XLI.
Nehljudof oli lähtenyt aikasin kotoansa samana aamuna. Kadulla ajoi vielä maalais-äijä ja kummallisella äänellä huuteli:
—Maitoa, maitoa, maitoa!
Eilisiltana oli tullut ensimäinen lämmin kevätsade. Kaikkialla missä ei ollut kivitystä oli ruoho alkanut äkkiä vihertää; koivut vihersivät puutarhoissa, ja tuomet ja poppelit suoristelivat pitkiä, hyvänhajuisia lehtiänsä, puodeissa ja asuinrakennuksissa otettiin pois talvi-ikkunoita ja pestiin laseja. Romutavarain torilla, jonka ohi Nehljudofin oli ajaminen, kiehui riviin rakettujen puotitelttain edessä taaja väkijoukko, kulki ryysyisiä miehiä, kantaen kainalossaan saappaita, ja olan yli heitettynä liivejä ja silitettyjä housuja.
Ravintolan luona tungeksi tehtaistansa vapautuneita työmiehiä puhtaissa alusliiveissä ja kiilloitetuissa saappaissa, ja naisia kirkkaanvärisissä silkkihuiveissa ja helmillä koristetuissa palttoissa. Poliisit keltasine pistoolinuorineen seisoskelivat paikoillansa vaanien epäjärjestyksiä, jotka olisivat voineet karkoittaa heidän painavan ikävänsä. Bulevardin käytävillä ja vasta viheriöityneillä penkereillä juoksenteli leikkiviä pienokaisia ja koiria, ja iloiset lapsenhoitajat juttelivat keskenänsä toisesta penkistä toiseen.
Kivikaduilla, jotka vasemmalla, varjon puolella, olivat vielä viileitä ja kosteina, ja vasta keskellä kuivuneet, jyskyttelivät herkeämättä kuorma-ajurien raskaat ajopelit, rämisivät issikkain roskat ja helisivät raitiovaunut. Joka suunnalta ilma vavahteli kellojen erilaisesta soinnista ja kumahtelemisesta, millä ihmisiä kutsuttiin läsnäolemaan samallaisessa jumalanpalveluksessa kuin paraikaa tapahtui vankilassa. Ja juhlapukuinen rahvas hajosi kukin seurakuntansa kirkkoon.
Issikka ei tuonut Nehljudofia aivan vankilan eteen, vaan ainoastaan käänteeseen, josta mentiin vankilaan.
Joukko miehiä ja naisia, enimmillä myttynen kädessä, seisoi tässä käänteessä, noin sadan askeleen päässä vankilasta. Oikealla oli mataloita puurakennuksia, vasemmalla kaksikerroksinen talo kylttinensä. Itse mahdottoman suuri kivinen vankilarakennus oli edessä, ja sen läheisyyteen ei kävijöitä päästetty. Vahtisotamies käveli kiväärineen edestakasin, ankarasti kiljahtaen jokaiselle, joka pyrki hänen ohitsensa.
Erään puurakennuksen pikkuportin luona, oikealla puolella, vastapäätä vahtisotamiestä, istui penkillä vanginvartija virkapuvussaan hopeisilla ansionauhoilla, kirjotuskirjanen kädessä. Hänen luoksensa tulivat kävijät ilmoittamaan ketä halusivat tavata, ja hän pani nimet kirjaan. Nehljudof tuli myöskin hänen eteensä ja nimitti Katariina Maslovan. Ansionauhainen vartija kirjoitti ylös.
—Miksi ei jo päästetä?—kysyi Nehljudof.
—Paraikaa pidetään jumalanpalvelusta. Kun se loppuu, silloin päästetään.
Nehljudof siirtyi odottavien joukkoon. Tästä joukosta erkani samassa ryysyinen mies kokoon mykertynyt lakki päässä, naama täynnänsä punasia viiruja. Hän suuntasi kulkunsa vankilaa kohden.
—Minne sinä tunkisit, hä?—huusi hänelle kiväriniekka.
—Ja mitäs sinä ärjyt, hä?—vastasi vaivanen ja palasi takasin:—jos on kielletty, kuulen vähemmälläkin. Kiljut kuin mikäkin jenraali!
Joukossa naurettiin hänelle hyväksyvästi. Tapaamaan tulleista olivat enimmät huonopukuista väkeä, jopa ryysyisiäkin, mutta oli päältäpäin katsoen siistejäkin miehiä ja naisia. Nehljudofin rinnalla seisoi hyvinpuettu, kokonaan ajeltu, täyteläs, punaposkinen mieshenkilö, nähtävästi alusvaatteita sisältävä mytty kädessä. Nehljudof kysyi häneltä, oliko hän ensi kertaa täällä. Hän vastasi käyvänsä täällä joka sunnuntai ja niin he tulivat puheisiin keskenänsä. Se oli eräs pankin vahtimestari; oli tullut tapaamaan veljeänsä, joka oli tuomittu väärennyksestä, ja tämä hyvänluontoinen ihminen kertoi nyt Nehljudofille koko historiansa ja olisi tahtonut tiedustella tämänkin asiaa, kun heidän huomionsa herätti suurella, pikimustalla rotuhevosella ja kumipyöräisissä ajopeleissä saapuva herrasväki, ylioppilas hunnuitetun naisen kanssa. Ylioppilaalla oli käsissä suuri mytty. Hän tuli Nehljudofin luo ja kysyi millä ehdoilla ja oliko ollenkaan mahdollista antaa almua vangeille. Hän oli tuonut vehnäsiä. »Se oli minun morsiameni tahto. Tämä on nimittäin minun morsiameni. Hänen vanhempansa kehoittivat meitä toimittamaan nämä vehnäset vangeille.»
—Olen itsekin täällä ensi kerran, enkä tiedä, mutta luullakseni täytyy kysyä tuolta mieheltä,—sanoi Nehljudof osoittaen ansionauhaista vartijaa, joka istui vihkoinensa oikealla.
Sillävälin kuin Nehljudof puhui ylioppilaan kanssa avautuivat vankilan suuret, pienellä luukulla varustetut rautaovet ja esille tuli vankilaupseeri virkatakissa toisen vartijan kanssa; ensimäinen vartija ilmoitti nyt kävijäin vastaanoton alkaneeksi. Vahtisotamies väistyi ja kaikki kävijät, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä, suuntautuivat nopein askelin, jotkut juostenkin, vankilan ovea kohden. Ovella seisoi yksi vartijoista, joka luki kävijöitä senmukaan kuin nämä menivät hänen ohitsensa, laskien ääneensä: 16, 17 j.n.e. Toinen vartija, rakennuksen sisäpuolelta, koskettaen jokaista kädellään, samalla tavalla luki seuraavalle ovelle kulkevia, että ulospäästettäessä voisi verrata lukuja, niin ettei yksikään kävijöistä jäisi vankilaan eikä yksikään vangituista pääsisi ulos. Katsomatta kuka hänen ohitsensa kulki, sipasi vartija kädellään Nehljudofiakin selkään, ja tuo kädenkosketus ensi aluksi loukkasi Nehljudofia, mutta muistettuaan kuitenkin heti missä tarkoituksessa hän oli tullut, häntä hävetti tämä tyytymättömyyden ja loukkaantumisen tunne.
Ensimäinen huone vankilaovien sisäpuolella oli suuri holvihuone rautaristikoilla pienenlaisissa ikkunoissa. Sitä sanottiin kokoushuoneeksi. Ja aivan odottamattansa Nehljudof näki sen seinäkomerossa suuren ristiinnaulitunkuvan.
»Mitähän varten tämäkin on tässä?»—ajatteli hän, ehdottomasti ajatellen
Kristuksen kuvaa vapaanakulkevien eikä vangittujen yhteydessä.
Nehljudof kulki verkalleen, päästäen ohitsensa kiirehtäviä käymävieraita. Hän tunsi sekasin sekä kauhua niihin pahantekijöihin, jotka olivat tänne suljetut, sääliä niihin syyttömiin, jotka, kuten eilinen poika ja Katjusha, olivat pakoitetut täällä olemaan, ja pelkoa ja liikutusta sen tapaamisen johdosta, joka oli edessä. Tultua ensimäisen huoneen läpi, sen toisessa päässä, vartija murahti jotakin. Mutta Nehljudof oli vaipuneena ajatuksiinsa eikä sitä huomannut, vaan meni minne useimmat käymävieraat menivät, siis mies- eikä naisosastoon päin, kuten olisi pitänyt.
Päästettyään kiirehtijät ohitsensa hän tuli viimeisenä tapaamispaikaksi määrättyyn huoneeseen. Avattuaan oven hämmästytti häntä ensiksi korvia huumaava, yhtenäinen, sadoista huutavista ihmisäänistä syntyvä pauhu. Vasta päästyään lähemmäksi ihmisiä, jotka olivat, kuten kärpäset sokerin päälle, liimaantuneet kiinni huonetta kahtia jakavaan verkkoon, ymmärsi Nehljudof mistä oli kysymys. Huone oli jaettu kahtia ei yhdellä, vaan kahdella rautalankaverkolla, jotka ylettyivät katosta maahan asti. Näiden verkkojen välillä käyskentelivät vartijat. Verkkojen tuolla puolen olivat vangit, tällä puolen taas käymävieraat. Edellisten ja jälkimäisten välillä oli kaksi verkkoa ja yli kahden metrin välimatka, niin että oli mahdotonta saada jotakin annetuksi toiselle, tai erittäinkin lyhytnäköisen, edes erottaa toisen kasvoja. Puhua oli myöskin vaikeata, piti huutaa kohti kurkkua tullakseen kuulluksi. Molemmilla puolilla oli verkkoihin painautuneita kasvoja: vaimoja, miehiä, isiä, äitejä, lapsia, jotka kaikki koettivat saada nähdyksi toisiansa ja sanotuksi, mitä oli sanottavaa. Mutta kun jokainen koetti puhua niin, että vastapäätä oleva olisi häntä kuullut, ja kun hänen viereisensä koettivat samaa, mutta heidän äänensä häiritsivät toisiansa, niin täytyi jokaisen huutaa lujemmin kuin toisen. Tästä syntyi se pauhu, jota Nehljudof oli hämmästynyt sisälle tullessaan. Oli aivan mahdotonta päästä selville mistä puhuttiin. Saattoi ainoastaan arvata kasvojen piirteistä mistä oli kysymys ja missä suhteessa keskustelijat olivat toisiinsa. Lähinnä Nehljudofia oli mummo, pieni huivi päässä. Hän painautui verkkoon, ja vapisevalla leuvalla huusi jotain kalpealle nuorelle miehelle, jolla oli pää puoleksi ajeltuna. Vanki kuunteli häntä tarkkaavaisesti kohottaen kulmakarvansa ja rypistäen otsansa. Mummon vieressä oli nuori mies, hihaton liivi paidan päällä; hän kuunteli päätänsä pudistellen mitä hänelle puhui hänen näköisensä vanki, jolla oli kovin kärsivät kasvot ja jo harmaantuva parta. Vielä sinnempänä seisoi ryysykerjäläinen, ja hosuen kädellään huusi jotain ja nauroi. Tämän vieressä istui permannolla nainen sylilapsen kanssa, hyvä villahuivi päässä, itkien, nähtävästi ensi kerran tavaten sitä harmaapäistä ihmistä, joka oli toisella puolella vankitakissa, pää ajeltuna ja raudoissa. Tämän naisen yläpuolella se vahtimestari, jonka kanssa Nehljudof oli keskustellut, huusi kaikin voimin kaljupäiselle kiiltosilmäiselle vangille toisella puolella, Kun Nehljudof näki, että hänen oli puhuminen näissä olosuhteissa, kuohahti hänen mielensä niitä ihmisiä vastaan, jotka olivat voineet tämmöistä järjestää ja ylläpitää. Häntä hämmästytti, että tämmöinen hirmuinen asia, tämmöinen ihmistunteitten herjaaminen ei ketään loukannut. Vaan sekä vartijat ja tirehtööri että käymävieraat ja vangit tekivät tätä niin kuin olisivat tunnustaneet että näin se oli olevakin.
Nehljudof viipyi tässä huoneessa noin viisi minuuttia tuntien jonkinlaista kummallista ahdistusta, tuntien omaa voimattomuuttansa, tuntien olevansa ikäänkuin erillään koko maailmasta. Hänet valtasi henkisen kuvotuksen tunne, joka muistutti meritautia.