XLII.
»Niin, nyt pitää siis ryhtyä siihen, mitä varten olen tullut», ajatteli hän, koettaen reipastuttaa itseänsä.
—»Mitä ihmettä minä nyt teenkään?»—Hän alkoi silmillään hakea esimiehiä ja nähtyään lyhytkasvuisen, laihan, viiksisuisen virkamiehen upseerin olkalapuilla ihmisjoukon takana, kääntyi tämän puoleen.
—Voisitteko sanoa minulle, kunnioitettava herra,—sanoi hän äärimmäisellä kohteliaisuudella:—missä säilytetään naisvankia ja missä heitä on lupa tavata?
—Onko teillä siis asiaa naisosastoon?
—Niin, minä haluaisin tavata erään naisen vangittujen joukossa,—vastasi Nehljudof samalla äärimmäisellä kohteliaisuudella.
—Olisitte sanoneet sen silloin kuin olitte kokoushuoneessa. Ketä te siis tahtoisitte tavata.
—Tahtoisin tavata Katariina Maslovaa.
—Onko hän valtiollinen rikoksentekijä?—kysyi tirehtöörin apulainen.
—Ei, hän on vaan tavallinen…
—Onko hän siis tuomittu, vai mitä?
—On, toissa päivänä hän sai tuomionsa,—sanoi Nehljudof nöyrästi, peläten ettei mitenkään vaan pilaisi tirehtöörin mielialaa, tämä kun nähtävästi osoitti jonkinlaista myötätuntoisuutta.
—Jos naisosastoon, niin tehkää hyvin, tännepäin,—sanoi apulainen, joka lienee Nehljudofin ulkomuodosta päättänyt tämän ansaitsevan huomiota.—Sidorof,—kääntyi hän partasuisen, mitalirintaisen aliupseerin puoleen,—saata tämä herra naisosastoon.
—Ymmärrän.
Samassa kuului verkon luota sydäntäsärkeviä nyyhkytyksiä.
Kaikki kummastutti Nehljudofia ja enin kaikesta se, että hänen piti kiittää ja tuntea kiitollisuutta tirehtöörin apulaista ja päävartijaa kohtaan, eli niitä ihmisiä kohtaan, jotka suorittelivat kaikkia näitä julmuuksia.
Vartija vei Nehljudofin miesosaston vierashuoneesta käytävään ja heti saattoi hänet vastapäisen oven kautta samallaiseen huoneeseen naisosastoa varten.
Tämä huone oli samoin kuin miesosastossa jaettu kahdella verkolla kolmeen osaan, mutta se oli paljoa pienempi ja siinä oli vähemmän sekä käymävieraita että vankeja; ainoastaan huuto ja melu oli yhtä suuri kuin miesosastossakin. Päällysmiehet kävivät samalla tavalla verkkojen välissä. Päällystönä oli täällä vartijanainen virkapuvussa, virkanauhat hihoissa sinisine palteineen ja vöineen. Ja samaten kuin miesosastossa olivat täälläkin ihmiset molemmilta puolilta painautuneet verkkoihin: tältä puolelta kaupungin asukkaita erilaisissa puvuissaan, tuolta puolelta naisvankeja, mitkä valkeissa mitkä omissa puvuissa. Koko verkko oli täynnänsä ihmisiä. Jotkut kohosivat varpaillensa voidakseen tulla toisten päiden ylitse kuulluiksi, toiset istuivat permannolla puhellen keskenänsä.
Huomattavin kaikista naisvangeista sekä ihmeellisen huutonsa että näkönsä puolesta oli pörhötukkainen laiha mustalaisvanki. Hänellä oli huivi laskeutunut kiharaiselta tukalta, ja hän seisoi melkein keskellä huonetta verkon toisella puolella pylvään luona, ja tehden nopeita liikkeitä huusi jotakin mustalaiselle, jolla oli sininen takki, hyvin alhaalta ja kireälle vyötettynä. Mustalaisen rinnalle oli lattialle istuutunut sotamies juttelemaan naisvangin kanssa. Sitten seisoi nojaten verkkoa vastaan nuori, vaaleapartainen talonpoika pieksuissa, kasvot punasina, nähtävästi tuskin voiden hillitä kyyneleitänsä. Hänen kanssansa keskusteli vaaleaverinen naisvanki, katsellen häntä kirkkain sinisin silmin. Se oli Fedosja ja hänen miehensä. Heidän vieressään seisoi ryysyinen mies jutellen leveänaamaisen, pörröisen naisen kanssa; sitten oli kaksi naista, sitten mies, sitten taas nainen,—ja kutakin vastapäätä naisvanki. Näiden joukossa ei Maslovaa ollut. Mutta vankien takana tuolla puolen seisoi vielä yksi nainen, ja Nehljudof heti arvasi, että se oli hän, ja heti tunsi kuinka hänen sydämmensä alkoi kovemmin sykkiä ja kuinka hänen hengityksensä pysähtyi. Ratkaiseva hetki läheni. Nehljudof tuli verkon luo ja tunsi hänet varmaan. Maslova seisoi sinisilmäisen Fedosjan takana ja hymyillen kuunteli mitä tämä puhui. Hän ei ollut mekossa kuten toissapäivänä, vaan valkoisessa röijyssä, joka oli kiristetty vyöllä ja kohosi korkealle rinnan kohdalla. Huivin alta näkyi kuten oikeudessakin mustat kiharat.
»Kohta se tapahtuu»,—ajatteli Nehljudof.—»Kuinkahan kutsuisin häntä?
Vai tuleekohan hän itse.»
Mutta Maslova ei tullut itse. Hän odotti Klaaraa eikä olisi aavistanut että tuo mieshenkilö tahtoi tavata häntä.
—Ketä te haluatte nähdä?—kysyi Nehljudofilta vartijanainen, joka käveli verkkojen välissä.
—Katariina Maslovaa,—sai Nehljudof tuskin sanotuksi.
—Maslova, sinua!—huusi vartijanainen. Maslova katsahti ympärillensä, nosti päänsä ja, povi koholla, Nehljudofille tutulla kernaudella tuli verkon luo tunkeutuen kahden vangin väliin. Hän katsoi kummastellen ja kysyvästi Nehljudofiin, tuntematta tätä.
Päättäen kuitenkin Nehljudofin vaatteista, että tämä oli rikas mies, hän hymähti.
—Minunko luokseni?—sanoi hän kumartaen hymyilevät ja hiukan kierosilmäset kasvonsa verkkoa kohden.
—Minä tahdoin nähdä…—Nehljudof ei tietänyt sanoako: »teitä» eli »sinua», ja päätti sanoa »teitä». Hän ei puhunut tavallista kovemmin:—Minä tahdoin nähdä teitä … minä…
—»Älä siinä turhia vätystä»,—huusi hänen vieressään ryysyinen mies:—»Sano, oletko ottanut vai et?»
—»Mies on kuolemaisillaan, ei siinä enää mikään auta!»—huusi joku toiselta puolelta.
Maslova ei saanut selvää siitä, mitä Nehljudof puhui, mutta tämän kasvojen ilme puhuessa muistutti hänelle äkkiä Nehljudofin. Hän ei voinut uskoa silmiänsä. Hymyily katosi hänen huuliltansa ja otsa alkoi kärsivästi rypistyä.
—On mahdoton kuulla mitä puhutte,—huusi Maslova räpyttäen silmiään ja yhä enemmän rypistäen otsaansa.
—Minä olen tullut…
»Niin, minä teen nyt sitä mikä on velvollisuuteni, minä kadun tekoani», ajatteli Nehljudof.
Ja tuskin oli hän näin ajatellut, kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, tykertyivät kaulaan, ja Nehljudof, tarttuen sormin verkon lankoihin, vaikeni koettaen hillitä itkun purskausta.
—»Älä siinä vinkuroi, vaan pysy asiassa» … huudettiin toiselta puolelta.
—»Jumalauta, jos tiedän mitään»,—huusi vanki toiselta.
Nähtyään hänen liikutuksensa Maslova tunsi hänet.
—Ihan hänen näköisensä, vaan en tunne,—huusi Maslova katsomatta Nehljudofiin ja hänen punastuneet kasvonsa synkistyivät vieläkin enemmän.
—Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi,—huusi Nehljudof kovalla äänellä ilman mitään erikoispainoa sanoissa, aivan kuin olisi ulkoläksyä lukenut.
Huudettuaan nämä sanat, häntä alkoi hävettää hän katsahti ympärilleen. Mutta kohta tuli ajatus, että jos hävettää, niin se on sitä parempi, koska hänen juuri täytyykin kantaa häpeätä. Ja hän jatkoi kovalla äänellä:
—Anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt sinulle paljon pahaa…
Maslova seisoi liikahtamatta, yhä katsoen häneen.
Nehljudof ei voinut enempää puhua, vaan siirtyi pois verkon luota koettaen hillitä rintaansa vapisuttavia nyyhkytyksiä.
Tirehtöörin apulainen, se sama, joka oli osoittanut Nehljudofin naisosastoon, tuli, nähtävästi uteliaana Nehljudofin asiasta, tänne, ja nähtyään ettei Nehljudof ollutkaan verkon luona, kysyi, miksei hän siis puhunut sen kanssa kuin olisi pitänyt. Nehljudof turisti nenäänsä, ja koettaen pudistaa itsestään pois liikutuksen ja näyttää rauhalliselta, vastasi:
—On mahdotonta puhua verkon kautta, ei mitään kuulu.
—No, voihan käskeä hänet vähäksi ajaksi tännekin.
—Maria Karlovna!—kääntyi hän vartijanaisen puoleen.—Saattakaa Maslova ulkopuolelle.