XII.
Niin, se oli siis todellakin Katjusha.
Nehljudofin suhteet Katjushaan olivat tämmöiset.
Ensi kerran Nehljudof näki Katjushan silloin, kuin hän kolmatta vuotta yliopistossa ollessaan, valmistellen väitöskirjaansa maanomistuksesta, vietti kesää tätiensä luona. Tavallisesti hän oli kesää äitinsä ja sisarensa kanssa äidin omistamalla suurella maatilalla Moskovan lähellä. Mutta tänä vuonna oli sisar mennyt naimisiin, ja äiti matkustanut ulkomaille kylpemään. Ja kun Nehljudofin oli kirjoittaminen väitöskirjaansa, päätti hän asettua kesäksi tätiensä luo. Heidän luonansa, heikäläisessä erämaassa, oli hiljaista elää, eikä ollut tietoa huvituksista; tädit päälliseksi rakastivat hellästi veljenpoikaansa ja perillistään, ja hänkin puolestaan rakasti heitä, rakasti heidän elämänsä vanhanaikaisuutta ja yksinkertaisuutta.
Tänä kesänä täällä tätien luona eli Nehljudof siinä ylevän innostuksen kehityskaudessa, jolloin nuorukainen ensi kerran, ei syrjäisestä vaikutuksesta, vaan omin päinsä tuntee elämän koko ihanuuden ja tärkeyden, ja sen tehtävän koko merkityksen, joka siinä on ihmisellä edessään, näkee mahdolliseksi sekä oman että koko maailman loppumattoman täydellisentymisen, ja antautuu tähän täydellisentymiseen ei ainoastaan toivoen, vaan varmaan tietäen kerran saavuttavansa sen täydellisyyden, jota mielessään kuvailee. Tänä vuonna, vielä yliopistossa ollessaan, hän luki Spencerin yhteiskuntaopin ja Spencerin mielipiteet maanomistuksesta tekivät häneen suuren vaikutuksen, erittäinkin siksi, että hän itse oli suurviljelystä harjoittavan maatilan perillinen. Hänen isänsä ei ollut rikas, vaan hänen äitinsä oli myötäjäisinä saanut 10 tuhatta desjatinaa maata. Ensi kerran hän silloin ymmärsi yksityisen maanomistuksen koko julmuuden ja vääryyden, ja ollen niitä ihmisiä, joille uhrautuminen jonkun siveellisen tarkoituksen nimessä tuottaa suurinta henkistä nautintoa, hän päätti olla käyttämättä hyväkseen omistusoikeuttaan maahan ja antoikin silloin isänperintönä saamansa maan talonpojille. Tästä aineesta hän nyt kirjoitti yliopistossa.
Hänen elämänsä oli tähän aikaan muodostunut tätien luona tämmöiseksi: hän nousi hyvin varhain, joskus 3 aikaan aamulla, ja meni ennen auringon nousua uimaan jokeen vuoren alla; toisinaan ei ollut vielä aamusumukaan häipynyt ja palatessa huuru vielä helkkyi ruohossa ja kukkasissa. Joskus aamusin, kahvin juotuansa, hän istahti kirjoittamaan väitöskirjaansa tai lukemaan tarpeellisia lähdeteoksia, mutta sattui myöskin usein, että hän lukemisen ja kirjoittamisen asemesta jälleen läksi kotoa ja harhaili pitkin metsiä ja ahoja. Ennen päivällistä hän nukahti johonkin puutarhan pimentoon, sitten päivällisillä hän huvitti ja nauratti iloisuudellaan tätejä, sitten teki ratsastus- tai veneretkiä ja illalla jälleen luki tai istui tätien kanssa pasianssia panemassa. Usein öisin, erittäinkin kuutamon aikana, hän ei voinut nukkua vaan siksi, että tunsi liian valtavasti uhkuvaa elämäniloa, ja unen asemesta, joskus aamun valkenemiseen saakka, käyskenteli puutarhassa mietiskellen ja haaveksien.
Näin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden olostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä, vikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko hän piika vai ottotyttö.
Nehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan, eli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista ainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä eikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli tätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja heidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan taiteilijan kanssa.
Teenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla leskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen jälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina häntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että heidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita.
—No noitapa ei nyt mikään saa kiinni,—puhui leskeksi jäänyt iloinen taiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla vänkyläsäärillään.
—Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan.
—Älkää luulkokaan saavanne kiinni.
—Yks, kaks, kolme!
Lyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha vaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan karkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan vasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa.
Nehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut joutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki taiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti vilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan loittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan ollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle merkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi hänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli hänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen, putosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän kuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle paikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut viinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat toistensa käsiin.
—Poltitte kätenne, mitä?—sanoi hän korjaten vapaalla kädellään palmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta ylös, suoraan silmiin.
—Enhän tiennytkään, että täällä oli oja,—sanoi Nehljudof myöskin hymyillen ja päästämättä Katjushan kättä.
Katjusha siirtyi lähemmäksi häntä, ja hän, itsekään tietämättä kuinka se tapahtui, kallisti kasvonsa Katjushan puoleen; toinen ei väistynyt; silloin hän puristi lujemmin Katjushan kättä ja suuteli häntä huulille.
—Hyvä ihme!—sanoi Katjusha ja nopeasti irrottaen kätensä juoksi hänen luotaan pois.
Sireenipensaasta hän taittoi kaksi valkoista, jo osaksi karissutta sireeniterttua, ja viuhtoen niillä hehkuvia kasvojaan, katsahdellen Nehljudofiin ja rivakkaasti heilutellen käsiään edessänsä, meni takasin leikkivien luo.
Tästä lähtien Nehljudofin ja Katjushan väliset suhteet muuttuivat entisestään ja sijaan tuli se erikoissuhde, joka on olemassa viattoman nuoren miehen ja samallaisen viattoman tytön välillä, jotka viehättävät toinen toistaan.
Kun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen valkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki päivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi, merkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin. Mutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä vaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä Katjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli olemassa. Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen väitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen aiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha on olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli kuin pois puhallettu.
Katjushalla oli paljon talouspuuhia, mutta hän ennätti suorittaa kaikki ja vapaina hetkinään hän lueskeli. Ja Nehljudof antoi hänelle Dostojefskin ja Turgenjefin teoksia, joita oli itse juuri lukenut. Katjushaa miellytti enin kaikista Turgenjefin »Suvanto». Keskustelut heidän välillään olivat katkonaisia, ja tapahtuivat satunnaisesti tavatessa, milloin käytävässä, milloin balkongilla, milloin pihalla, mutta joskus tätien vanhan sisäpiian, Matrjona Pavlovnan huoneessa. Katjusha asui tämän kanssa, ja heidän pieneen huoneeseensa Nehljudof tuli joskus juomaan teetä. Nämät Matrjona Pavlovnan läsnäollessa tapahtuvat keskustelut olivatkin kaikkein hauskimmat. Vaikeampi oli puhella silloin, kuin he olivat kahdenkesken. Heti alkoivat silloin silmät haastella jostakin ihan toisesta, jostakin paljon tärkeämmästä kuin se, mistä suu puhui; huulet tahtoivat rypistyä ja rupesi tuntumaan tukalalta, ja heidän oli kiireesti erkaneminen.
Tämmöisinä jatkuivat suhteet Nehljudofin ja Katjushan välillä koko sinä aikana, jona hän ensi kertaa oleskeli tätien luona. Tädit huomasivat asian laidan, säikähtivät, ottivat ja kirjoittivat siitä ulkomaille ruhtinatar Helena Ivanovnalle, Nehljudofin äidille. Täti Maria Ivanovna pelkäsi, että Dmitrij alkaisi pitää yhteyttä Katjushan kanssa. Mutta hänen pelkonsa oli turha: Nehljudof, tietämättä itsekään siitä, rakasti Katjushaa, niinkuin rakastavat toisiansa viattomat ihmiset, ja hänen rakkautensa oli sekä häneen itseensä että Katjushaan nähden paraana takeena siitä, ettei mitään lankeemista tulisi tapahtumaan. Nehljudofilla ei ollut minkäänlaista halua ruumiillisesti omistaa Katjushaa; päinvastoin, häntä kauhistutti ajatella semmoista suhdetta mahdolliseksikaan Katjushaan. Paljoa perusteellisempi oli runollisen Sofia Ivanovnan pelko, että Dimitrij, kokonainen ja päättäväinen kuin olikin luonteeltaan, rakastuisi tyttöön ja välittämättä tämän syntyperästä ja asemasta päättäisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Jos Nehljudof olisi siihen aikaan selvästi tajunnut oman rakkautensa Katjushaan, ja erittäinkin, jos häntä olisi koetettu saada vakuutetuksi siitä, ettei hän mitenkään voi eikä saa yhdistää kohtaloansa tämän tytön kanssa, niin olisi helposti voinut tapahtua, että hän, kaikessa suorasuuntaisuudessaan, ei olisi nähnyt olevan mitään syytä olla menemättä naimisiin tytön kanssa, olipa tämä kuka tahansa, jos hän itse vaan rakasti tyttöä. Mutta tädit eivät puhuneet hänelle mitään pelostansa, ja niin hän lähti, tietämättä omasta rakkaudestaan Katjushaan.
Hän oli siinä varmassa luulossa, ettei hänen tunteensa Katjushaa kohtaan ole muuta kuin vaan sitä samaa elämänilon tunnetta, joka silloin täytti koko hänen olentonsa. Mutta kun hän jo teki lähtöänsä, ja Katjusha, seisten tätien kanssa portailla, saattoi häntä mustine, vähän kieroine, kyyneleisine silminensä, tunsi hän kuitenkin luopuvansa jostakin ihanasta, kalliista, joka ei koskaan voisi enää uudistua. Ja hän tuli hyvin surulliseksi.
—Hyvästi, Katjusha, kiitos kaikesta, sanoi hän Sofia Ivanovnan pitsimyssyn ylitse, istuutuen rattaille.
—Hyvästi jääkää, Dmitrij Ivanovitsh,—sanoi Katjusha miellyttävällä, hyväilevällä äänellään, ja, pidätellen silmiin tulvaavia kyyneleitä, juoksi eteiseen, missä hän saattoi vapaasti itkeä.