LVIII.
—Ja nyt, je suis à vous. Haluatko polttaa? Mutta maltahan, kun emme tässä vaan tärvelisi,—sanoi hän ja toi tuhka-astian.—No, annappas kuulua.
—Minulla on sinulle kaksikin asiaa.
—Vai niinkö.
Maslennikofin kasvot menivät kuiviksi ja haluttomiksi. Kaikki jäljet sen koirasen riemusta, jota isäntä oli korvain taa ruoputellut, katosivat kokonaan. Vierashuoneesta kuului ääniä tänne. Yksi naisääni puhui: jamais, jamais je ne croirai, ja toisesta päästä kuului miesääni, joka jotakin kertoi ja toistamistaan toisti: la comtesse Voronzoff ja Victor Apraksine. Kolmannelta haaralta kuului puhe ja nauru yhtenä porinana. Maslennikof kuulosteli mitä vierashuoneessa tapahtui yhtaikaa kuunnellen myöskin Nehljudofia.
—Minun olisi taas puhuttava siitä naisesta.
—Niin, siitä syyttömästi tuomitusta. Kyllä, kyllä.
—Pyytäisin, että hän siirrettäisiin palvelijaksi sairashuoneeseen.
Minulle sanottiin että se kävisi päinsä.
Maslennikof puristi huulensa yhteen ja kävi miettiväiseksi.
—Tuskinpa,—sanoi hän.—Mutta voinhan minä neuvotella asiasta ja huomenna sähköittää sinulle.
—Minulle sanottiin siellä olevan paljon sairaita ja että apulaisista on puute.
—Niinpä kyllä, niinpä kyllä. Kaikissa tapauksissa siis ilmoitan sinulle.
—Tee nyt niin hyvin,—sanoi Nehljudof. Vierashuoneessa remahti yleinen ja melkein luonnolliselta kuuluva nauru.
—Se on se Viktor aina,—sanoi Maslennikof hymyillen,—hän on tavattoman sukkela kun sille päälle sattuu.
—Ja sitten vielä,—sanoi Nehljudof:—vankilassa istuu paraikaa 130 ihmistä vaan siitä syystä, että heidän passinsa ovat vanhentuneet. Heitä on pidetty täällä jo kuukauden ajan.
Ja hän kertoi syyt, joiden nojalla he olivat vankilassa.
—Kuinka olet saanut sen tietää?—kysyi Maslennikof muuttuen äkkiä levottoman ja tyytymättömän näköiseksi.
—Kävin erään syytetyn luona ja käytävässä minut piirittivät nuo ihmiset ja rupesivat pyytämään…
—Minkä syytetyn luona sinä kävit?
—Talonpojan, joka on viattomasti syytetty ja jolle hankin puolustajan. Mutta ei ole kysymys siitä. Onko mahdollista että noita syyttömiä ihmisiä pidetään vankilassa vaan sen nojalla, että heidän passinsa ovat vanhentuneet ja…
—Se asia kuuluu yleiselle syyttäjälle,—keskeytti Maslennikof harmistuneena Nehljudofin.—Sinä aina sanot: »nopea ja oikeudenmukainen tuomioistuimemme». Syyttäjän apulaisen tehtävä on käydä vankilassa tarkastamassa kärsivätkö vangit rangaistusta lainmukaisesti. Mutta sen sijaan he vaan pelaavat skruuviansa.
—Etkö siis voi mitään tehdä asiaan?—sanoi Nehljudof synkästi, muistaen advokaatin ennustaneen että kuvernööri tulisi syyttämään yleistä syyttäjää.
—Ei, kyllähän minä teen. Minä otan heti selvän asiasta.
—Sitä pahempi hänelle. C'est un souffre douleur,—kuului vierashuoneesta naisääni, joka oli nähtävästi aivan väliäpitämätön siitä mitä puhui.
—Sitä parempi, minä otan tuonkin, kuului toiselta puolelta leikkisä miesääni, johon yhtä leikkisästi nauraen vastasi nainen, tahtomatta antaa jotakin toiselle.
—Ei, ei mistään hinnasta,—puhui naisääni.
—Niinpä siis minä teen kaikki,—toisti Maslennikof sammuttaen paperossinsa valkoisella kädellään, jossa kimalteli turkoosikivi,—nyt lähtekäämme naisten luo.
—Ja sitten vielä,—sanoi Nehljudof tulematta vierashuoneeseen ja pysähtyen ovelle.—Minulle kerrottiin, että eilen rangaistiin vankilassa ihmisiä ruumiillisesti. Onko siinä perää?
Maslennikof punastui.
—Jassoo, siitäkö sinä? Ei, mon cher, parasta olisi kieltää sinulta pääsy, kaikkeen sinulla onkin asiata. Tule, tule, Annette kutsuu meitä,—sanoi hän ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja ilmaisten taas samallaista elävyyttä kuin ylhäisen vieraan huomion johdosta; nyt siinä ei kuitenkaan ollut iloa, vaan levottomuutta.
Nehljudof tempasi kätensä irti ja kellekään kumartamatta ja mitään sanomatta kulki synkän näköisenä läpi vierashuoneen, salin, ja ohi esille hypähtävien lakeijain tampuriin ja siitä kadulle.
—Mikä häneen tuli? Mitä sinä hänelle teit?—kysyi Annette mieheltänsä.
—Tämähän on à la francaise, sanoi joku.
—Mitä vielä, ei à la francaise, vaan à la zoulou,
—No, aina hän on ollut sellainen.
Joku nousi seisaalleen, joku saapui taloon ja niin alkoi kielitteleminen tavalliseen menoonsa: seura käytti hyväksensä Nehljudofin juttua sopivana keskusteluaineena täksi päiväksi.
Seuraavana päivänä Maslennikofin luona käynnin jälkeen sai Nehljudof häneltä paksulle, kiiltävälle, vaakunalla ja leimoilla varustetulle paperille, vankalla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoitti jo kirjoittaneensa vankilan lääkärille Maslovan siirtämisestä sairashuoneeseen ja että hänen tahtonsa arvatenkin tulee täytetyksi. Alle oli kirjoitettu: ystäväsi ja »vanhempi toverisi», ja nimen alla oli kummallisen taidokkaasti tehty suuri ja voimakas kiehkura.
—Pöllö!—ei malttanut Nehljudof olla sanomatta, erittäinkin siksi että tuossa sanassa: »toveri», tuntui niinkuin Maslennikof olisi tuntenut alentuvansa kirjoittaessaan hänelle, s.o. vaikka toimitti siveellisesti kaikkein likaisinta ja häpeällisintä virkaa, piti itseänsä mahtavana ihmisenä ja tahtoi, jollei nyt juuri imarrella häntä, niin tuolla toverinimityksellä ainakin osoittaa, ettei hän kuitenkaan liiaksi ylpeillyt omasta suuruudestansa.