XLIV.
Nehljudof oli odottanut että Katjusha ensi tapaamisessa, nähtyään hänet ja saatuaan tietää hänen alttiista aikeistaan ja katumisestaan, olisi heti ilostunut, tullut liikutetuksi ja muuttunut jälleen entiseksi Katjushaksi, mutta kauhukseen hän nyt näki, ettei Katjushaa ollut olemassa, vaan oli olemassa ainoastaan Maslova. Tämä seikka hämmästytti ja kauhistutti Nehljudofia.
Häntä hämmästytti erittäinkin se, ettei Maslova ollenkaan hävennyt asemaansa,—ei vangin asemaa, (sitä hän kyllä häpesi), vaan prostitueeratun asemaa,—jopa oli ikäänkuin tyytyväinen siihen, melkein ylpeili siitä. Mutta asia ei oikeastaan voinutkaan olla toisin. Jokaisen ihmisen, voidakseen toimia, täytyy pitää toimintaansa tärkeänä ja hyvänä. Ja sentähden, olipa hänen asemansa mikä tahansa, hän ehdottomasti muodostaa itselleen semmoisen katsomuksen ihmiselämään yleensä, että sen valossa hänen toimintansa tulee hänestä näyttämään tärkeältä ja hyvältä. Tavallisesti ajatellaan, että varas, murhaaja, spiooni, prostitueerattu pitävät omaa toimintaansa huonona ja välttämättä häpeävät sitä. Mutta asianlaita on ihan toisenlainen. Ihmiset, joita kohtalo ja heidän omat erehdyksensä ovat saattaneet johonkin, vaikka kuinka väärään asemaan, muodostavat heti itselleen semmoisen yleisen elämänkatsomuksen, jonka valossa heidän asemansa näyttää heistä hyvältä ja kunnioitettavalta. Ja tämmöisen katsomuksen ylläpitämistä varten he vaistomaisesti hakevat aina itselleen semmoista seuraa, jossa heidän omistamansa käsitys elämästä ja heidän asemansa siinä tulee tunnustetuksi ja hyväksytyksi. Meitä kummastuttaa tämä seikka milloin kysymys on varkaista, jotka ylpeilevät sukkeluudestaan, prostitueeratuista, jotka ylpeilevät siveettömyydestään, murhaajista, jotka ylpeilevät julmuudestaan. Mutta se kummastuttaa meitä ainoastaan sentähden, että näiden ihmisten piiri—heidän ilmakehänsä, on rajoitettu, ja erittäinkin sentähden, että me itse olemme sen ulkopuolella; mutta tapahtuuhan aivan sama ilmiö myöskin rikkaitten kesken, jotka ylpeilevät rikkauksistaan, s.o. ryöstöistään,— sotapäällikköjen kesken, jotka ylpeilevät voitoistansa, s.o. tapoista, —valtamiehien kesken, jotka ylpeilevät mahtavuudestansa s.o, väkivallasta. Näitä ihmisiä katsoessa emme huomaa mitään väärennystä elämänkäsityksessä, hyvän ja pahan käsityksessä,—väärennystä, joka olisi tehty oman aseman oikeuttamiseksi, ja olemme näkemättä ainoastaan sentähden, että niiden ihmisten piiri, joilla on täten turmeltuneet käsitykset, on suurempi, ja että me itse kuulumme siihen.
Ja tämmöinen katsomus omaan elämäänsä ja omaan asemaansa maailmassa oli muodostunut Maslovallekin. Hän oli Siperiaan tuomittu, prostitueerattu, ja huolimatta siitä hän oli muodostanut itselleen sellaisen maailmankatsomuksen, jonka ohella hän kyllä saattoi hyväksyä itseänsä, jopa ihmisten edessä ylpeilläkin asemastaan.
Tämä maailmankatsomus oli siinä, että suurin onni kaikille miehille, kaikille erotuksetta,—vanhoille, nuorille, lyseolaisille, kenraaleille, sivistyneille, sivistymättömille,—on sukupuolinen yhteys viehättävien naisten kanssa, ja että sentähden kaikki miehet, vaikka ovatkin olevinaan muissa toimissa, oikeastaan haluavat vaan tätä ainoata. Mutta hän, Maslova, ollen viehättävä nainen, saattoi joko tyydyttää taikka olla tyydyttämättä tätä heidän haluansa, ja sentähden hän oli sekä tärkeä että tarpeellinen ihminen. Koko hänen entinen ja nykyinen elämänsä todisti tämän katsomuksen oikeaksi.
Kymmenen vuoden aikana oli hän kaikkialla missä hän vaan liikkui, alkaen Nehljudofista ja vanhasta poliisista aina vanginvartijoihin saakka,—huomannut, että miehet tarvitsevat häntä; hän ei nähnyt eikä huomannut niitä miehiä, jotka eivät olisi häntä kaivanneet. Ja sentähden koko maailma näytti hänestä intohimon nostattamalta laumalta ihmisiä, jotka kaikilta tahoilta vartioivat häntä ja kaikilla mahdollisilla keinoilla,—petoksella, väkivallalla, ostolla, viekkaudella,—koettivat valloittaa hänet.
Näin käsitti Maslova elämän, ja näin elämää käsittäessä hän ei ollut ainoastaan viimeinen, vaan päinvastoin hyvin tärkeä ihminen. Ja Maslova piti tämmöistä elämänkäsitystä kalliimpana kuin mitään muuta maailmassa, ei voinut olla pitämättä sitä kalliina, sentähden, että jos hän olisi siitä luopunut hän olisi kadottanut sen merkityksen, minkä tämmöinen käsitys hänelle ihmisten keskuudessa antoi. Tuntien, että Nehljudof tahtoo johtaa häntä toiseen maailmaan, hän teki vastarintaa, koska ymmärsi, että siinä maailmassa, johon häntä olisi viekoteltu hän tulisi kadottamaan tämän asemansa elämässä, joka asema antoi hänelle varmuutta ja kunnioitusta itseensä. Tästä samasta syystä hän myöskin karkoitti luotaan muistot ensimäisestä nuoruudestaan ja ensimäisistä suhteistaan Nehljudofiin. Nämät muistot eivät sopineet yhteen hänen nykyisen maailmankatsomuksensa kanssa, ja olivat sentähden kokonaan poispyyhityt hänen muistostaan, taikka oikeammin, olivat koskemattomina jossakin muistojen lokerossa, mutta suljettuina, umpeen kitattuina, aivan kuin mehiläiset kittaavat umpeen matojen pesiä, jotka uhkaavat hävittää koko heidän työnsä, ja siten sulkevat kaiken pääsön luoksensa. Ja senpätähden nykyinen Nehljudof ei ollut hänelle se ihminen, jota hän oli kerran puhtaalla rakkaudella rakastanut, vaan ainoastaan rikas herra, jota saattoi ja jota oli pakkokin käyttää hyväksensä, ja jota kohtaan tuli kysymykseen vaan semmoiset suhteet kuin kaikkiin muihinkin herroihin.
»Ei, en saanut sanotuksi pääasiaa»,—ajatteli Nehljudof kulkiessaan ihmisjoukon mukana pois. »En sanonut hänelle meneväni naimisiin hänen kanssaan. En sanonut, mutta sanon kuin sanonkin»,—ajatteli hän.
Ovissa seisovat vartijat taaskin kahteen kertaan laskivat poiskulkevien käymävieraiden lukua, ettei kukaan syrjäinen olisi päässyt ulos tai jäänyt linnaan. Se että Nehljudofia nytkin kosketeltiin selkään, ei häntä enää loukannut eikä hän nyt sitä edes huomannutkaan.