LVI.
Heidän keskustelunsa keskeytti tirehtööri, joka nousi ja ilmoitti, että tapaamisen aika oli päättynyt ja oli eroominen. Nehljudof nousi, jätti Vera Jefremovnalle hyvästi ja meni oven luo, minne hän pysähtyi katselemaan sitä mitä hänen edessänsä tehtiin.
—Hyvä herrasväki, joutukaa, joutukaa,—puhui tirehtööri milloin nousten milloin jälleen istuen.
Tirehtöörin vaatimus herätti huoneessaolijoissa sekä rangaistujen että käymävieraiden puolelta ainoastaan erityistä vilkastumista, mutta ei kukaan ajatellutkaan lähtöä. Muutamat nousivat ja jatkoivat seisaltaan puhettaan. Toiset keskustelivat yhä istuviltaan. Jotkut alkoivat jättää hyvästi ja itkeä. Erittäinkin liikuttava oli äiti keuhkotautisen poikansa kanssa. Nuorukainen yhä pyöritteli paperia käsissänsä ja hänen kasvonsa saivat yhä vihasemman ilmeen, niin suuret olivat ne ponnistukset, joita hän teki estääkseen äidin tunteiden tarttumista itseensä. Kuultuansa että piti jo erota, vajosi äiti hänen olalleen ja nyyhkytteli, nenäänsä vetäen. Leppeäsilmäinen tyttö,—Nehljudof ehdottomasti tarkatteli häntä,—seisoi itkevän äidin edessä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Vanhus sinisissä lasisilmissä seisoi ja piteli kädestä tytärtään nyykäytellen päätään siihen mitä tämä puhui. Nuoret rakastuneet nousivat ja käsi kädessä, sanaakaan sanomatta katsoivat toisiansa silmiin.
—Hauskaa on vaan noille tuossa,—sanoi näihin osoittaen nuori mies lyhyessä nutussa. Hän seisoi Nehljudofin vieressä ja yhdessä tämän kanssa katseli hyvästi-jättäviä.
Tuntien päällänsä Nehljudofin ja nuoren miehen katseet, rakastuneet—nuori mies guttaperkkanutussa ja vaaleaverinen kaunis tyttö—ojensivat yhteenliitetyt kätensä, kallistuivat kumpikin taaksepäin ja alkoivat nauraen pyöriä myllytystä.
—Tänä iltana ne vihitään täällä vankilassa ja tyttö seuraa häntä
Siperiaan,—sanoi nuori mies.
—Mitäs se mies on?
—Pakkotöihin tuomittu. Hyvä kun noilla edes on hauska, muuten olisi liian vaikeata kuunnella,—lisäsi nuori mies kuullessaan äidin nyyhkytyksiä.
—Hyvä herrasväki! Kiirehtikää, kiirehtikää! Älkää pakottako minua ankaruutta käyttämään,—puhui tirehtööri moneen kertaan toistaen samoja sanoja.—Olkaa niin hyvät, minä pyydän teitä,—puhui hän heikosti ja epäröivästi.—Mitäs tämä tämmöinen on? Jo kauvan sitten olisi pitänyt erota. Eihän näin ole mahdollista. Sanon viimeisen kerran,—toisti hän haluttomasti, milloin sytyttäen milloin sammuttaen paksua paperossia. Näkyi selvästi, että vaikka järjen syyt, jotka sallivat ihmisten tehdä pahaa toisille tuntematta siitä edesvastausta, olivat kuinkakin taidolla keksityt, kuinkakin vanhat ja tutut, ei tirehtööri kuitenkaan voinut olla tuntematta itseänsä yhdeksi syylliseksi siihen suruun, joka tässä huoneessa ilmeni; ja hänen oli nähtävästi kauhean vaikea olla.
Vihdoin viimeinkin alkoivat käymävieraat ja vangit erota toisistaan: jälkimäiset sisä-oveen päin, edelliset ulko-oveen. Poistuivat miehet guttaperkkanutuissa, keuhkotautinen ja musta pörhötukka: poistui myöskin Maria Pavlovna pojan kanssa, joka oli syntynyt vankilassa.
Alkoivat lähteä jo käymävieraatkin. Läksi raskain askelin vanhus sinisissä lasisilmissä, ja hänen jälkeensä Nehljudof.
—Kylläpä on todella merkillisiä sääntöjä,—sanoi puhelias nuori mies ikäänkuin jatkaen keskeytettyä puhettansa. He laskeutuivat yhdessä Nehljudofin kanssa rappusia myöten.—Onneksi edes kapteeni on hyvä ihminen, eikä välitä säännöistä; antaa jutella yhtä ja toista.
Kun Nehljudof keskustellen Medyntsefin kanssa,—näin esitteli itsensä puhelias nuori mies,—pääsi alas eteiseen, tuli heidän luoksensa väsyneen näköinen tirehtööri.
—Jos siis tahdotte tavata Maslovaa, niin olkaa hyvä, tulkaa huomenna;—sanoi hän, nähtävästi haluten olla ystävällinen Nehljudofille.
—Hyvä on,—sanoi Nehljudof ja läksi kiireesti.
Hirmuiset olivat kaikesta päättäen Menshofin syyttömät kärsimykset,—eikä niin paljon ruumiilliset kärsimykset kuin se neuvottomuus, se epäluottamus hyvään ja Jumalaan, joita hänen täytyy kokea nähdessään syyttömästi häntä kiduttavien ihmisten julmuutta; hirmuinen oli noiden satojen aivan viattomien ihmisten häpäiseminen ja kidutus ainoastaan sillä perustuksella, että oli paperille niin kirjoitettu; hirmuiset olivat nuo tylsistyneet vartijat, joiden tehtävänä oli heidän omien veljiensä kiduttaminen ja jotka olivat vakuutetut olevansa hyvässä ja tärkeässä toimessa. Mutta hirmuisinta kaikesta oli hänen mielestään tuo vanheneva ja terveydeltään heikko, hyvänluontoinen tirehtööri, jonka oli erottaminen äitiä pojasta, isää tyttärestä, aivan samallaisia ihmisiä, kuin hän itse ja hänen lapsensa.
»Mitä varten tämä kaikki?» kyseli itseltään Nehljudof ja hänessä oli nyt noussut ylimmilleen tuo henkinen, fyysilliseksi muuttuva kuvotuksen tunne, jota hän oli aina vankilassa kokenut, eikä hän löytänyt vastausta.