LVII.
Seuraavana päivänä Nehljudof läksi asianajajan luo ja ilmoitti tälle Menshofin asian, pyytäen häntä puolustajaksi. Asianajaja kuunteli ja sanoi ottavansa jutun tarkastaaksensa, ja siinä tapauksessa että kaikki oli niinkuin Nehljudof oli puhunut, mikä oli hyvin luultavaa, lupasi ottaa jutun ajaaksensa ilman mitään palkkiota. Nehljudof kertoi asianajajalle muun muassa noista 130:stä ihmisestä, jotka pidettiin vangittuina erehdyksen vuoksi, ja kysyi kestä tämä riippui, kuka oli syypää? Asianajaja oli hetkisen vaiti, nähtävästi haluten vastata täsmällisesti.
—Kukako on syyllinen? Ei kukaan,—sanoi hän päättävästi.—Jos valitatte yleiselle syyttäjälle, syyttää tämä kuvernööriä, jos valitatte kuvernöörille syyttää hän yleistä syyttäjää. Ei ole kukaan syyllinen.
—Minä aijon heti lähteä Maslennikofin luo ja sanon hänelle.
—No se nyt on kerrassaan hyödytöntä,—sanoi asianajaja hymyillen.—Hän on täydellinen,—ei suinkaan hän ole sukulainen eikä ystävä?—luvalla sanoen, hän on täydellinen pölkky, ja samassa viekas kettu, sika.
Nehljudof muisti mitä Maslennikof oli puhunut asianajajasta, eikä vastannut mitään, vaan ajoi Maslennikofin luo.
Nehljudofilla oli Maslennikofille kaksi asiaa: pyytää Maslovan siirtämistä sairashuoneeseen ja puhua noista 130:stä passittomasta, jotka syyttömästi pidettiin vankilassa. Niin vaikeata kuin hänen olikin anoa jotain ihmiseltä, jota hän ei kunnioittanut,—oli se kuitenkin ainoa keino, jolla saattoi päästä tarkoituksen perille, ja sen läpi oli siis meneminen.
Lähestyessään Maslennikofin taloa, näki Nehljudof portaitten edessä useampia vaunuja: roskia, trilloja ja suljettuja vaunuja, ja hän muisti että juuri nyt oli Maslennikofin vaimon vastaanottopäivä, joksi häntäkin oli sinne pyydetty. Nehljudofin ajaessa talon eteen seisoi yksi vaunuista paraadioven edessä ja lakeija, kokaardilla varustetussa hatussa ja peleriinissä, seisten—portaiden kynnyksellä auttoi vaunuihin naista, joka oli nostanut ylös laahustimensa ja paljastanut mustat, hienot nilkkansa tohveleineen. Odottavien ajopelien joukossa hän tunsi Kortshaginien suljetun landoon. Harmaapäinen, punakasvoinen kuski nosti kunnioittavasti ja kohteliaasti hattuansa niinkuin erityisesti tutulle herralle. Ei ollut Nehljudof vielä ennättänyt kysyä ovenvartijalta missä Mihail Ivanovitsh (Maslennikof) oli, kun tämä jo itse näyttäytyi matonpeittämillä rappusilla saattamassa hyvin ylhäistä vierasta, semmoista, jota hän ei saattanut ainoastaan rappusten käänteeseen, vaan ihan alas asti. Alastullessaan tämä ylhäinen sotilaallinen vieras puhui ranskankielellä allegri-arpajaisista, jotka pantiin kaupungissa toimeen turvakotien hyväksi, lausuen arvelunsa, että tällaiset arpajaiset hankkivat hyödyllistä toimintaa naisille: »heillä on hauska, ja rahoja karttuu!»
—Qu'lles s'amusent et que le bon Dieu les bénisse.
—Ahaa, Nehljudof, hyvää päivää. Eipä ole pitkään aikaan teitä näkynyt,—tervehti hän Nehljudofia.—Allez presenter vos devoirs à Madame. Kortshaginit ovat myöskin täällä. Et Nadine Bukshevden. Toutes les jolies femmes de la ville, sanoi hän hiukan kohottaen ja asettaen sotilaalliset olkapäänsä sinellin alle, jota hänelle tarjosi hänen oma kultakalunoilla varustettu, mainio lakeijansa.—Au revoir, mon cher.—Hän kätteli vielä kerran Maslennikofia.
—No, käykäämmepä ylös, olen hyvin iloinen,—puhui Maslennikof haltioissaan, ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja lihavuudestansa huolimatta nopeasti vieden häntä ylös. Maslennikof oli erittäin iloisessa mielentilassa, jonka oli synnyttänyt ylhäisen henkilön hänelle osoittama huomio. Kaikki tämmöinen huomaaminen saattoi Maslennikofin semmoiseen riemuun, johon joutuu sävyisä koiranen, kun isäntä sitä silittää ja ruoputtaa ja raapii korvien takaa. Se heiluttaa häntäänsä, lyyhistyy kokoon, kiemurtelee, painaa alas korvansa ja piirtelee hurjia ympyröitä. Samaan oli valmis Maslennikofkin. Hän ei huomannut Nehljudofin kasvojen totisuutta, ei kuunnellut häntä, vaan kiskoi vastustamattomasti vierashuoneeseen, niin että oli mahdoton kieltäytyä, piti vaan tulla mukana.
—Asiasta voimme puhua sitten, teen kaikki mitä tahdot,—sanoi Maslennikof kulkiessaan Nehljudofin kanssa salin läpi.—Ilmoittakaa kenraalinnalle, että ruhtinas Nehljudof,—sanoi hän ohimennen lakeijalle. Lakeija harppasi heidän ohitsensa eteenpäin.—Vous n'avez qu'à ordonner. Mutta vaimoani on sinun välttämättä tapaaminen. Ilmankin jouduin välikäteen kun en viime kerralla tuonut sinua.
Lakeija oli jo ehtinyt ilmoittaa Nehljudofin tulon heidän astuessaan vierashuoneeseen, ja Anna Ignatjevna, varakuvernöörska, kenraalinna, kuten hän itseänsä nimitti, kumartui hymystä loistaen Nehljudofia kohden hattujen ja päiden takaa, jotka ympäröivät häntä sohvan luona. Vierashuoneen toisessa päässä, teepöydän ääressä, istui rouvia ja seisoi sekä sotilas- että siviiliherroja, ja kuului herkeämätön mies- ja naisäänten porina.
—Enfin! Miksi ette tahdo meistä mitään tietää? Millä olemme teitä loukanneet?
Näillä sanoilla, joiden oli ilmaiseminen hänen ja Nehljudofin välistä aivan olematonta tuttavallisuutta, vastaanotti Anna Ignatjevna sisääntullutta.
—Tunnetteko toisianne? Oletteko tuttuja?—Rouva Belafskaja, Mihail
Ivanovitsh Tshernof.—Istukaahan lähemmäksi.
—Missi, venez donc à notre tuble, on vous apportera votre thé … ja … kääntyi hän Missin kanssa puhuneen upseerin puoleen, nähtävästi unohtaen hänen nimensä,—olkaa hyvä, tulkaa tänne. Suvaitsetteko teetä ruhtinas?
—En ikinä voi myöntää, tyttö ei voinut olla häneen rakastunut.
—Rakasti enemmän torttuja.
—Aina vaan tyhmiä sukkeluuksia,—puuttui nauraen puheeseen toinen nainen korkeassa hatussa, loistavana silkistä, kullasta ja jalokivistä.
—C'est exellent—nuo voffelit, ja kuinka keveät! Antakaahan vielä tänne.
—Joko pian matkustatte?
—Jo, viimeinen päivä on käsissä. Siksi tulimmekin käymään.
—Mikä ihana kevät, kuinka suloista on nyt maalla.
Missi oli hyvin kaunis hatussaan ja jonkinlaisessa tummanviiruisessa puvussaan joka ilman ainoatakaan poimua kiertyi hänen hoikan vartalonsa ympäri aivan kuin hän olisi ollut tässä puvussa syntynytkin. Nähtyään Nehljudofin hän punastui.
—Minä kun luulin että olitte matkustanut,—sanoi hän Nehljudofille.
—Melkeinpä olinkin,—sanoi Nehljudof—On asioita. Asialle olen tännekin tullut.
—Käykäähän toki mamman luona. Hän kovasti haluaa nähdä teitä,—sanoi Missi mutta tuntien valehtelevansa ja että Nehljudof sen näki punastui vielä enemmän.
—Tuskinpa ennätän,—vastasi Nehljudof kuivasti, koettaen osoittaa ettei ollut huomannut toisen punastumista.
Missi rypisti vihasesti otsaansa kohautti olkapäitään ja kääntyi komean upseerin puoleen, joka sukkelasti, otti hänen käsistään tyhjän kupin ja kalistellen sapelillansa nojatuoleihin miehekkäästi vei sen toiselle pöydälle.
—Teidänkin on välttämättä uhraaminen jotakin turvakodin hyväksi.
—Minäpä en kieltäydykään mutta aijon lykätä koko anteliaisuuteni arpajais-iltaan. Siellä sitten esiydyn koko loistossani.
—No, saadaanpa nähdä,—kuului ilmeisesti teeskennelty naurun ääni.
Vastaanottopäivä onnistui loistavasti ja Anna Ignatjevna oli haltioissaan.
—Minulle on Mika kertonut että työskentelette vankiloissa. Minä voin hyvin ymmärtää sitä.—puhui hän Nehljudofille.—Mikalla (se oli hänen lihava miehensä, Maslennikof) voi olla mitä muita puutteellisuuksia tahansa, mutta tiedätte miten hyväluontoinen hän on. Kaikki nuo onnettomat vangit ovat hänen lapsiansa. Hän ei voi pitää heitä muuna. Il est' d'une bonté…
Hän keskeytti lauseensa kun ei voinut löytää sanoja, jotka olisivat ilmaisseet sen miehen bonté, jonka käskystä ihmisiä piestiin, ja kääntyi samassa hymyillen sisääntulevan vanhan, ryppyisen rouvan puoleen gredliinisissä nauhasissa.
Puheltuansa niin paljon kuin oli tarpeellista ja niin joutavia asioita kuin sopivaisuuden sääntöjen mukaan myöskin oli tarpeellista, nousi Nehljudof ja tuli Maslennikofin luo.
—No, teeppä hyvin, voisitko nyt kuulla minun asiani.
—Vai niin! Mitä se olikaan? Mennään tänne?
He menivät pieneen japanilaiseen kabinettiin ja istuivat ikkunan ääreen.