LV.
Peräovesta tuli hyörivästi käyden pienikasvuinen, laiha, keltainen Vera
Jefremovna leikattuine tukkineen, ja suurine, hyväntahtoisine silmineen.
—No, kiitos tulemastanne,—sanoi hän puristaen Nehljudofin kättä.—Muistitte minua? Istutaan,
—En luullut tapaavani teitä näin.
—Oo, minun on erinomaisen hyvä, niin erinomaisen hyvä olla,—etten parempaa toivokaan,—puhui Vera Jefremovna katsellen kuten ainakin pelokkaana tavattoman suurilla, hyväntahtoisilla, ympyräsilmillään Nehljudofiin ja pyöritellen keltaista, hienon hienoa, suonikasta kaulaansa, joka esiintyi hänen nuttunsa sääliä herättävästä, rutistuneesta ja likasesta kauluksesta.
Nehljudof alkoi häneltä kysellä miten hän oli tähän tilaan joutunut. Vastatessaan hänelle rupesi Vera Jefremovna hyvin elävästi kertomaan omasta asiastansa. Hänen puheeseensa oli täyteen sirotettuna vieraskielisiä sanoja propagandasta, desorganisatsionista, grupeista ja sektsioneista ja haarasektsioneista, ja hän oli nähtävästi aivan vakuutettuna siitä, että näistä asioista, joista Nehljudof ei ollut koskaan kuullut, olisi kaikkien pitänyt tietää.
Hän kertoi Nehljudofille juttujansa ja oli täysin vakuutettuna siitä, että tälle oli kovasti huvittavaa ja mieluista saada tietää kansanvaltaisen liikkeen erikoissalaisuuksia. Mutta Nehljudof katseli hänen surullista kaulaansa, hänen harvoja sekaisin menneitä hiuksiansa ja ihmetteli mitä varten hän oikeastaan tätä kaikkea teki ja kertoi. Nehljudofin oli tosin sääli häntä, mutta aivan toisella tavalla kuin oli sääli talonpoikaa Menshofia, joka ilman mitään omaa syytänsä istui haisevassa vankilassa. Vera Jefremovnassa oli ennen kaikkea säälittävä se silminnähtävä sekamelska, joka oli hänen päässänsä. Hän nähtävästi piti itseänsä sankarittarena, joka oli valmis uhraamaan elämänsä oman asiansa menestymiseksi, ja kuitenkin hän olisi tuskin voinut selittää, mitä tämä asia oikeastaan tarkoitti ja mistä sen menestys riippui.
Vera Jefremovnan asia, josta hän tahtoi puhua Nehljudofin kanssa, oli se, että hänen toverinsa Shustova, joka ei edes kuulunut heidän haaraosastoonsa, kuten hän sanoi, pantiin viisi kuukautta sitten kiinni yhdessä hänen kanssansa, ja suljettiin Petropavlovskin linnaan ainoastaan sen syyn nojalla, että häneltä oli löydetty hänen haltuunsa jätettyjä kirjoja ja papereja. Vera Jefremovna piti osaksi itseänsä syypäänä Shustovan kohtaloon, ja rukoili nyt Nehljudofia, jolla oli suhteita ylhäisten ihmisten kanssa, tekemään kaikki mikä oli mahdollista vangitun vapauttamiseksi. Toinen seikka, jota Bogoduhofskaja pyysi, oli, että Petropavlovskin linnassa säilytetylle Gurevifshille olisi pitänyt hankkia lupa tavata vanhempiansa ja saada tieteellisiä kirjoja, jotka olivat hänelle tarpeen opintojansa varten.
Nehljudof lupasi tehdä kaikki voitavansa, kun tulisi käymään Pietarissa.
Oman historiansa Vera Jefremovna kertoi niin, että hän lopetettuaan kätilökurssin oli yhtynyt kansanvaltaiseen puolueeseen ja työskennellyt heidän kanssaan. Aluksi oli kaikki käynyt hyvin, he olivat kirjoitelleet proklamatsioneja, harjoitelleet propagandaa tehtaissa, mutta sitten oli yksi heidän eturivimiehistään otettu kiinni, paperit pantu takavarikkoon ja alettu vangita kaikkia muitakin.
—Niin otettiin minäkin kiinni ja nyt tulen lähetettäväksi…—lopetti hän kertomuksensa.—Mutta se ei tee mitään. Minun on erinomaisen hyvä olla,—olympolainen itsetunto,—sanoi hän ja naurahti sääliä herättävästi.
Nehljudof kysyi, kuka oli se leppeäsilmäinen tyttö; Vera Jefremovna kertoi, että se oli erään kenraalin tytär, joka oli jo kauvan sitten kuulunut vallankumoukselliseen puolueeseen ja oli joutunut kiinni siitä syystä, että oli ottanut omaksi syykseen laukauksen santarmia vastaan. Hän oli asunut vallankumouksellisten kortteerissa, jossa heillä oli ollut painokone. Kun yöllä tultiin kotitarkastusta pitämään, niin huoneuston asukkaat olivat päättäneet puolustautua, sammuttivat valkean ja alkoivat hävittää todistukseksi kelpaavia esineitä. Poliisit murtautuivat sisään, ja silloin yksi liittolaisista ampui ja haavoitti kuolettavasti santarmin. Kun tuli kysymys kuka oli ampunut, hän sanoi ampuneensa, vaikkei ollut ikinä revolveria kädessäänkään pitänyt, eikä hämähäkkiäkään suostuisi tappamaan. Siihen asia, päättyi. Ja nyt hän viedään pakkotöihin.
—Hän on altruistillinen, hyvä ihminen…—sanoi Vera Jefremovna hyväksyvästi.
Kolmas asia, josta Vera Jefremovna tahtoi puhua, koski Maslovaa. Hän tunsi, kuten vankilassa kaikki tunnettiin, Maslovan historian ja Nehljudofin suhteet tähän, ja neuvoi hommaamaan Maslovan siirtämistä valtiollisten osastoon tai ainakin sairaiden palvelijaksi lasarettiin, missä nyt oli erittäinkin paljon sairaita ja työntekijöistä puute.
Nehljudof kiitti häntä neuvosta ja sanoi koettavansa käyttää sitä hyväkseen.