XI.
Kun syytekirja oli luettu, puheenjohtaja, neuvoteltuaan jäsenten kanssa, kääntyi Kartinkinin puoleen tavalla, joka selvästi ilmaisi, että nyt me jo saamme varmasti ja perin pohjin tietää kaikki tyyni.
—Talonpoika Simon Kartinkin,—sanoi hän kallistuen vasemmalle.
Simon Kartinkin nousi eteenpäin kumartuneena ja jännitti taas käsiänsä kiinni housunpoimuihin, samat nytkytykset yhä poskissansa.
—Teitä syytetään siitä, että te 17 p:nä tammikuuta vuonna 188' yhdessä Jefimia Botshkovan ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä hänelle kuuluvat rahat ja sitten toitte pulverin ja houkuttelitte Katariina Maslovan antamaan kauppias Smelkofille myrkkyä, viinilasiin sekotettuna, josta seurasi Smelkofin kuolema. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?—sanoi hän kallistuen takasin oikealle puolelle.
—Vielä vähä, onhan meidän asiamme palvella vieraita…
—Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?
—Enpä suinkaan. Minä ainoastaan…
—Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?—toisti puheenjohtaja rauhallisesti ja varmasti.
—Enhän mitenkään voi sitä tehdä, sillä… Taaskin hypähti oikeudenpalvelija Simon Kartinkinin luo ja traagillisella kuiskauksella pysäytti hänet.
Puheenjohtaja, siirtämällä sen käden, jossa piti paperia, toiseen kohti, ilmaisi tämän seikan nyt päättyneeksi, ja kääntyi Jefimia Botshkovan puoleen.
—Jefimia Botshkova, teitä syytetään siitä, että 17 päivänä tammikuuta vuonna 188', »Mauritanian» hotellissa, yhdessä Simon Kartinkinin ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä rahat ja kantasormuksen, ja jaettuanne anastetun tavaran keskenänne, juotitte rikoksen peittämiseksi Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnustatteko itseänne syylliseksi?
—En ole missään kohti syyllinen,—sanoi rivakkaasti ja varmasti syytetty.—Huoneeseen en ole jalallanikaan astunut… Mutta kun tuo riiviö sinne tuli, niin hän se kaikki tekikin.
—Siitä saatte sitte puhua,—sanoi puheenjohtaja yhtä pehmeästi ja varmasti.—Ette siis tunnusta syyllisyyttänne?
—Minä en ole ottanut rahoja, enkä juottanut, on ole huoneessa käynytkään. Jos olisin käynyt, kyllä olisin tuon tuossa potkaissut ulos.
—Ettekö tunnusta itseänne syylliseksi?
—En ikinä maailmassa.
—Hyvä on.
—Katariina Maslova,—alkoi puheenjohtaja, kääntyen kolmannen syytetyn puoleen:—teitä syytetään siitä, että tultuanne haureuslaitoksesta »Mauritanian» hotelliin, tuoden muassanne kauppias Smelkofin kapsäkin avaimen, anastitte tästä kapsäkistä rahoja ja kantasormuksen,—sanoi hän aivan kuin ulkoläksyä lukien ja kallistaen samalla korvaansa vasemmalla istuvan jäsenen puoleen, joka ilmoitti, että todistusesineiden luettelosta päättäen täältä puuttui vielä lääkepullo,—anastitte kapsäkistä rahat ja kantasormuksen,—toisti puheenjohtaja:—ja jaettuanne anastetun tavaran ja sitten jälleen tultuanne kauppias Smelkofin kanssa »Mauritanian» hotelliin, juotitte Smelkofille myrkkyjuoman, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnistatteko itsenne syylliseksi?
—En ole syypää mihinkään,—sanoi Maslova nopeasti,—mitä alusta puhuin, sitä puhun nytkin, että en ja en ja en, ja sormuksen hän itse minulle antoi.
—Ettekö tunnusta anastaneenne 2,600 ruplaa?—kysyi puheenjohtaja.
—Johan sanoin, etten ole ottanut muuta kuin 10 ruplaa.
—Tunnustattekos antaneenne kauppias Smelkofille myrkkylasin?
—Tunnustan, Mutta minä luulin, kuten minulle oli sanottu, että se oli unijuomaa, ettei siitä mitään pahaa tule. En aikonut enkä tahtonut. Sanon Jumalan nimessä, etten tahtonut,—sanoi hän.
—Ette siis tunnusta itseänne syylliseksi kauppias Smelkofin rahojen ja sormuksen anastamiseen,—sanoi puheenjohtaja.—Vaan tunnustatte antaneenne pulverin?
—Sen kyllä tunnustan, mutta minä luulin sen unipulveriksi. Annoin, että hän nukkuisi,—en tahtonut enkä aikonut.
—Hyvä on, sanoi puheenjohtaja, nähtävästi tyytyväisenä tutkimuksen tuloksiin.—Kertokaa nyt siis, kuinka asia oli,—sanoi hän nojaten taaksepäin ja pannen molemmat kätensä pöydälle.—Kertokaa kaikki tyyni, niinkuin se oli. To voitte, avomielisesti tunnustamalla, lieventää kohtaloanne.
Maslova katseli yhä suoraan puheenjohtajan silmiin ja oli vaiti.
—Kertokaa kuinka asia oli.
—Kuinkako oli?—alkoi Maslova äkkiä nopeasti.—Tulin hotelliin, minut saatettiin huoneeseen, siellä oli hän, ja jo hyvin juopuneena.—Maslova lausui hän-sanan erityisellä kauhulla, silmiänsä suurentaen.—Minä tahdoin lähteä, hän ei päästänyt.
Maslova vaikeni ikäänkuin olisi kadottanut ajatuksensa johdon tai muistanut muuta.
—Entä sitten?
—Sitten oltuani siellä jonkun aikaa, läksin pois.
Samassa yleisen syyttäjän apulainen puolittain kohosi, luonnottomasti nojaten toiseen kyynäspäähänsä.
—Teillä on jotakin kysyttävää,—sanoi puheenjohtaja, ja tämän vastattua myöntävästi osotti liikkeellään, että nyt hän saattoi tehdä kysymyksensä:
—Haluaisin tehdä kysymyksen: oliko syytetty ennestään tuttu Simon
Kartinkinin kanssa?—sanoi syyttäjän apulainen katsomatta Maslovaan.
Ja tehtyään tämän kysymyksensä puristi huulensa yhteen ja rypisti otsansa.
Puheenjohtaja toisti kysymyksen. Maslova tuijotti säikähtyneenä syyttäjän apulaiseen.
—Simoninko kanssa? Olin,—sanoi hän.
—Tahtoisin edelleen tietää, mitä lajia tämä syytetyn tuttavuus Kartinkinin kanssa on oikeastaan ollut. Ovatkohan he useinkin tavanneet toisiansa?
—Mitäkö lajia tuttavuutta? Kävi minua noutamassa hotellivieraiden luo, ei sen kummempaa tuttavuutta—vastasi Maslova, katsellen levottomasti vuoroin puheenjohtajaan ja vuoroin syyttäjän apulaiseen.
—Haluaisin tietää, miksi Kartinkin haki vieraiden luo yksinomaan Maslovaa eikä muita tyttöjä?—sanoi syyttäjän apulainen rypistyen taas miettiväisen näköiseksi, hieno Mefiston hymy huulilla.
—En tiedä. Mistä sen tietäisin,—vastasi Maslova, pelästyneenä katsahtaen ympärilleen ja hetkeksi pysähtäen katseensa Nehljudofiin:— kenen tahtoi, sen kutsuikin.
»Olisiko todellakin tuntenut?» ajatteli Nehljudof kauhistuneena, tuntien, kuinka veri törmäsi hänen kasvoihinsa; mutta Maslova, panematta häneen suurempaa huomiota kuin muihin, heti kääntyi toisaanne ja katsoi taas pelokkaan näköisenä syyttäjän apulaiseen.
—Syytetty näin ollen kieltää olleensa minkäänlaisissa lähemmissä suhteissa Kartinkiniin. Hyvä on. Muuta ei minulla ole kysyttävää.
Ja syyttäjän apulainen otti samassa kyynäspäänsä pois pulpetiltaan kirjoittaakseen jotakin muistiin. Mutta oikeastaan hän ei kirjoittanut niin mitään, vaan ainoastaan paineli kynällä entisiä kirjaimia muistiinpanoissaan. Hän oli nähnyt kuinka yleiset syyttäjät ja asianajajat aina tekevät: taitavan kysymyksen tehtyänsä kirjoittavat puheeseensa huomautuksen, jonka sitten on musertaminen vastustaja.
Puheenjohtaja ei kääntynyt heti syytetyn puoleen, koska paraillaan kyseli lasisilmäiseltä jäseneltä, oliko tämä suostuvainen siihen kysymysten järjestykseen, joka oli jo edeltäpäin valmistettu ja kirjoitettu.
—Mitäs sitten tapahtui?—kysyi puheenjohtaja edelleen.
—Tulin kotiin,—jatkoi Maslova jo vähän rohkeammin ja vaan puheenjohtajaan katsellen:—annoin rahat emännälle ja panin maata. Mutta juuri kun olin nukkunut, herättää minut palvelustyttömme Berta. »Käyhän sisään, kauppiaasi on jälleen tullut». En olisi tahtonut tulla esille, mutta emäntä käski. Salissa oli hän,—Maslova lausui hän-sanan taas ilmeisellä kauhulla,—hän yhä juotti meidän tyttöjämme, ja olisi sitten lähettänyt enemmän viiniä hakemaan, mutta rahat olivat lopussa. Emäntä ei luottanut hänelle velaksi. Ja silloin lähetti hän minut hotellihuoneeseensa, sanoen missä rahat olivat ja kuinka paljon piti ottaa. Niin minä sitten läksin.
Puheenjohtaja kuiskutteli paraikaa vasemmalla puolella istuvan jäsenen kanssa eikä kuullut, mitä Maslova puhui, mutta näyttääksensä, että hän oli kaikki kuullut, hän kertoi Maslovan viimeiset sanat:
—Niin sitten läksitte. No, entä sitten—sanoi hän.
—Tulin ja tein kaikki niinkuin hän oli käskenyt. Menin huoneeseen. En mennyt yksin, vaan kutsuin mukaani Simon Mihailovitshin ja hänet,—sanoi Maslova osoittaen Botshkovaan.
—Se valehtelee. En ole jalallanikaan astunut…—alkoi Botshkova, mutta hänet keskeytettiin.
—Heidän läsnäollessaan otin neljä kymmenen ruplan seteliä,—jatkoi
Maslova rypistäen silmiään ja katsomatta Botshkovaan.
—Eikö syytetty, ottaessaan 40 ruplaa, huomannut kuinka paljon rahoja oli kaikkiaan,—kysyi syyttäjä uudelleen.
Maslova säpsähti heti kun syyttäjä vaan kääntyi hänen puoleensa. Hän tunsi tämän tarkoittavan hänelle pahaa, vaikkei ymmärtänytkään kuinka.—En laskenut rahoja, näin vaan, että siellä oli sataruplasia.
—Syytetty siis näki sataruplasia,—minulla ei ole muuta kysyttävää.
—No toitteko rahat, jatkoi puheenjohtaja kelloansa katsoen.
—Toin.
—Entä sitten?—kysyi puheenjohtaja.
—Sitten hän taas otti minut luoksensa,—sanoi Maslova.
—No kuinka te sitten annoitte hänelle viinissä pulveria?—kysyi puheenjohtaja.
—Kuinkako annoin? Kaasin viiniin ja annoin.
—Miksi annoitte?
Maslova huokasi raskaasti ja syvään vastaamatta ensin mitään.
—Kauppias ei tahtonut mitenkään päästää minua,—sanoi hän vihdoin.—Väsyin lopulta hänen kanssansa. Tulin käytävään ja sanoin Simon Mihailovitshille: »kunpa se edes päästäisi minut. Olen väsynyt». Tähän Simon Mihailovitsh sanoi: »mekin olemme häneen kyllästyneet. Me tahdomme antaa hänelle unipulveria; kun hän nukkuu, pääset sinäkin menemään.» Minä sanoin; »no hyvä»; en luullut pulveria vaaralliseksi. Hän antoikin sen minulle. Minä tulin, hän makasi väliseinän takana, ja käski paikalla tuomaan itsellensä konjakkia. Minä otin pöydältä pullon samppanjakonjakkia, kaasin kahteen lasiin, toiseen itselleni toiseen hänelle, ja karistin hänen lasiinsa pulverin ja annoin hänelle. Kyllä en olisi antanut, jos vaan tiesin.
—Entä sormus, kuinka se oli joutunut käsiinne?—kysyi puheenjohtaja.
—Sormuksen hän itse lahjoitti minulle.
—Milloin se tapahtui?
—Kun tulimme hänen huoneeseensa, aijoin minä lähteä pois, mutta hän löi minua päähän ja särki kampani. Minä suutuin ja tahdoin lähteä koko talosta. Silloin hän otti sormestaan sormuksen ja lahjoitti sen minulle, etten vaan olisi lähtenyt,—sanoi Maslova.
Yleisen syyttäjän apulainen kohosi jälleen istuimellaan ja yhä samalla teeskennellyn viattomalla tavalla pyysi saada tehdä vieläkin muutamia kysymyksiä, ja luvan saatuaan ja päätään kallistaen kirjaillun kauluksensa yli, kysyi:
—Tahtoisin tietää, kuinka kauan syytetty oli kauppias Smelkofin huoneessa.
Taas tuli Maslovaan pelko, ja levottomasti katsahtaen syyttäjän apulaisesta puheenjohtajaan, hän sanoi kiireisesti:
—En muista kuinka kauan.
—Muistaako syytetty käyneensä missään muualla hotellissa, sittenkuin oli tullut kauppias Smelkofin huoneesta.
Maslova jäi miettimään.
—Viereisessä tyhjässä huoneessa kävin,—sanoi hän.
—Missä tarkoituksessa siellä kävitte?—kysyi syyttäjän apulainen huomaamattansa kääntyen jo suoraan Maslovan puoleen.
—Järjestääkseni pukuani ja odotellakseni ajuria.
—Entä Kartinkin, oliko hän huoneessa syytetyn kanssa, vai ei?
—Tuli hänkin sinne.
—Mitä varten?
—Kauppiaalta oli jäänyt samppanjakonjakkia, me yhdessä joimme sen loppuun.
—Vai joitte yhdessä. Hyvä on.
—Puhelitteko jotain Simonin kanssa, ja mitä?
Maslova rypisti äkkiä silmänsä, sävähti punaseksi ja sanoi nopeasti: mitä minä olisin puhunut? En ole mitään puhunut. Olen kertonut aivan niinkuin oli. Enkä tiedä mistään muusta. Tehkää minun kanssani mitä tahdotte. Syyllinen en ole, siinä kaikki.
—Minulla ei ole muuta kysyttävää,—sanoi yleinen syyttäjä puheenjohtajalle, ja luonnottomasti kohauttaen olkapäitänsä alkoi kiireisesti kirjoittaa puheeseensa tätä syytetyn omaa tunnustusta, jonka mukaan hän oli Simonin kanssa käynyt tyhjässä huoneessa.
Syntyi äänettömyys.
—Eikö teillä ole mitään lisättävää?
—Olen sanonut kaikki,—vastasi Maslova huoaten ja istui.
Tämän jälkeen puheenjohtaja kirjoitti jotain paperiinsa, ja otettuaan huomioon vasemmalla puolella istuvan jäsenen kuiskauksen, ilmoitti istunnon keskeytyvän 10 minuutiksi, nousi nopeasti ja läksi ulos salista. Puheenjohtajan ja vasemmalla puolella istuvan jäsenen keskinäinen kuiskutus oli koskenut sitä seikkaa, että tämä jäsen oli tuntenut vatsanipistyksiä ja halusi sen johdosta suorittaa pienen hieronnan ja juoda tippoja. Tämän hän ilmoitti puheenjohtajalle, ja hänen pyynnöstään nyt tehtiinkin keskeytys.
Tuomarien jälkeen nousivat valamiehet, asianajajat, todistajat, ja, tuntien mielihyvää osaksi jo suoritetun tärkeän tehtävän johdosta, rupesivat käyskentelemään sinne tänne.
Nehljudof tuli valamiesten huoneeseen ja istahti ikkunan ääreen.