltunutta väkeä. Mahdotonta on olla ankaruutta käyttämättä. Niiden joukossa on veijareita semmoisia, että eläpäs mene sormea suuhun pistämään.—Eilenkin tässä piti kahta kurittaa.
—Kuinka kurittaa?—kysyi Nehljudof.
—Saivat raippoja määräyksen mukaan…
—Mutta onhan ruumiillinen rangaistus poistettu?
—Se ei koske oikeutensa-menettäneitä. Näitä käy raipoilla rankaiseminen.
Nehljudof muisti nyt kaikki, mitä oli eilen nähnyt odotellessaan etehisessä, ja ymmärsi että tätä rangaistusta pantiin täytäntöön juuri siihen aikaan kuin hän oli odotellut, ja häneen tuli tavattomalla voimalla taaskin se uteliaisuuden, surun ja neuvottomuuden sekainen tunne, yhdessä siveellisen, melkein fyysilliseksi muuttuvan kuvotuksen kanssa, joka tosin ennenkin, vaan ei koskaan semmoisella voimalla ollut häntä vallannut.
Kuuntelematta tirehtöörin apulaista ja katsomatta ympärilleen hän kiireesti laittautui pois käytävistä ja meni konttoriin. Tirehtööri oli eteisessä. Hän oli muiden toimien tähden unohtanut kutsua esille Bogoduhofskajaa, ja muisti asian vasta Nehljudofin tullessa konttoriin.
—Lähetän heti noutamaan häntä, istukaahan niin kauvan,—sanoi hän.