XVI.
Palattuaan kirkosta Nehljudof söi tätien kanssa pääsiäisaterian ja, kuten rykmentin tapa vaati, joi vahvistukseksensa ryypyn ja viiniä ja meni huoneeseensa maata, nukkuen heti vuoteellensa riisuutumatta. Hän heräsi kun ovea koputettiin. Ja koputuksesta tuntien, että se oli Katjusha, hän nousi istuilleen venytellen ja silmiään hieroen.
—Sinäkö Katjusha? Tulehan sisään,—sanoi hän nousten seisoalleen.
Katjusha avasi oven raolleen.
—Käskettiin syömään,—sanoi hän.
Hän oli samassa valkeassa puvussa, ainoastaan ilman rusettia päässä. Katsahdettuaan Nehljudofin silmiin, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin hän olisi ilmoittanut tälle jotakin tavattoman iloista.
—Tulen paikalla,—vastasi hän, ryhtyen kampaamaan hiuksiansa.
Katjusha viivähti vähä. Nehljudof huomasi sen ja heitettyään pois kamman, liikahti häntä kohden. Mutta Katjusha samassa kääntyi kiireisesti ja läksi menemään tavallisilla keveillä ja nopeilla askelilla pitkin käytävän mattoa.
»Äh mikä pöllö minä olen», sanoi itseksensä Nehljudof,—»miksi en pidättänyt häntä.»
Ja hän juosten saavutti hänet käytävässä. Mitä hän Katjushasta tahtoi, ei hän itsekään tiennyt, mutta hänestä näytti, että kun Katjusha tuli hänen huoneeseensa, hänen olisi pitänyt tehdä jotain, jota kaikki muut tämmöisissä tapauksissa tekevät, mutta jonka hän oli jättänyt tekemättä.
—Katjusha, odotahan,—sanoi hän.
Katjusha katsoi taaksensa.
—Mitäs nyt,—sanoi hän pysähtyessään.
—Muuten vaan…
Ja pakoittaen itseänsä ja muistaen kuinka tämmöisessä tapauksessa kaikki ihmiset hänen asemassaan yleensä menettelevät, hän kiersi kätensä Katjushan vyötäisten ympärille.
Tämä pysähtyi ja katsoi häntä silmiin.
—Älkäähän nyt Dmitrij Ivanovitsh, älkää, sanoi Katjusha punastuen kyyneliin asti ja työnsi karkealla vahvalla kädellään pois häntä syleilevän käden.
Nehljudof päästi hänet, ja tunsi hetkeksi asemansa tukalaksi, häntä sekä hävetti että inhotti oma itsensä. Hänen olisi pitänyt uskoa omaa itseänsä, mutta hän ei ymmärtänyt, että nämä tukaluuden ja häpeän tunteet olivat hänen sydämmensä parhaimmat tunteet, jotka nyt pyrkivät esille: hänestä päinvastoin näytti, että tätä puhui hänessä hänen tyhmyytensä,—vaan että täytyi menetellä niinkuin kaikki menettelevät.
Hän saavutti vielä kerran Katjushan, pujotti taas kätensä hänen vyötäreilleen ja suuteli häntä kaulaan. Tämä suutelo oli jo ihan toinen kuin ne kaksi edellistä: ensimäinen siellä sireenipehkojen takana ja toinen äskettäin aamukirkossa. Tämä oli kauhea ja Katjusha tunsi sen.
—Mitä te teette?—kirkasi Katjusha semmoisella äänellä kuin jos toinen olisi auttamattomasti särkenyt jotakin äärettömän kallisarvoista, ja juoksi pois hänen luotaan.
Nehljudof tuli ruokasaliin. Tädit juhlapuvuissaan, tohtori ja naapurinrouva seisoivat voileipäpöydän ääressä. Kaikki oli niin perin tavallista, mutta Nehljudofin sydämmessä oli myrsky. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä niitä hänelle puhuttiin, vastaili sopimattomissa kohdin, muistellen viimeisen suutelon herättämää tunnetta, kun hän saavutti Katjushan käytävässä. Mitään muuta hän ei voinut ajatella. Kun Katjusha sitten kävi huoneessa, niin katsomatta häneen Nehljudof koko olennollaan tunsi Katjushan läsnäolon ja hänen piti pakoittamalla pakottaa itseänsä voidakseen olla katsomatta Katjushaan.
Heti päivällisen jälkeen hän meni omaan huoneeseensa ja kovassa mielenliikutuksessa alkoi kävellä pitkin permantoa, kuunnellen ääniä talossa ja odottaen hänen askeleitansa. Se eläimellinen ihminen, joka asui hänessä oli nyt nostanut päänsä, eikä siinä kyllä: se oli polkenut jalkoihinsa sen henkisen ihmisen, jona Nehljudof oli ensi käynnillään, ja vielä tänä aamuna kirkossa; ja tämä hirveä, eläimellinen ihminen oli nyt yksin valloillaan hänen sydämmessään. Mutta vaikka Nehljudof lakkaamatta vahti Katjushaa, ei hänen kertaakaan onnistunut tavata Katjushaa kahden kesken tänä päivänä. Luultavasti Katjusha vältti häntä. Mutta illempana sattui niin, että Katjushan oli meneminen Nehljudofin huoneen viereiseen huoneeseen ja laitettava vuode vieraalle. Kuultuaan Katjushan askeleet Nehljudof, astuen hiljaa ja henkeänsä pidättäen ikäänkuin olisi rikokseen valmistunut, tuli hänen jäljessään.
Molemmat kädet pistettyinä puhtaaseen tyynynpäällykseen ja pitäen tyynynnurkista kiinni, Katjusha katsoi häneen ja hymähti, mutta ei entisellä iloisella, vaan pelästyneellä, sääliä herättävällä hymyllä. Tämä hymyily sanoi Nehljudofille, että se mitä hän tekee, on pahaa. Hetkeksi hän pysähtyi. Vielä olisi taistelu ollut mahdollista. Vaikka heikosti, mutta vielä kuului totisen rakkauden ääni Katjushaan hänessä, joka ääni puhui hänestä, hänen tunteistaan, hänen elämästään. Toinen ääni puhui: katso ettet päästä käsistäsi omaa nautintoasi, omaa onneasi. Ja tämä toinen ääni tukehutti ensimäisen. Hän tuli päättävästi Katjushan luo. Ja kauhea, hillitsemätön, eläimellinen tunne valtasi hänet.
Päästämättä Katjushaa syleilystään, Nehljudof istutti hänet vuoteelle ja tuntien, että pitäisi vielä jotakin tehdä, istui hänen viereensä.
—Dmitrij Ivanovitsh, ystävä hyvä, päästäkäähän toki,—puhui Katjusha rukoilevalla äänellä.—Matrjona Pavlovna voi tulla, kiljasi hän riuhtoen itseänsä irti ja todellakin joku lähestyi ovea.
—Sitten tulen luoksesi yöllä,—sanoi Nehljudof.—Olethan yksin?
—Mitä herran nimessä, ei millään lailla! Älkää,—sanoi Katjusha, mutta ainoastaan suullansa, sillä koko hänen kiihoittunut, hämmentynyt olentonsa puhui toista.
Ovelle oli todellakin tullut Matrjona Pavlovna, mistä hän astui huoneeseen, peite käsivarrella ja katsahtaen moittivasti Nehljudofiin, nuhteli vihaisesti Katjushaa siitä, että tämä oli ottanut väärän peitteen.
Nehljudof meni äänetönnä ulos. Hän ei edes hävennyt. Hän näki Matrjonan kasvojen ilmeestä, että tämä tuomitsi häntä ja oli siinä oikeassa; tiesi, että se, mitä hän tekee, on pahaa; mutta eläimellinen tunne, päästyään erilleen entisestä hyvän rakkauden tunteesta Katjushaan, valloitti hänet ja hallitsi nyt yksin tunnustamatta mitään muuta. Hän tiesi nyt, mitä oli tehtävä tunteen tyydyttämiseksi ja haki vaan keinoa sitä tehdäksensä.
Koko illan hän oli kuin poissa tolalta: milloin hän tuli tätien huoneeseen, milloin hän läksi sieltä ja meni omaan huoneeseensa, ja portaille, ja ajatteli vaan sitä, kuinka saisi tavata häntä muiden näkemättä; mutta sekä Katjusha itse väitteli häntä, että Matrjona Pavlovna koitteli pitää Katjushaa silmällä.