LIV.
Konttorina oli kaksi huonetta. Ensimäisessä oli suuri, rappeutunut uuni ja kaksi likaista ikkunaa; nurkassa seisoi musta mittapuu vankien pituuden mittaamista varten, toisessa nurkassa riippui,— kidutuspaikoissa tavallinen esine, suuri Kristuksen kuva. Tässä ensimäisessä huoneessa seisoskeli muutamia vartijoita. Toisessa huoneessa istui pitkin seiniä eri ryhmissä, tai parittain, noin kaksikymmentä henkeä miehiä ja naisia jutellen hiljaa keskenänsä. Ikkunan luona oli kirjoituspöytä.
Tirehtööri istui kirjoituspöydän ääreen ja tarjosi Nehljudofille vieressä olevan tuolin. Nehljudof istui ja alkoi tarkastella huoneessa olijoita.
Ennen muita herätti hänen huomionsa nuori, miellyttävän näköinen mies lyhyessä takissa. Hän seisoi vanhahkon, mustakulmaisen naisen edessä puhuen tälle jotakin kiihkeästi ja käsillään osoitellen. Vieressä istui vanha mies sinisillä lasisilmillä ja liikahtamatta kuunteli ja piteli kädestä nuorta vankipuvussa olevaa naista, joka kertoi hänelle jotakin. Reaalikoululainen poika katseli silmiänsä räpäyttämättä pelokkaana vanhukseen. Heidän läheisyydessänsä, nurkassa, istui rakastunut pari: nainen oli lyhyttukkainen, kasvot tarmokkaat, vaaleaverinen, hyvännäköinen, aivan nuori tyttö muodikkaassa puvussa; miehellä oli hienot kasvonpiirteet ja lainehtiva tukka, hän oli kaunis nuorukainen, puettu guttaperkka-nuttuun. He istuivat nurkassa kuiskutellen keskenään, nähtävästi aivan tainnoksissa rakkaudesta. Lähimpänä pöytää istui harmaapäinen mustapukuinen nainen, arvattavasti äiti: hän tuijotti keuhkotautisen näköiseen nuorukaiseen, jolla oli samallainen nuttu; hän tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut kyynelien tähden: tuskin oli alkanut niin jo piti pysähtyä. Nuorukainen hypisteli käsissään paperipalasta ja nähtävästi tietämättä mitä tehdä vihasena taitteli ja rutisteli sitä. Heidän vieressänsä istui täyteläs, punaposkinen, kaunis tyttö, mykevästi ulkonevilla silmillä, harmaassa puvussa ja peleriinissä. Hän istui itkevän äidin vieressä ja silitteli tätä hellästi olalle. Kaikki oli kaunista tässä tytössä: suuret valkoiset kädet, tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka ja voimakas nenä ja huulet, mutta kauniinta oli hänen kasvoissansa nuo tumman ruskeat leppeästi katsovat, hyväluontoiset ja rehelliset silmät. Hänen kauniit silmänsä irtaantuivat äidin kasvoista sillä hetkellä kuin Nehljudof astui sisään, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Mutta tyttö kääntyi paikalla pois ja alkoi jotain puhua äidille. Rakastuneen parin läheisyydessä istui musta, pörhötukkainen ja synkännäköinen mies vihasesti puhuen jotain parrattomalle käymävieraalle, joka muistutti Skoptsien lahkokuntaan kuuluvia.
Nehljudof istui tirehtöörin viereen ja vaipui suurella uteliaisuudella katsomaan ympärilleen.
Hänet haihdutti ajatuksista pieni, sileäksi keritty poikanen, joka tuli luokse ja hienolla lapsen äänellä kysäsi:
—Ketäs te odotatte?
Nehljudof kummastui kysymystä, mutta katsahdettuaan poikaa ja nähtyään tämän totiset, järkevät kasvot tarkkaavine, vilkkaine silmineen, totisesti vastasi hänelle odottavansa erästä tuttua naista.
—Onkos hän teidän sisarenne?—kysyi poika.
—Ei, ei ole sisar,—vastasi Nehljudof ihmetellen.—Kenenkäs kanssa sinä olet täällä? kysyi hän pojalta?
—Minä olen äidin kanssa. Hän on valtiollinen,—sanoi poika.
—Maria Pavlovna, hakekaa Kolja pois,—sanoi tirehtööri, joka arvattavasti piti Nehljudofin keskustelua pojan kanssa laittomana.
Maria Pavlovna, se sama kaunis tyttö leppeillä silmillä, joka oli herättänyt Nehljudofin huomion, nousi seisaalleen koko pituuteensa, ja voimakkaalla, leveällä, melkein miehisellä käynnillä tuli Nehljudofin ja pojan luokse.
—Mitä, kyselikö poika teiltä kuka olette?—kysyi hän Nehljudofilta hiukan hymyillen ja luottavasti katsoen hänen silmiinsä, katsoi niinkuin ei olisi voinut syntyä vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli aina ollut, oli nyt ja piti olla kaikkien kanssa yksinkertaisissa, ystävällisissä sisarussuhteissa.
—Kaikkea hän aina tahtoo tietää,—sanoi tyttö, ja päästi nyt hymynsä valloilleen, naurahtaen pojalle niin ystävällisesti ja suloisesti, että sekä pojan että Nehljudofin piti ehdottomastikin hymyillä hänen hymylleen.
—Niin, hän kyseli minulta ketä odotan.
—Maria Pavlovna, ei ole lupa puhella syrjäisten kanssa. Pitäisihän teidän tietää,—sanoi tirehtööri.
—Hyvä, hyvä,—vastasi toinen ja ottaen suureen käteensä pojan pienen kätösen palasi keuhkotautisen nuorukaisen äidin luokse.
—Kenen poika se oli?—kysyi Nehljudof tirehtööriltä.
—Erään valtiollisen; lapsi on täällä vankilassa syntynytkin,—sanoi tirehtööri vissillä tyytyväisyydellä ikäänkuin olisi ylpeillyt laitoksensa merkillisyydestä.
—Todellakin?
—Niin, nyt se lähtee äitinsä kanssa Siperiaan.
—Entäs tuo tyttö?
—En voi vastata teille,—sanoi tirehtööri kohauttaen olkapäitänsä,—Tuossapa onkin jo Bogoduhofskaja.