LIX.
Kaikkein tavallisin ja enin levinnyt harhaluulo on se, että jokaisella ihmisellä on vaan omat määrätyt ominaisuutensa, että ihminen on joko hyvä tai paha, viisas tai tyhmä, tarmokas tai veltto j.n.e. Ihmiset eivät ole sellaiset. Ihmisestä voi sanoa, että hän on useammin hyvä kuin paha, useammin viisas kuin tyhmä, useammin tarmokas kuin veltto, ja päinvastoin; mutta väärin sanomme, jos sanomme yhtä ihmistä hyväksi taikka viisaaksi ja toista pahaksi taikka tyhmäksi. Ja kuitenkin me aina näin eroitamme ihmiset. Tämä on väärin. Ihmiset ovat niinkuin virrat: vesi on kaikissa yhtäläinen ja kaikkialla sama, mutta jokainen joki on milloin kapea, milloin nopea, milloin leveä, milloin hidas, milloin puhdas, milloin kylmä, milloin mutainen, milloin lämmin. Niin ihmisetkin. Jokaisessa ihmisessä on kaikkien inhimillisten ominaisuuksien idut, hän vaan ilmaisee joskus näitä joskus noita, usein hän ei ole ollenkaan itsensä näköinen, ja kuitenkin hän pysyy yhtenä ja samana itsenä. Muutamilla ihmisillä nämät ylimenot tapahtuvat hyvin jyrkästi. Ja semmoisiin kuului Nehljudof. Nämät ylimenot tapahtuivat hänessä sekä ruumiillisista että henkisistä syistä. Ja semmoinen ylimeno tapahtui hänessä nytkin.
Se uudistumisen ylevä riemu, jota hän tunsi oikeudenkäynnin jälkeen ja nähtyänsä ensi kerran Katjushaa, hävisi kokonaan ja vaihtui viimeisen tapaamisen jälkeen kauhuun jopa inhoon tätä vastaan. Hän oli tosin päättänyt olla jättämättä Katjushaa, olla luopumatta avioliiton aikeista, jos Katjusha vaan itse tahtoi, mutta se oli hänelle vaikeata ja tuskallista.
Seuraavana päivänä hänen käyntinsä jälkeen Maslennikofin luona hän läksi jälleen vankilaan tavatakseen Katjushaa.
Tirehtööri antoi luvan tavata, vaan ei konttorissa eikä neuvotteluhuoneessa, vaan naisten vierashuoneessa. Huolimatta hyväsydämmisyydestään oli tirehtööri tällä kertaa entistä jäykempi Nehljudofia kohtaan; se oli nähtävästi seuraus keskustelusta Maslennikofin kanssa, oli kai tullut käsky noudattaa suurempaa varovaisuutta tämän käymävieraan kanssa.
—Tavata käy päinsä,—sanoi hän,—mutta mitä rahoihin tulee, niin—kuten olen pyytänyt … mitä taas hänen siirtämiseensä sairaalaan tulee, josta hänen ylhäisyytensä kirjoitti, niin se käy päinsä, ja lääkärikin on suostuvainen. Maslova ei ole vaan itse suostuvainen, hän sanoo: vielä minä noiden rupinaamojen pottuja rupeisin kantamaan… Tiedättekös ruhtinas, ne on sitä lajia ihmisiä,—lisäsi hän.
Nehljudof ei vastannut mitään, vaan pyysi päästä tapaamaan. Tirehtööri lähetti vartijan ja Nehljudof tuli tämän kanssa naisosaston tyhjään vierashuoneeseen.
Maslova oli jo siellä ja ilmestyi hiljaisena ja arkana verkon takaa. Hän tuli ihan lähelle Nehljudofia ja katsoen hänen ohitsensa sanoi hiljaa:
—Antakaa minulle anteeksi, Dmitrij Ivanovitsh, minä puhuin paljon pahaa toispäivänä.
—Eihän minun ole anteeksi antaminen teille…—alkoi jo Nehljudof.
—Vaan kuitenkin, jättäkää te minut, lisäsi hän ja hänen kauheasti kieroon menneistä silmistä, joilla hän katsahti Nehljudofiin, luki Nehljudof jälleen kiihkeän ja vihaisen ilmeen.
—Miksi minun olisi jättäminen teidät?
—Muuten vaan.
—Miksi niin?
Nehljudofista näytti että hän katsahti häneen taas samalla vihasella katseella.
—No kuulkaa sitten, sanoi Katjusha.—Teidän täytyy jättää minut, sen minä sanon todenperästä. Minä en voi. Jättäkää se kokonaan,—sanoi hän vapisevin huulin ja vaikeni.—Niin se on. Ennen menen vaikka hirteen.
Nehljudof tunsi, että tässä Katjushan kiellossa oli inhoa häntä vastaan, sovittamatonta loukkaantumusta, mutta oli myöskin jotain muuta,—hyvää ja tärkeätä. Nämät sanat, joilla Katjusha, aivan rauhallisessa mielentilassa uudisti entisen kieltonsa, karkoitti Nehljudofin sydämmestä yhdellä kertaa kaikki epäilykset ja palautti entiseen totiseen, juhlalliseen ja hellaan suhteeseen Katjushaan.
—Katjusha, niinkuin olen ennen sanonut, niin sanon nytkin,—lausui Nehljudof erityisen totisesti.—Minä pyydän sinua vaimokseni. Jos sinä et tahdo, ja niin kauvan kun et tahdo, minä tulen kuitenkin olemaan siellä missä sinä olet, ja matkustan sinne minne sinä viedään.
—Se on teidän asianne, minä en rupea enempää puhumaan,—sanoi hän,—ja hänen huulensa rupesivat taas vapisemaan.
Nehljudof oli myöskin vaiti, tuntien itsensä voimattomaksi puhumaan.
—Lähden nyt maalle, ja matkustan sitten Pietariin,—sanoi hän, vihdoin selviytyen.—Rupean puuhaamaan teidän, meidän asiaamme, ja jos Jumala suo, tulee tuomio kumotuksi.
—Vaikkei tulisikaan, se on sama. Jos en tämän, niin muun vuoksi olen sen ansainnut…—sanoi Katjusha ja Nehljudof näki kuinka kovasti hänen piti ponnistaa voimiansa pidättääkseen kyyneleitä.
—Mitenkäs, näittekö Menshofia? kysyi Katjusha äkkiä peittääkseen liikutustaan.—Eikös se ole totta että he ovat syyttömät?
—Kyllä, luullakseni.
—Semmoinen mainio mummo,—sanoi Katjusha. Nehljudof kertoi hänelle kaikki mitä oli Menshofilta kuullut, ja kysyi eikö Katjusha jotain tarvitsisi; hän ei sanonut tarvitsevansa mitään.
Taas he olivat vähän aikaa vaiti.
—No, ja siitä lasaretista sitten,—sanoi Katjusha äkkiä, vilkaisten häneen kierolla katseellaan—jos te tahdotte, niin minä suostun, enkä myöskään enää juo…
Nehljudof katsahti häntä vaieten silmiin. Katjushan silmät hymyilivät.
—Se on erittäin hyvä,—sai Nehljudof vaan sanotuksi ja jätti hänelle hyvästi.
«Niin, niin, hän on aivan toinen ihminen!» ajatteli Nehljudof, kokien entisten epäilyksien jälkeen aivan uutta, ennen koskaan tuntematonta vakaumusta rakkauden voittamattomuuteen.
Palattuaan tämän tapahtuman jälkeen omaan haisevaan koppiinsa, riisui Maslova mekkonsa ja istui paikallensa lavitsalle laskien kädet polvien päälle. Kopissa ei ollut muita kuin: keuhkotautinen Vladimirskaja rintalapsen kanssa, mummo Menshova ja ratavahti kahden lapsen kanssa. Lukkarin tytär oli eilen mielisairaaksi katsottuna lähetetty lasarettiin. Kaikki muut naiset olivat pyykinpesussa. Mummo makasi nukkuen lavitsalla; lapset olivat käytävässä, jonne ovi oli auki. Vladimirskaja lapsinensa ja ratavahti sukkansa kanssa, joita hän nopein sormin herkeämättä kutoi, tulivat Maslovan luo.
—No, tapasitteko toisianne?—kysyivät he.
Vastaamatta mitään istui Maslova korkealla lavitsalla, heilutellen jalkojansa, jotka eivät ylettyneet permantoon.
—Mitäs turhia poraat?—sanoi ratavahti.—Katso vaan ettet rupee suremaan. Voi sinua, Katjusha. No!—sanoi hän nopeasti liikutellen sormiansa.
Maslova ei vastannut mitään.
—Meikäläiset ovat pyykillä. Sanotaan että olivat saaneet paljon antimia,—sanoi Vladimirskaja.
—Finashka!—huusi ratavahti oveen,—minne se poika räppänä taas on juossut.
Ja hän pisti puikon kerän ja sukan läpi, ja meni käytävään.
Samassa kuului käytävästä askeleita ja naisääniä ja kopin asukkaat tulivat sisälle vankikengät paljaissa jaloissa, jokaisella vehnänen kädessä, muutamilla kaksikin. Fedosja tuli kohta Maslovan luo.
—Mitäs nyt, onko käynyt hullusti?—kysyi Fedosja katsellen ystävällisesti Maslovaa kirkkailla sinisillä silmillään. Tässä on meille teeksi,—ja hän alkoi asetella vehnäsiä hyllylle.
—Jokohan olisi jättänyt naimistuumat?—sanoi Korabljova.
—Ei, ei ole jättänyt, vaan minä en tahdo,—sanoi Maslova.
—Siinä sitä on tyhmää!—sanoi Korabljova bassoäänellään.
—No jos ei eletä yhdessä, hittoako siitä naimisesta,—sanoi Fedosja.
—Seuraapa sinunkin miehesi sinua,—sanoi ratavahti.
—Mepä olemmekin laillisesti vihityt, sanoi Fedosja.—Mutta miksi hän menisi vihille kun ei mennä yhteen.
—Pöllö! Miksi? Jos hän menee vihille niin kullalla hän tuon puettaa.
—Hän sanoi: vaikka sinut minne veisivät, minä tulen sinun mukanasi,— sanoi Maslova.—Jos lähtee, niin lähtee, jollei, niin en minä rupea pyytämään.
—Nyt hän lähtee Pietariin puuhaamaan. Siellä ovat kaikki ministerit hänen sukujansa,—jatkoi Maslova,—mutta en minä sittenkään tarvitse häntä.
—Tietty se!—suostui Korabljova äkkiä, selaillessaan säkkiänsä, nähtävästi muuta ajatellen.—Ottaisimmeko lasin viiniä?
—En minä välitä.—Juokaa te.