XLIII.
Hetken kuluttua tuli Maslova syrjäovesta esille. Lähestyen pehmein askelin ihan Nehljudofin luo hän pysähtyi ja katseli häneen silmäkulmiensa alta. Mustat hiukset kiertyivät niinkuin toissakin päivänä kiharoina hänen otsalleen, kasvot olivat sairastavina, turvonneina ja vaaleina, ne olivat hyvännäköiset ja aivan rauhalliset; ainoastaan kiiltomustat, hiukan kierot silmät erityisesti loistivat turvonneiden silmäluomien alta.
—Saatte tässä puhua,—sanoi tirehtöörin apulainen ja väistyi itse syrjään. Nehljudof siirtyi penkin ääreen, joka oli seinän luona.
Maslova katsahti kysyvästi tirehtöörin apulaiseen ja sitten, ikäänkuin kummastuksesta kohauttaen olkapäitään, meni Nehljudofin jäljessä penkille ja istui hänen viereensä, oikaisten hameensa.
—Tiedän että teidän on vaikea antaa minulle anteeksi,—sanoi Nehljudof, mutta hän pysähtyi jälleen kun kyyneleet tekivät estettä,—vaan jos entisyyttä onkin mahdoton korjata, niin teen ainakin nyt kaiken mitä voin. Sanokaa…
—Kuinka ihmeessä olette minut löytäneet?—kysyi Maslova vastaamatta hänen kysymykseensä ja katsomatta häneen.
»Jumalani! Auta minua. Neuvo minulle, mitä minun on tekeminen»,—ajatteli Nehljudof itsekseen nähdessään hänen nyt niin muuttuneet pahannäköiset kasvonsa.
—Olin toissapäivänä valamiehenä,—sanoi Nehljudof:—silloin kuin olitte oikeuden edessä.—Ettekö tunteneet minua?
—En, en tuntenut. Eihän minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkä minä siksi toiseksi katsellutkaan.
—Olihan lapsikin?—kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka hänen kasvonsa punehtuivat.
—Se kuoli kohta, Jumalan kiitos,—vastasi Maslova lyhyesti ja vihasesti, kääntäen katseensa pois hänestä.
—Kuinka, mistä syystä?
—Olin itse sairaana, kuoleman kielissä,—sanoi Maslova nostamatta silmiään.
—Kuinkas tätit tulivat teitä päästäneeksi?
—Kukapa pitäisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun huomasivat. Ja mitäpä niistä senaikuisista,—en muista mitään, olen kaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.
—Ei, ei ole lopussa. En minä voi sitä jättää näin. Tahdon vaikka nyt vasta sovittaa rikokseni.
—Mitä siinä en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet,—sanoi Maslova ja,—mitä Nehljudof ei olisi mitenkään odottanut,—katsahti äkkiä häneen ja epämiellyttävästi, viekoittelevasti ja surkeasti hymähti.
Maslova ei ollut suinkaan odottanut, että hän tulisi erittäinkään nyt, tänne, ja sentähden Nehljudofin ilmestyminen hämmästytti häntä ensi hetkellä ja pakotti muistamaan semmoista, mitä hän ei milloinkaan muuten muistellut. Ensi hetkellä hän hämärästi muisti jälleen sen uuden, ihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka hänelle oli avannut ihastuttava nuorukainen heidät keskinäisen rakkautensa kautta toisiinsa; muisti sitten hänen käsittämättömän julmuutensa ja koko sen sarjan alentumisia ja kärsimyksiä, jotka tästä taikamaisesta onnesta seurasivat ja ikäänkuin vuotivat. Ja hänen, teki kipeätä. Mutta ollen kykenemätön selviytymään tässä asiassa hän menetteli nytkin niinkuin menetteli aina: karkoitti luotansa nämä muistot ja koetti peittää ne huonon elämän omituiseen usvaan; juuri näin hän menetteli nytkin. Ensi hetkenä hän oli yhdistänyt ajatuksissaan tuon hänen edessään istuvan ihmisen sen nuorukaisen kanssa, jota hän oli kerran rakastanut, mutta kun se teki liian kipeätä, hän heti herkesi yhdistämästä edellistä jälkimäisen kanssa. Tämä puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvänhajusine partoineen ei ollut nyt hänelle se Nehljudof, jota hän oli rakastanut, vaan ainoastaan yksi niistä ihmisistä jotka milloin vaan tarvitsivat käyttivät hyväkseen semmoisia olentoja kuin hän oli, ja joita semmoisten olentojen kuin hän, piti puolestaan käyttää niin paljon kuin mahdollista omaksi eduksensa. Ja sentähden oli hän hymähtänyt Nehljudofille.
Maslova oli vaiti ja mietiskeli miten voisi saada Nehljudofista jotain hyötyä.
—Kaikki tuo on lopussa,—sanoi Maslova.—Niin nythän—ne tuomitsivat Siperiaan.—Ja hänen huulensa vavahtivat, kun hän lausui tämän kauhistuttavan sanan.
—Minä tiesin, minä olin vakuutettu siitä että olitte syytön,—sanoi
Nehljudof.
—Tietysti, kuinkas muuten. Olenko minä mikään varas tai ryöväri.—Siellä meillä sanoivat, että kaikki riippuu asianajajasta,— jatkoi hän.—Sanoivat että täytyy jättää anomus. Mutta sehän kuuluu olevan hyvin kallista…
—Niin, ihan välttämättä,—sanoi Nehljudof.—Minä olenkin jo kääntynyt asianajajan puoleen.
—Ei saa vaan sääliä rahoja, pitäisi ottaa hyvä,—sanoi Maslova.
—Minä teen kaikki mikä on mahdollista. Syntyi äänettömyys.
Maslova hymyili taaskin samalla tavalla.
—Tahtoisin pyytää teiltä … voisitteko antaa minulle vähän rahaa. En minä paljon … kymmenen ruplaa. Enempää en tarvitse,—sanoi hän äkkiä.
—Kyllä, kyllä,—sanoi Nehljudof hämillään ja tarttui lompakkoonsa.
Maslova katsahti nopeasti tirehtööriin, joka käveli edestakasin huoneessa.
—Älkää antako tuon nähden, muuten otetaan rahat pois.
Nehljudof otti esille lompakkonsa heti kun tirehtööri oli kääntynyt pois, vaan ei ehtinyt vielä saada kymmenruplan seteliä annetuksi, kun tirehtööri jo taas kääntyi heihin päin. Hän rutisti setelin kouraansa.
—»Tuohan on kuollut nainen»,—ajatteli Nehljudof katsellen Maslovan ennen niin suloisia, mutta nyt pilaantuneita, turvonneita kasvoja ja pahaa kiiltoa hänen mustissa silmissänsä, jotka seurasivat tirehtööriä ja Nehljudofin kättä kymmenruplaisen kanssa. Ja Nehljudofiin tuli horjumisen hetki.
Sama kiusaaja, joka puhui eilen yöllä, taas alkoi puhua Nehljudofin sydämmessä, kuten ainakin koettaen johdattaa häntä pois kysymyksestä, mitä oli tehtävä, kysymykseen, mikä seuraisi hänen teoistaan, ja mikä olisi hyödyllistä.
—»Turhaa on kaikki vaivasi tämän ihmisen kanssa»,—puhui tämä ääni: »Sinä ripustat omaan kaulaasi kiven, joka hukuttaa sinut ja estää sinua olemasta hyödyksi muille. Mitä jos antaisi hänelle rahaa, kaikki mitä on, sanoisi hyvästi ja lopettaisi ainiaaksi kaikki suhteet!»—ajatteli Nehljudof.
Mutta samassa hän tunsi, että nyt, juuri tällä hetkellä, hänen sielussaan tapahtuu jotakin tavattoman tärkeätä,—että hänen sisällinen elämänsä on tällä hetkellä asetettu ikäänkuin vaa'alle, joka pienimmästä ponnistuksesta voi vaipua toiselle tai toiselle puolelle. Ja hän teki tämän voimain ponnistuksen, huusi avukseen sen Jumalan, jonka oli eilen sydämmessään tuntenut; ja Jumala heti ilmaisi itsensä hänessä. Hän päätti heti sanoa kaikki.
—Katjusha! Minä tulin pyytämään sinulta anteeksi, mutta sinä et ole vastannut minulle oletko antanut anteeksi vai annatko milloinkaan,— sanoi hän ruveten yhtäkkiä sinuttelemaan.
Maslova ei kuunnellut häntä, vaan katseli yhä milloin kättä milloin tirehtööriä. Kun tirehtööri kääntyi pois, ojensi hän nopeasti kätensä Nehljudofia kohti, sieppasi paperirahan ja pisti vyötärykseen.
—Puhutte niin kummallisia,—sanoi hän naurahtaen ylenkatseellisesti, kuten Nehljudofista näytti.
Nehljudof tunsi, että Maslovassa oli jotakin hänelle suoraan vihamielistä, mikä puolusti Maslovan asemaa semmoisena kuin tämä oli, ja esti pääsemästä tämän sydämmeen.
Mutta kummallista kyllä, tämä seikka ei lainkaan vieroittanut, vaan päinvastoin vielä enemmän ja jollakin aivan erikoisella, uudella voimalla kiinnitti Nehljudofia häneen. Nehljudof tunsi velvollisuudeksensa henkisesti herättää hänet, tunsi että se oli hirmuisen vaikeata,—mutta juuri tämän teon vaikeus viehättikin häntä. Nehljudofissa oli häntä kohtaan nyt semmoisia tunteita, jommoisia hän ei ollut koskaan ennen tuntenut Katjushaa yhtävähän kuin ketään muutakaan ihmistä kohtaan,—siinä ei ollut mitään personallista: hän ei toivonut Katjushalta mitään itsellensä, toivoi ainoastaan, että tämä olisi lakannut olemasta sellaisena kuin oli nyt,—että olisi herännyt ja muuttunut jälleen semmoiseksi kuin oli ennen.
—Katjusha, miksi sinä puhut noin. Tunnenhan minä sinut, muistan mimmoinen olit siellä maalla…
—Mitäpä niistä vanhoista,—vastasi toinen kuivasti.
—Muistelen siksi, että tahdon sovittaa rikokseni. Katjusha,—alkoi hän ja oli jo sanomaisillaan senkin, että menisi naimisiin, mutta tapasi katseen, jossa näki jotakin niin hirmuista ja raakaa, poissysäävää, ettei hän voinut puhua loppuun.
Nyt alkoivatkin käymävieraat jo lähteä ulos. Tirehtöörin apulainen tuli Nehljudofin luo sanomaan, että tapaamisen aika oli päättynyt. Maslova nousi, nöyrästi odottaen milloin hänet laskettaisiin menemään.
—Hyvästi, minulla on vielä paljon puhumista, mutta kuten näette, nyt ei ole lupa,—sanoi Nehljudof ojentaen kättänsä.—Tulen toisten.
—Taisitte jo sanoa kaikki…
Hän antoi kätensä, vaan ei puristanut.
—Ei, minä koetan tavata teitä vielä, ja silloin on minun sanottava teille hyvin tärkeä asia,—sanoi Nehljudof.
—Tulkaa vaan,—sanoi Maslova hymyillen niinkuin hymyili miehille, joita tahtoi miellyttää.
—Te olette minulle lähempi kuin sisar,—sanoi Nehljudof.
—Kummallista,—sanoi Maslova taas ja läksi päätänsä keikutellen verkon taakse.