XIII.
Siitä saakka ei Nehljudof kolmeen vuoteen nähnyt Katjushaa. Ja he tapasivat toisensa vasta silloin kuin hän, vastanimitettynä upseerina, matkalla armeijaan, poikkesi tätien luo jo ihan toisellaisena kuin kolme vuotta sitten viettäessään heillä kesää.
Silloin hän oli ollut rehellinen, altis nuorukainen, joka oli valmis antautumaan kaikkiin hyviin toimiin; nyt hän oli siveellisesti turmeltunut, hienostunut egoisti, joka rakasti vaan omaa nautintoansa. Silloin oli Jumalan maailma näyttänyt salaperäiseltä arvoitukselta, jota hän ilolla ja innolla koetti selitellä;—nyt oli tässä elämässä kaikki yksinkertaista ja selvää ja sen koko määritelmänä olivat vaan ne olosuhteet, joissa hän itse eli. Silloin oli tarpeen yhteys luonnon kanssa ja seurustelu häntä ennen eläneiden, ajatelleiden ja tunteneiden ihmisten kanssa, (filosofia, runous);—nyt olivat tarpeellisia ja tärkeitä vaan inhimilliset laitokset ja seurustelu toverien kanssa. Silloin hän kuvaili naista salaperäiseksi ja ihanaksi olennoksi, ihanaksi juuri tämän salaperäisyyden vuoksi;—nyt merkitsi nainen, jokainen nainen paitsi omaisia ja ystäväin vaimoja, jotakin perin määrättyä: nainen oli yksi parhaimpia keinoja jo koetun nautinnon saamiseen. Silloin ei ollut tarvis rahoja ja olisi voinut olla ottamatta kolmattakaan osaa siitä, mitä äiti antoi, oli mahdollista luopua isänperinnöstä ja antaa se talonpojille;—nyt eivät tahtoneet riittää ne 1,500 ruplaa kuukaudessa, jotka äiti antoi, ja tämän kanssa alkoi jo syntyä ikäviä keskusteluja rahojen johdosta. Silloin hän piti oikeana minuutenansa henkistä olemustaan; nyt hän piti olemuksenaan omaa tervettä, reipasta eläimellistä minuuttansa.
Ja koko tämä hirveä muutos oli hänessä tapahtunut ainoastaan sen tähden, että hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia. Ja hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että eläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut mitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki keveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei tarvinnut ensinkään mitään ratkaista,—kaikki oli jo ratkaistu, ja ratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden hyväksi. Eikä siinä kyllä: uskoen itseänsä hän oli aina ihmisten tuomion alaisena,—uskoen toisia häntä hyväksyivät kaikki ympärilläolijat.
Niinpä Nehljudofin ajatellessa, lukiessa, puhuessa Jumalasta, totuudesta, rikkaudesta, köyhyydestä,—oli kaikkein mielestä aika ja paikka siihen huonosti valittu, jopa pitivät sitä vähän lystimäisenä, ja sekä äiti että täti sanoivat häntä hyväntahtoisella ivalla _notre cher philosophe'_ksi; mutta kun hän luki romaaneja, kertoi epäillyttäviä pilajuttuja, kävi ranskalaisessa varieteessä ja iloisena teki näistä näkemistään tiliä, silloin kaikki ylistelivät ja kannattivat häntä. Kun hän piti tarpeellisena rajoittaa tarpeitansa, käytti vanhaa sinelliä eikä juonut viiniä,—pitivät sitä kaikki kummallisuutena ja jonkinlaisena kerskaavana tavattomuuden hakemisena,—mutta kun hän kulutti suuria rahoja metsästykseen tai työhuoneensa harvinaisen ylelliseen sisustamiseen, niin kaikki kehuivat hänen makuansa ja lahjoittivat hänelle kalliita kapineita. Ollessaan viaton ja tahtoessaan semmoiseksi ennen avioliittoa jäädä, huolehtivat sukulaiset hänen terveydestänsä, eikä edes äitikään pahoitellut vaan pikemmin ilostui saatuansa tietää, että hän oli tullut todelliseksi mieheksi ja anastanut toveriltansa jonkun ranskalaisen naisen. Mutta tuota juttua Katjushan kanssa,—sitä, että Dmitrij oli saattanut ajatellakaan avioliittoa tämän kanssa, ei ruhtinaallinen äiti voinut kauhutta muistella.
Niinpä myöskin, kun Nehljudof, päästyään täys-ikäiseksi, antoi isältä perimänsä maatilkun talonpojille, koska ei pitänyt maanomistusta oikeudenmukaisena,—saattoi tämä teko hänen äitinsä ja omaisensa kauhistukseen ja oli sitten kaikille sukulaisille alituisena moitteen ja pilkan esineenä. Hänelle lakkaamalta kerrottiin, kuinka ne talonpojat, jotka olivat saaneet maan, eivät olleet ainoastaan rikastumatta, vaan päinvastoin köyhtyivät, laitettuaan itsellensä kolme kapakkaa ja ruvettuaan aivan työttömiksi. Mutta kun Nehljudof, tultuansa kaartiin, tuhlasi ja hävitti kortinlyönnissä ylhäisten toveriensa seurassa niin paljon, että Helena Ivanovnan täytyi ottaa rahoja pääomasta, ei äiti juuri edes suuttunutkaan, vaan piti luonnollisena, jopa hyvänäkin, kun tämmöinen rokko tuli istutetuksi nuoruudessa ja hyvässä seurassa.
Ensin alussa Nehljudof taisteli, mutta taistelu oli liian vaikea, sillä kaikkea sitä, mitä hän, itseänsä uskoen, piti hyvänä, pitivät muut pahana, ja, päinvastoin, mitä hän itseänsä uskoen piti pahana, sitä kaikki muut hänen ympärillänsä pitivät hyvänä. Ja asia päättyikin siihen, että Nehljudof antautui, ei uskonut enää itseänsä, vaan uskoi muita. Ja vaikka tämmöinen luopuminen omasta itsestä oli ensi alussa epämiellyttävää, niin ei se epämiellyttävä tunne kestänyt kauan, vaan herkesi Nehljudof, alettuaan samaan aikaan myöskin polttaa ja juoda viiniä, hyvin pian sitä tuntemasta, jopa päinvastoin tunsi suurta kevennystäkin.
Ja Nehljudof, luonteensa intohimoisuudella, antautui kokonansa tähän uuteen, kaikkien hyväksymään elämään, täydellisesti tukehuttaen itsessään sen äänen, joka vaati jotakin muuta. Tämä alkoi Pietariin muuttamisen jälkeen ja nousi ylimmilleen sotapalvelukseen astuttua.
Sotapalvelus yleensäkin turmelee ihmisiä, saattamalla heidät täydellisen työttömyyden tilaan, s.o. vieroittamalla heitä järjellisestä ja hyödyllisestä toimesta ja vapauttamalla yleisistä inhimillisistä velvollisuuksista, minkä kaiken sijaan astuu vaan sovinnainen rykmentin, sotilaspuvun ja lipun kunnia ja, toiselta puolen, rajaton valta muihin ihmisiin, toiselta, orjallinen nöyryys ylempiä päälliköitä kohtaan.
Mutta kun tähän sotapalveluksen yleiseen turmelukseen, jossa sotilaspuku ja lippu ovat ylinnä ja jossa väkivalta ja tappaminen ovat oikeutettuja, liittyy vielä se turmelus, jonka tuottaa rikkaus ja läheinen yhteys keisarillisen perheen kanssa, niinkuin on asianlaita valittujen kaartin rykmenttien piireissä, joissa palvelee vaan rikkaita ja tunnetuita upseereja, silloin tämä turmelus kehittyy niissä ihmisissä, jotka se on saanut valtaansa vihdoin täydelliseksi itsekkyyden hulluudeksi. Ja tällaisen itsekkyys-hulluuden vallassa oli Nehljudofkin sotapalvelukseen tultuansa, jolloin hän alkoi elää toveriensa tavalla.
Työtä ei ollut paljon. Mainiosti ommellussa sotilaspuvussa, jota ei hän, vaan muut ihmiset olivat sekä ommelleet että puhdistaneet, kypärässä, aseissa, jotka myöskin olivat muiden sekä tekemät, puhdistamat että esille tarjoamat, oli hänen ratsastaminen mainiolla, niinikään muiden kasvattamalla, opettamalla ja syöttämällä hevosella harjoituksiin tai katselmukseen toisten samallaisten ihmisten kanssa, nelistäminen ja miekalla hosuminen, ampuminen ja opettaminen muille ihmisille tätä samaa. Muuta tointa ei ollut, ja kaikkein ylhäisimmät ihmiset: nuorukaiset, vanhukset, keisari ja hänen läheisensä eivät ainoastaan hyväksyneet tätä tointa, vaan kehuivat ja kiittivät sitä. Vielä pidettiin hyvänä ja tärkeänä, viskellen rahoja, joita oli jostakin näkymättömästi saatu, kokoontua upseeriklubeihin tai kaikkein kalliimpiin ravintoloihin syömään ja etupäässä juomaan. Sitten teaatterit, tanssikemut, naiset, ja sitten taas ratsastaminen, miekoilla hosuminen, nelistäminen ja jälleen rahojen viskeleminen ja viini, kortit, naiset.
Erittäinkin turmelevasti vaikuttaa tämmöinen elämä sotilashenkilöihin sen vuoksi, että silloin kuin joku tavallinen ihminen, näin eläissään, ei voi olla sydämmensä syvimmässä häpeämättä tällaista elämää, pitävät sotilaat sitä aivan luonnollisena, kehuvat ja ylpeilevät siitä, varsinkin sota-aikana, kuten nyt Nehljudof, astuttuaan sotapalvelukseen turkkilaissodan julistuksen jälkeen. »Olemme valmiit uhraamaan henkemme sodassa, ja sentähden on tämmöinen huoleton, iloinen elämä sekä anteeksi annettava että välttämätön meille. Ja me vietämmekin sitä.»
Näin oli Nehljudofilla tapana hämärästi ajatella tänä elämänsä kehityskautena; mutta samalla hän kaiken aikaa tunsi siveellisistä rajoituksista irtautumisen riemua, joita rajoituksia hän oli ennen itsellensä asetellut, ja alituisesti pysyi itsekkyys-hulluuden tilassa.
Ja tämmöisessä tilassa hän nytkin oli, poiketessaan kolmen vuoden kuluttua tätien luo.