XIX.
Tämmöisessä mielentilassa oli Nehljudof astuessaan oikeussalista valamiesten huoneeseen. Hän istui akkunan ääreen kuunnellen keskusteluja ympärillänsä ja poltteli lakkaamatta.
Iloinen kauppias hyväksyi nähtävästi koko sydämestään kauppias Smelkofin ajanvieton.
—Onpa poika pitänyt lystiä, oikein Siperian malliin, eikä ollut makukaan huono, kun semmoisen tytön valitsi.
Esimies toi esiin joitakin arvelujansa siitä, että koko asian päätös riippui ruumiinavauspöytäkirjasta. Pietari Gerasimovitsh puheli joitakin sukkeluuksia puotipalvelijan kanssa ja he rupesivat jollekin nauramaan. Nehljudof vastasi lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, eikä toivonut muuta kuin että hänet olisi jätetty rauhaan.
Kun oikeudenpalvelija toispuoleisella käynnillään kutsui jälleen valamiehet istuntosaliin, tunsi Nehljudof kauhua ikäänkuin hän ei olisi mennyt tuomitsemaan, vaan häntä viety tuomittavaksi. Syvimmässä sielussaan hän jo tunsi olevansa roisto, jonka täytyi hävetä katsoa ihmisiä silmiin, ja kuitenkin hän vanhasta tavasta ja tavanmukaisilla itseensä luottavilla liikkeillä nousi ylös lavalle ja istuutui paikallensa toisena esimiehestä, jalat ristissä ja komeillen rilleillään.
Syytettyjä oli myöskin jossain käytetty.
Salissa oli uusia henkilöitä—vieraatmiehet; ja Nehljudof huomasi, että Maslova katseli useamman kerran voimatta irroittaa silmiänsä erääseen hyvin koreaan, silkkiin ja samettiin puettuun lihavaan naiseen, joka korkeassa suurinauhaisessa hatussaan ja komea käsityölaukku riippumassa kyynärpäähän asti paljaalla käsivarrella, istui ensimäisessä rivissä väliaitauksen edessä. Tämä oli, kuten hän sittemmin sai tietää, todistaja, sen laitoksen emäntä, jossa Maslova oli elänyt.
Nyt alkoi todistajain kuulustelu, nimi, uskonto j.n.e. Sitten, kuulusteltua asianomaisten mieltä, kuinka he tahtoivat kysyttäväksi: —valanko teolla vai ilman valaa,—ilmestyi jälleen, vaivoin laahustaen jalkojansa, sama vanha pappi ja niinkuin ennenkin asetellen paikoilleen kultaista ristiä silkkiselle rinnallensa, samalla varmuudella ja luottamuksella siihen, että hän suorittaa peräti hyödyllistä ja tärkeää asiaa, vannotti todistajat ja asiantuntija-lääkärin. Vannottamisen päätettyä saatettiin kaikki todistajat ulos paitsi juuri Kitajevaa, haureuslaitoksen emäntää. Häneltä kysyttiin, mitä hän asiasta tiesi. Kitajeva, teeskennelty hymy huulilla, koukkien suurihattuisella päällään joka lauseella, kertoi saksalaisella murteella tarkasti ja sulavasti:
Kaikkein ensimäiseksi oli hänen luoksensa laitokseen tullut koridooripalvelija Simon, hakemaan tyttöä rikasta siperialaista kauppiasta varten. Hän oli lähettänyt Ljubashan. Jonkun ajan kuluttua Ljubasha palasi takaisin yhdessä kauppiaan kanssa. Kauppias oli jo kiihoittuneessa mielentilassa, puhui Kitajeva vähän hymyillen,—ja oli heillä jatkanut juomistansa ja juottanut tyttöjä. Mutta kun kauppiaalta puuttui rahoja, niin hän lähetti omaan kortteeriinsa tämän saman Ljubashan, jota kohtaan oli saanut jonkunlaisen »eturakkauden»,—sanoi hän katsahtaen syytettyyn.
Nehljudofista näytti, että Maslova tällöin hymähti ja tämä hymyily inhoitti häntä. Kummallinen epämääräinen yökötyksen tunne sekoittuneena sääliin heräsi hänessä.
—Mitä mieltä te olette Maslovan suhteen?—kysyi punastuen ja arkaillen oikeuden auskultantti, joka oli määrätty Maslovan puolustajaksi.
—Erittäin hyvä,—vastasi Kitajeva. Tyttö on sivistynyt ja pulska. Kasvatettu hyvässä perheessä ja osaa lukea ranskaa. Joi toisinaan vähä liiaksi, mutta ei koskaan yli oikeasta. Aivan erinomainen tyttö.
Katjusha katseli emäntää, mutta käänsi sitte äkkiä silmänsä valamiehiin ja pysähtyi Nehljudofiin, ja hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi, jopa ankaroiksi. Toinen hänen ankarista silmistään katsoi kieroon. Jotenkin kauan olivat nämät molemmat kummallisesti katsovat silmät kääntyneinä Nehljudofiin ja vaikka kauhu oli vallannut Nehljudofin, ei hän voinut irroittautua noista hiukan kieroon katsovista silmistä kirkkaine valkuaisineen. Hänen mieleensä muistui tuo hirmuinen yö, jäänsärkyminen, sumu ja erittäinkin tuo vaillinainen kallellaan oleva kuu, joka ennen aamun sarastusta nousi ja valaisi jotakin mustaa ja kauheaa. Nämät kaksi mustaa silmää, jotka katsoivat sekä häneen että hänen ohitsensa, muistuttivat hänelle juuri tuota mustaa ja kauheata.
»Hän on tuntenut minut»,—ajatteli Nehljudof. Ja Nehljudof, ikäänkuin kyyristäytyi kokoon, odottaen iskua. Mutta Katjusha ei ollut tuntenut. Hän vaan rauhallisesti huokasi ja taas alkoi katsoa puheenjohtajaan. Nehljudof huokasi myöskin. »Voi kun tästä pääsisi pikemmin»,—ajatteli hän. Hän koki nyt samaa kuin metsästyksessä, kun haavoitettu lintu on tapettava:—tuntuu ilkeältä, sekä säälittää että harmittaa. Tappamaton lintu pyristelee metsästyslaukussa: se inhottaa ja säälittää ja tahtoisi pian tappaa ja unohtaa.
Tämmöisiä sekaisia tunteita liikkui nyt Nehljudofissa, hänen kuunnellessaan todistajien lausuntoja.