XL.
Eikä juolahtanut kenenkään läsnäolijan mieleen, alkaen papista ja tirehtööristä aina Maslovaan asti, että se sama Jeesus, jonka nimeä pappi niin moneen kertaan oli viheltäen toistanut ja kaikellaisilla kummallisilla sanoilla ylistellyt,—oli nimenomaan kieltänyt juuri kaikkea sitä mitä täällä tehtiin;—kieltänyt ei ainoastaan tuommoista järjetöntä lavertelemista ja pappis-opettajain herjaavaa taikailemista leivän ja viinin edessä, vaan mitä selvimmillä sanoilla kieltänyt ihmisiä kutsumasta toisia ihmisiä opettajikseen, kieltänyt rukoilemasta temppeleissä ja käskenyt jokaisen rukoilemaan yksinäisyydessä, kieltänyt itse temppelitkin, sanoen tulleensa hajoittamaan niitä, käskien rukoilemaan hengessä ja totuudessa eikä temppeleissä; ja kieltänyt ennen kaikkea paitsi tuomitsemasta ihmisiä ja pitämästä heitä teljettyinä, paitsi kiduttamasta, häpäisemästä, mestaamasta heitä, kuten täällä tehtiin, vielä harjoittamasta minkäänlaista väkivaltaa ihmisiä vastaan, ilmoittaen tulleensa vangituita vapauteen saattamaan.
Ei kenenkään läsnäolijan mieleen juolahtanut, että kaikki, mitä täällä tehtiin, oli suurinta herjausta ja pilkkaa sille samalle Jeesukselle, jonka nimessä kaikkea tätä tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen, että tuo kullattu risti emalji-medaljonkinensa, jonka pappi oli tuonut esiin ihmisten suudeltavaksi, kuvasi sitä hirsipuuta, johon Kristus oli hirtetty juuri sen vuoksi, että oli kieltänyt kaiken sen, mitä täällä nyt hänen omassa nimessään tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen, että ne papit, jotka luulevat leivän ja viinin muodossa syövänsä Kristuksen ruumista ja verta, todella syövätkin hänen ruumistansa ja juovat hänen vertansa, mutta eivät palasissa eivätkä viinissä, vaan sillä, että pahentavat »niitä pienimpiä», joiden kaltaiseksi Kristus oli itsensä tehnyt, vieläpä riistävät näiltä korkeimman hyvän ja saattavat heidät kovimpiin kärsimyksiin, himmentäessään ihmisiltä sen onnen ilmoitusta, jonka hän oli heille tuonut.
Pappi teki rauhallisella omallatunnolla kaikkea mitä teki sentähden, että oli lapsuudestaan asti kasvatettu siinä uskossa, että tämä oli ainoa totinen uskonto, johon ovat uskoneet kaikki ennen eläneet pyhät ihmiset ja johon nyt uskoo sekä henkinen että maallinen esivalta. Hän ei tosin uskonut siihen, että leipä olisi muuttunut ruumiiksi, että sielulle olisi hyödyksi sanojen laverteleminen, tai että hän olisi todella syönyt palasen Jumalasta,—siihenhän oli mahdoton uskoa,—vaan hän uskoi, että tuohon uskontoon täytyy uskoa. Mikä ennen kaikkea vakuutti häntä uskossansa, oli se, että tämän uskonnon vaatimusten täyttämisestä hän jo 18 vuoden aikana oli nauttinut niitä tuloja, joilla elätti perhettänsä, kouluutti poikaansa lyseossa ja tytärtänsä hengellisessä opistossa. Samoin uskoi myöskin lukkari, ainoastaan vielä sitkeämmin kuin pappi, sillä hän oli kokonaan unohtanut mikä asianomaisten uskonkappalten ajatus oli, ja tiesi ainoastaan, että ehtoollisviinistä, sielumessusta, rukoushetkistä, kiitosrukouksesta laulun kanssa ja kiitosrukouksesta ilman laulua, kaikesta tuli määrätty rahasumma, jota todelliset kristityt mielellään maksavat, ja sen tähden hän kiljuikin: »armahda, armahda meit'», ja lauloi ja luki, mitä oli määrätty, yhtäläisellä varmuudella tämän välttämättömyyteen, kuin millä ihmiset myövät halkoja, jauhoja, perunoita. Tirehtööri ja vartijat puolestaan, vaikkeivät olleet koskaan tienneet eivätkä ottaneet selvää näiden uskonkappalten sisällyksestä eivätkä siitä, mitä nuo kaikki kirkolliset temput merkitsivät,—uskoivat, että välttämättä oli uskominen tähän uskoon, koskapa korkea esivalta ja itse keisarikin siihen uskoo. Paitsi sitä he, vaikka hämärästikin (he eivät mitenkään olisi voineet selittää miten se oikeastaan tapahtui), tunsivat, että tämä usko oikeutti heidän julman virkansa. Ilman tätä uskontoa heidän olisi ollut vaikea jopa kokonaan mahdotonkin käyttää kaikkia voimiansa ihmisten rääkkäämiseen, kuten he nyt aivan hyvällä omalla tunnolla tekivät. Tirehtööri oli niin hyvänluontoinen ihminen, ettei hän mitenkään olisi voinut viettää tämmöistä elämää tuntematta kannatusta tästä uskonnosta. Ja sentähden hän seisoi liikahtamatta, suorana, kumarteli hartaasti ja teki ristinmerkkiä, koetti tulla liikutetuksi kun laulettiin: »Oi kerubiimit», ja, kun lapset vietiin herranehtoolliselle, hän astui esille ja omakätisesti nosti syliinsä pojan, jolle sakramentti annettiin.
Enimmät vangeista, lukuunottamatta niitä ani harvoja, jotka selvään ymmärsivät koko sen eksytyksen, minkä alaiseksi tähän uskontoon uskojat joutuivat, ja jotka sentähden sydämmessään sitä nauroivat, enimmät uskoivat, että noissa kullatuissa jumalankuvissa, kynttilöissä, maljoissa, messukaapuissa, risteissä, käsittämättömien sanain toistamisissa piili jokin salaperäinen voima, jonka avulla voi hankkia suuria etuja tässä ja tulevassa elämässä.
Näin uskoi Maslovakin. Hän kuten muutkin koki jumalanpalveluksen kestäessä hartauden ja ikävän sekaista tunnetta. Alussa hän seisoi joukon keskellä, aitauksen takana, eikä voinut nähdä muita kuin kumppanejansa; mutta kun ehtoollisvieraat olivat siirtyneet eteenpäin, tuli hänkin esille, ja hänkin näki tirehtöörin, ja tämän ja vartijain välillä vaaleapartaisen valkotukkaisen ukon,—Fedosjan miehen, joka pysähtynein silmin katseli vaimoonsa.—Maslova alkoi laulun aikana tarkastella ukkoa ja kuiskutella Fedosjan kanssa, ja teki ristinmerkkiä ja kumarteli vaan silloin kuin muut niin tekivät.