XXIX.
Maslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, väsyneenä, jalat kipeinä, kuljettuansa kävelyyn tottumattomana 15 virstaa kivikatuja myöten, ja sitä paitsi masentuneena odottamattoman ankarasta tuomiosta, ja nälkäisenä.
Jo silloin kun vielä jonkun keskeytyksen aikana vartijat olivat syöneet hänen vieressänsä välipalaksensa leipää ja kovia munia, oli sylki tullut hänen suuhunsa ja hän tuntenut olevansa nälkäinen, vaikka pitänyt alentavana pyytää heiltä. Mutta kun tämän jälkeen oli kulunut vielä kolme tuntia, ei häntä enää haluttanutkaan syödä, ja hän tunsi vaan heikkoutta. Tämmöisessä tilassa hän kuuli odottamattoman tuomionsa. Ensi hetkellä hän luuli kuulleensa väärin. Ei voinut heti uskoa mitä kuuli, ei voinut kuvailla itseään Siperiaan tuomitun nimellä. Mutta nähtyänsä tuomarien ja valamiesten rauhalliset, toimeensa kiintyneet kasvot, nähtyänsä, että he ottivat vastaan tämän tiedon ihan luonnollisena, hänen mielensä kuohahti ja hän huusi yli koko salin olevansa viaton. Nähtyään sitten, että hänen huutonsakin otettiin vastaan niinkuin jotakin aivan luonnollista, odotettua, mikä ei missään tapauksessa voinut muuttaa asiata, hän rupesi itkemään, tuntien että hänen täytyi nöyrtyä sen julman ja kummastuttavan vääryyden edessä, joka oli hänelle tapahtunut. Häntä kummastutti erittäinkin se, että hänet olivat näin julmasti tuominneet miespuoliset,—nuoret, ei vanhat miespuoliset, ne samat, jotka aina niin lempeästi katselivat häneen. Yhden heistä,—syyttäjän apulaisen,—oli hän nähnyt aivan toisessa mielentilassa. Istuessaan vankien odotushuoneessa odottamassa istunnon alkamista, ja myöskin keskeytyksien aikana, Maslova näki kuinka näillä miehillä oli olevinaan asiata kulkea oven ohitse tai tulla huoneeseen vaan katsellaksensa häntä. Ja nyt nämät samat miehet jostakin syystä tuomitsivat hänet Siperiaan, vaikkei hän ollut syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin. Hän itki, vaan sitten hiljeni ja täydellisen tylstymisen tilassa istui vankien huoneessa odottaen lähtöä. Hän ei halunnut nyt muuta kuin polttaa tupakkia. Tässä tilassa hänet tapasivat Botshkova ja Kartinkin, jotka tuomion jälkeen tuotiin samaan huoneeseen. Botshkova alkoi heti haukkua Maslovaa ja nimittää häntä siperialaisen nimellä.
—Ähä, kävikös hullusti? Selvisitkö? Etpähän päässyt erille, senkin vietävä! Minkä keitit sen söitkin. Etpähän enää Siperiassa keikaile.
Maslova istui kädet mekon hihoissa, ja tuijotti, pää alas painuneena, liikkumatta, kaksi askelta eteensä likaiseksi tallattuun lattiaan, ja puhui vaan:
—En ole kajonnut teihin, jättäkää tekin minut rauhaan. Enhän ole kajonnut teihin,—toisti hän useamman kerran, sitten vaikeni kokonaan. Hän elpyi vähäsen vasta sitten kuin Botshkova ja Kartinkin olivat viedyt pois ja hänen huoneeseensa oli tullut vartija tuoden hänelle kolme ruplaa rahaa.
—Sinäkö olet Maslova?—kysyi tämä.
—Tuoss' on, rouva lähetti sinulle,—sanoi hän antaen Maslovalle rahat.
—Mikä rouva?
—Ota, itse sen paremmin tiedät, tässä muka vielä puhumaan tuommoisten kanssa!
Rahat oli lähettänyt Kitajeva. Poistuessaan oikeussalista tämä oli kääntynyt oikeudenpalvelijan puoleen kysyen olisiko luvallista antaa vähä rahoja Maslovalle. Oikeudenpalvelija sanoi, että voi. Silloi hän, luvan saatuansa, otti turpeasta kädestään kolmella napilla varustetun säämiskähansikkaan, hapuili esille silkkisen hameen takimaisten poimujen keskeltä muodikkaan kukkaron, ja valittuaan jokseenkin suuresta kupongien joukosta, jotka olivat vasta leikatut irti hänen ansaitsemistaan arvopapereista, yhden 2 ruplan 50 kopekan arvoisen, ja pantuaan siihen lisäksi 50 kopekkaa hopearahoja, antoi ne oikeudenpalvelijalle. Tämä kutsui vartijan ja hyväntekijän läsnäollessa antoi rahat vartijalle.
—Muistakaa että viette oikein perille,—sanoi Kitajeva vartijalle.
Vartija loukkaantui tästä muistutuksesta, ja sentähden olikin kohdellut
Maslovaa niin äkäisesti.
Maslova iloitsi rahoista, sillä nämä antoivat hänelle sen ainoan, mitä hän tällä hetkellä halusi.
»Kunpa saisi paperosseja ja saisi vetäistä savun», ajatteli hän, ja hänen kaikki ajatuksensa keskittyivät tähän polttamisen haluun. Hänellä oli niin kova halu, että hän ahnaasti siemaili ilmaa, kun siinä tuntui vähänkin tupakinhajua, jota tuli käytävään työhuoneen ovesta. Mutta hänen oli vielä kauvan odottaminen, koska sihteeri, jonka asiana oli päästää vangit, unohti syytetyt ja alkoi keskustelun jopa väittelynkin kielletyn artikkelin johdosta erään asianajajan kanssa.
Vihdoin 5:n aikaan hän päästettiin, ja saattosotamiehet—nishninowgorodilainen ja tshuvassi—veivät hänet oikeudesta takapihan kautta. Vielä eteisessä hän antoi heille 20 kopekkaa pyytäen ostamaan kaksi korvapuustia ja paperosseja. Tshuvassi rupesi nauramaan, otti rahat ja sanoi: «Olkoon menneeksi, ostetaan»,—ja todellakin rehellisesti osti sekä paperossit että korvapuustit ja antoi vielä takasinkin. Tiellä ei saanut polttaa, niin että Maslova saapui vankilan eteen tyydyttämättä polttamisen haluansa. Silloin kun hän saatettiin vankilan ovien luo, tuotiin rautatieasemalta noin sata vankia. Portaissa hän sattui yhteen näiden kanssa.
Vangit—partasuita, parrattomia, vanhoja, nuoria, venäläisiä, muukalaisia,—muutamilla pää puoleksi raakattuna, kolistellen jalkarautojansa, täyttivät eteishuoneen tomulla, jalkojen kopinalla ja väkevällä hienhajulla. Kulkiessaan Maslovan ohitse vangit kaikki katselivat häntä ja muutamat tulivat hänen luoksensa nykimään häntä.
—Katos sitä tyttöä vaan, ai-ai kun olet pulska,—sanoi joku näistä.—Muistas minua, kun tavataan, pani toinen silmää iskien. Yksi, musta, niska siniseksi ajeltuna ja viikset ajelluilla kasvoilla, sotkeutuen jalkarautoihinsa ja rämistäen niitä, hypähti Maslovan luokse ja kapsahti kaulaan.
—Vai ei kelvannut? Jopa olisi aika heittää keikailemiset!—huudahti hän hampaat irvessä ja silmät kiiltävinä, kun Maslova tuuppasi hänet luotaan.
—Mitäs sinä perhanan poika siinä teet?—kiljasi tirehtöörin apulainen, tullen takaapäin.
Vanki kyyristyi kokoon ja livahti kiireesti pois. Mutta apulainen ärjäsi
Maslovalle:
—Mitä sinä täällä?
Maslova tahtoi sanoa, että hänet oli tuotu oikeudesta, mutta oli niin väsyksissä, ettei viitsinyt puhua.
—Oikeudesta, herra päällysmies,—sanoi vanhempi saattosotamiehistä tullen esille ohikulkevien joukosta ja tehden kunniaa.
—Anna siis päivystäjän haltuun. Miltäs tämä tämmöinen näyttää!
—Ymmärrän, herra tirehtööri.
—Sokolof! Ottakaa vastaan,—huusi apulainen.
Päivystäjä tuli luo, töykkäsi vihasesti Maslovaa olkapäähän ja päällänsä käskien seuraamaan, vei hänet naisosaston käytävään. Siellä Maslova syynättiin kaikilta puolin, ja kun ei mitään löydetty (paperossirasia oli piilotettu korvapuustin sisään), laskettiin hän samaan koppiin, josta oli aamulla lähtenytkin.