XV.
Tämä aamukirkko oli sitten ikipäiviksi Nehljudofin valoisimpia ja elävimpiä muistoja.
Pilkkosen pimeässä, missä vaan paikotellen häämöitti valkea lumi, kahlattuaan rapakoissa, ajoi hän kirkkopihalle. Hevonen pörhisti korvansa nähdessään kirkon ulkopuolelle sytytetyt soihtumaljaset. Jumalanpalvelus oli jo alkanut.
Kirkkomiehet tunsivat hänet Maria Ivanovnan veljenpojaksi, ja saattoivat hänet kuivalle paikalle, missä oli hyvä astua alas, sitoivat hänen hevosensa ja saattoivat hänet kirkkoon. Kirkko oli täynnänsä juhlaväkeä.
Oikealla puolella seisoivat miespuoliset kotikutoisissa kauhtanoissaan ja virsuissaan ja puhtaissa, valkosissa jalkarievuissaan, ja nuoret uusissa verkakauhtanoissaan, vyötettyinä kirkasvärisillä vöillä, saappaat jaloissaan. Vasemmalla puolella seisoivat vaimot punasissa silkkiliinoissaan, plyysiliiveissään hohtopunasine hihoineen, ja sinisissä, viheriäisissä, punasissa, kirjavissa hameissaan kengänkorot raudoitettuna. Vaatimattomat eukot valkoisissa liinoissaan, harmaissa kauhtanoissaan ja vanhanaikuisissa päähineissään ja kengissään taikka uudenaikaisissa virsuissaan, seisoivat heidän takanaan; välillä seisoivat koreapukuiset lapset päät voideltuina. Miehet tekivät ristinmerkkejä ja kumartuivat ravistellen tukkaansa; vaimot, erittäinkin eukot, tuijottaen lakastunein silmin kynttilöillä valaistuun jumalankuvaan, lujasti painoivat yhteenpuristetut sormensa otsaan, olkapäihin ja mahaan ja jotain höpisten kumartelivat, seisten tai langeten polvilleen. Lapset, matkien suuria, rukoilivat hartaasti kun heitä katsottiin. Kultainen alttarin taus oli täynnänsä palavia pieniä vahakynttilöitä suurten kullalla kierrettyjen kynttilöiden ympärillä. Kruunussakin paloivat kynttilät, köörilavalta kuului vapaaehtoisten laulajain reippaat äänet jymeine bassoineen ja heleine poikaäänineen.
Nehljudof kulki eteenpäin. Keskellä seisoi ylimystö: tilanomistaja vaimonsa ja merimiespuseroon puetun poikansa kanssa, maapoliisi, telegrafisti, kauppias punareunaisissa saappaissaan, kylänvanhin kunniamerkkineen ja, oikealla alttarilavalta, tilanomistajan rouvan takana, Matrjona Pavlovna sinipunervassa, monelle vivahtavassa hameessa Ja valkoisessa, reunustetussa vaipassa, ja Katjusha valkoisessa puvussa, poimutetussa liivissä, vyötettynä sinisellä nauhalla, punanen rusetti mustassa tukassa.
Kaikki oli pyhäistä, juhlallista, iloista ja ihastuttavaa: sekä papit vaaleanhopeisissa messupuvuissa kultaristineen, että kirkkoväärti, lukkarit pyhäisissä hopea- ja kultatamineissaan, ja koreapukuiset laulajat öljyttyine hiuksineen, juhlalaulujen iloiset, tanssitahtiin menevät säveleet pappien alituisesti siunatessa kansaa kolmihaaraisilla kukitetuilla kynttilöillä, yhä ja yhä toistettaissa julistusta: Kristus on noussut kuolleista! Kristus on noussut kuolleista! Kaikki oli ihastuttavaa, mutta ihanin kaikista oli Katjusha sininauhalla vyötetyssä puvussaan, punanen nauha mustassa tukassa, silmät riemusta loistavina.
Nehljudof tunsi, että Katjusha näki hänet katsomatta häneen. Sen hän huomasi kulkiessaan aivan hänen ohitsensa alttarille. Ei hänellä ollut mitään sanomista Katjushalle, mutta ohimennessään hän keksi suhkaista:
—Täti sanoi, että pääsiäisateria tulee vasta myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen.
Nuori veri, kuten aina Nehljudofin Katjushaan katsahtaessa, tulvahti suloisiin kasvoihin ja mustat silmät nauraen ja iloiten, lapsekkaasti katsoen alhaalta ylös pysähtyivät häneen.
—Kyllä tiedän,—sanoi hän hymähtäen.
Tähän aikaan lukkari, pyrkien vaskinen astia kädessä kansajoukon läpi, kulki Katjushan ohitse ja katsomatta häneen sipasi häntä kaapunsa liepeellä. Lukkari oli tullut sipaisseeksi Katjushaa väistäessään Nehljudofia nähtävästi kunnioituksesta tätä kohtaan. Mutta Nehljudofia kummastutti kuinka tuo lukkari ei ymmärtänyt sitä, että kaikki täällä ja yleensä koko maailmassakin oli olemassa vaan Katjushaa varten, ja että halveksia voi maailmassa kaikkea muuta vaan ei häntä, sillä hän oli kaiken keskus. Häntähän varten loisti kultainen alttarintaus ja paloivat kaikki nämät kynttilät kirkkokruunussa ja kynttiläjaloissa, häntä varten kajahtelivat riemulaulut: »Herran pääsiäinen on tullut, iloitkoon maailma.» Ja kaikki mikä vaan oli hyvää maailmassa, se oli häntä varten. Ja hänestä näytti, että Katjusha ymmärsi kaiken olevan häntä varten. Siltä näytti Nehljudofista, kun hän katseli Katjushan solakkaa vartaloa valkoisessa poimullisessa puvussa ja hänen hartaan iloisia kasvojansa, joiden ilmeestä hän päätti, että juuri sama mikä soi hänen sydämmessään, soi Katjushankin sydämmessä. Aamu- ja päiväjumalanpalveluksen välillä Nehljudof tuli ulos kirkosta. Väkijoukko hajosi hänen edeltänsä ja kumarsi hänelle. Muutamat tunsivat hänet, toiset kyselivät: »kukas tuo on?» Kirkon edustalla hän pysähtyi.
Kerjäläiset ympäröivät hänet, hän jakeli kukkarostaan pois pienet rahat ja astui portailta alas.
Oli jo siksi valoisaa että näki, mutta aurinko ei ollut vielä noussut. Kirkkoväki istuutui hautakummuille kirkon ympärillä. Katjusha viipyi yhä kirkossa ja Nehljudof jäi häntä odottamaan,
Kirkosta tulvasi yhä väkeä, jotka kalkutellen korkorautojansa kivipermantoon astuivat portaita alas hajoten kirkkomäelle ja hautausmaalle.
Ikivanha äijä, Maria Ivanovnan taloudenhoitaja, tutisevin päin pysäytti Nehljudofin, suuteli häntä tavan mukaan, ja hänen vaimonsa, mummo, silkkihuivi sidottuna ryppyisen leuan alle, kääri auki nenäliinastansa keltaisen sahramimunan ja antoi Nehljudofille. Samassa lähestyi myöskin hymyilevä jäntehikäs talonpoika uudessa liivissään, viheriäinen vyö vyöllä.
—Kristus on noussut,—sanoi tämä säteilevin silmin ja siirtyessään Nehljudofin viereen ympäröitsi hänet erityisellä miellyttävällä talonpoikaishajulla ja kutkuttaen häntä kiharaisella parrallaan moiskautti häntä kolme kertaa keskelle suuta kovilla, terveillä huulillaan.
Siihen aikaan kuin Nehljudof vaihtoi suuteloja talonpojan kanssa ja otti tältä tummanruskean munan, tuli näkyviin Matrjona Pavlovnan monelle vivahteleva hame ja suloinen musta pää punaisine rusettineen.
Katjusha näki kohta Nehljudofin edessään kulkevien ihmisten päiden ylitse ja Nehljudof näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat.
Hän tuli Matrjona Pavlovnan kanssa porrasedustalle, jonne he pysähtyivät almuja antamaan. Kerjäläinen, jonka nenän sijalla oli vaan punanen umpeen parantunut haava, lähestyi Katjushaa. Tämä otti nenäliinastaan jotakin, antoi hänelle, lähestyi ja osoittamatta vähintäkään inhoa, päinvastoin yhä loistavin silmin kolme kertaa suuteli häntä. Ja suudellessaan kerjäläistä hänen silmänsä tapasivat Nehljudofin katseen, ikäänkuin kysyen: tekeekö hän oikein, niinkuin pitääkin?
»Juuri niin, juuri niin, rakkaani, kaikki on hyvää, ihastuttavaa, rakastan.»
He tulivat alas portailta ja Nehljudof tuli hänen luoksensa. Ei hän tullut suutelemisen aikomuksessa, mutta ollaksensa lähempänä häntä.
—Kristus on noussut!—sanoi Matrjona Pavlovna päätänsä kallistaen ja hymyillen, äänellä, joka tahtoi sanoa: nyt olemme kaikki yhdenvertaisia, ja pyyhittyään suunsa mykkyrään kierretyllä nenäliinalla, lähestyi häntä huulet ojona.
—On totisesti noussut,—vastasi Nehljudof suudellen.
Hän katsahti Katjushaan.
Katjusha sävähti punaseksi ja samassa hetkessä lähestyi häntä.
—Kristus on noussut, Dmitrij Ivanovitsh.
—On totisesti noussut,—sanoi hän. He suutelivat toisiansa kaksi kertaa ja ikäänkuin epäröiden vieläkö pitää suudella ja sitte päätettyänsä, että pitää, suutelivat kolmannen kerran ja hymähtivät molemmat.
—Ettehän mene papin luo?—kysyi Nehljudof.
—Ei, Dmitrij Ivanovitsh, me istumme sen aikaa täällä,—sanoi Katjusha, raskaasti, ikäänkuin iloisen työn suoritettua, koko sydämmestään huoaisten ja katsoen häntä suoraan silmiin omilla alttiilla, neitseellisillä, rakastavilla, hiukan-hiukan kieroon katsovilla silmillään.
Miehen ja naisen välisessä rakkaudessa on aina hetki, jolloin tämä rakkaus on kehittynyt ylimmilleen, jolloin siinä ei ole mitään tajuttua, mietittyä, eikä mitään aistillista. Semmoinen hetki oli Nehljudofille tämä Kristuksen ylösnousemuksen yö. Kun hän nyt muisteli Katjushaa, kaikissa niissä tiloissa, joissa hän oli Katjushaa nähnyt, ne kaikki himmenivät tämän hetken rinnalla. Musta, sileä, loistava pikku pää, valkonen poimullinen hame, joka neitsyeellisesti peitti hänen solakan vartalonsa ja pienen povensa, tuo poskien puna, nuo hienot välkähtelevät, mustat silmät, ja koko hänen olennossaan kaksi pääpiirrettä: neitseellisen rakkauden puhtaus ei ainoastaan häneen,—sen hän tiesi,—vaan rakkaus kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen ei ainoastaan siihen hyvään mikä on maailmassa, vaan siihen kerjäläiseenkin, jota hän suuteli.
Hän tiesi, että Katjushassa oli tämä rakkaus, siliä hän tunsi sitä itsessään tänä yönä ja tänä aamuna, tunsi, että hän tässä rakkaudessa sulaa yhdeksi Katjushan kanssa.
Ah jospa kaikki tuo olisi pysähtynyt siihen tunteeseen, joka oli tänä yönä! »Niin, koko tuo hirmuinen asia tapahtui vasta Kristuksen ylösnousemuksen yön jälkeen!»—ajatteli hän nyt, istuessaan ikkunan ääressä valamiesten huoneessa.