XIV.
Nehljudof tuli poikenneeksi tätien luo sentähden, että heidän maatilansa oli sen tien varrella, jota myöten hänen rykmenttinsä oli edennyt, ja myöskin sentähden, että he kovin vaativat häntä tulemaan, mutta ennen kaikkea nähdäksensä Katjushan. Kenties hänellä sydämmensä syvimmässä oli jo silloinkin Katjushaa vastaan pahoja aikeita, joita hänelle kuiskasi valloilleen päässyt eläimellinen ihminen, mutta hän ei ainakaan itse tajunnut tätä aijetta, vaan halusi ainoastaan jälleen oleskella niillä paikoilla, missä hänen oli ollut niin hyvä olla, ja tavata noita vähän lystimäisiä, mutta suloisia ja hyviä tätejä, jotka aina hänen huomaamattansa ympäröivät häntä rakkauden ja ihailun ilmakehällä, ja nähdä suloista Katjushaa, josta oli jäänyt niin miellyttävä muisto.
Nehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman kelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta hyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi itsensä. »Onkohan Katjusha enää heillä!«—ajatteli hän ajaessaan tuttuun vanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä katoilta pudotettua lunta. Hän oli odottanut, että Katjusha olisi hänen soittaessaan juossut portaille, mutta kyökkiportaille tuli vaan kaksi avojalkaista akkaa, liepeet ylös käärittyinä, ämpärit kourassa, nähtävästi permannon pesun touhussa. Katjushaa ei näkynyt herrasväen portaillakaan; ainoastaan Tihon-lakeija tuli sinne esiliinassaan, hänkin luultavasti siivouksen toimissa. Eteiseen tuli Sofia Ivanovna, silkkihameessa pitsimyssy päässään.
—Sepä hauskaa, että tulit!—puhui Sofia Ivanovna suudellen häntä.—Mashenka on hiukan pahoinvoipa, väsyi kirkossa. Me olemme olleet herran ehtoollisella.
—Toivotan onnea, täti Sonja,—puhui Nehljudof suudellen Sofia Ivanovnan käsiä:—anteeksi, ihanhan kastelen teidät.
—Menehän nyt huoneeseesi. Olet läpimärkä. Onpa sinulla jo viiksetkin…
Katjusha! Katjusha! Pian kahvia hänelle.
—Kohtsillään!—kuului tuttu, miellyttävä ääni käytävästä. Ja Nehljudofin sydän hytkähti ilosta. »Täällä!» Ja oli niinkuin aurinko olisi jostain esille pilkistänyt. Nehljudof meni iloisena Tihonin kanssa entiseen huoneeseensa vaatteita muuttamaan.
Hyvin olisi Nehljudofin tehnyt mieli kysäistä Tihonilta Katjushasta,—mitä tälle kuului? kuinka hän eleli? aikoiko ehkä naimisiin? Mutta Tihon oli niin kunnioittava ja samalla niin ankara, niin tiukasti piti kiinni omasta tehtävästään kaataa pesuvettä käsille, ettei Nehljudof uskaltanut kysyä Katjushasta ja kysyi ainoastaan lapsenlapsista, vanhasta oriista, talon hallista Polkanista. Kaikki olivat elossa, terveinä, paitsi Polkania, joka oli mennyvuonna saanut vesikauhun.
Heitettyään yltään kaikki märät vaatteet ja juuri alettuaan pukeutua
Nehljudof kuuli kiireistä astuntaa ja ovea koputettiin. Nehljudof tunsi
sekä askeleet että koputuksen. Näin astui ja koputti ainoastaan
Katjusha.
Hän pani märän sinellin hartioilleen ja tuli oven luo.
—Astukaa sisään!
Se oli Katjusha. Yhä hän samoin katseli alhaalta ylös hymyilevin, lapsekkain, hiukan kieroin, mustin silmin. Kuten ennen hän nytkin oli puhtaassa valkosessa esiliinassa. Hän toi tädeiltä vasta kääröstä auaistun hyvänhajuisen saippuapalasen ja kaksi pyyhinliinaa, joista toinen oli suuri, venäläinen, toinen nukkainen. Ja tämä vielä käyttämätön saippua, sisäänpainettuine kirjaimineen, nämät pyyhinliinat ja hän itse,—kaikki se oli yhtä puhdasta, tuoretta, koskematonta, miellyttävää. Suloiset, kovat, punaset huulet yhä samalla tavalla kuin ennenkin rypistyivät hillitsemättömästä ilosta hänen nähtyä Nehljudofin.
—Tervetuloa, Dmitrij Ivanovitsh!—sai hän vaivoin sanotuksi ja punastui.
—Hyvää päivää…—Nehljudof pysähtyi tietämättä pitäisikö sinutella vai teititellä häntä, ja punastui myöskin.—Terveenäkö ollaan, vai kuinka?
—Jumalan kiitos, kyllä… Tässä on tädiltä teidän mielikki saippuanne, ruusunpunanen,—sanoi Katjusha pannen saippuan pöydälle ja pyyhinliinat nojatuolien kaiteille.
—Herralla on omansa,—sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla äänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia, harjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita.
—Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin,—sanoi Nehljudof, tuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin oli ollut ennen.
Katjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta.
Tädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä tällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij matkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä liikutti tätejä.
Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona vaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä pääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti ystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli yhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo.
Kohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat tunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman mielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut iloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa, ei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut viinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei voinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei niinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän ei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän oli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli rakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi aavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan oli ja mihin se saattoi viedä.
Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden onni,—ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä, valmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen itsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen sotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli kokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja tuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti henkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa tunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän kuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva taistelu.
Sydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja ettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä voisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista olla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien luona.
Lauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin kanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa kelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa kirkolta tätien taloon.
Nehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen kanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella suitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa tavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli käytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä Katjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja piimäjuuston siunauttamista varten. »Lähdenpähän minäkin«, ajatteli hän.
Kirkkotiellä ei ollut ratas- eikä rekikeliä, ja sentähden Nehljudof, joka tätien talossa sai käskeä kuin kotonaan, antoi satuloida Veikoksi sanotun ratsun, ja, maatapanon asemesta, pukeutui loistavaan sotilaspukuun, pingotettuine housuine, heitti sinellin hartioilleen ja ratsasti hyvin syötetyllä, kangistuneella ja alati hirnuvalla, vanhalla oriilla, pimeässä, lätäköiden ja lumisohjon rikkomaa tietä myöten, kirkkoon.