XXVIII.
»Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää»,—ajatteli Nehljudof palatessaan jalkasin kotiin tuttuja katuja myöten. Mielen-apeus, jota hän tunsi keskustelun tähden Missin kanssa, yhä vielä painoi häntä. Hän tunsi olevansa muodollisesti, jos niin voi sanoa, oikeassa Missin suhteen. Ei hän ollut mitään semmoista sanonut Missille, joka sitoisi häntä, ei ollut kosinut häntä. Mutta asiallisesti hän kyllä tunsi sitoneensa itsensä Missin kanssa, antaneensa hänelle lupauksen. Ja nyt hän kuitenkin koko olennollansa tunsi, ettei voisi mennä naimisiin hänen kanssansa. »Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää», kertoi hän kertomistaan itselleen, eikä tarkoittanut sillä ainoastansa suhteitansa Missiin, vaan yleensä kaikkea. Kaikki inhoittaa ja hävettää», toisti hän vielä tullessaan oman talonsa portaille.
—Illallista en syö,—sanoi hän Korneijille, joka tuli hänen jäljessään ruokasaliin, missä häntä odotti katettu illallispöytä teen kanssa.—Saatte mennä.
—Ymmärrän,—sanoi Kornei, vaan ei mennyt, ja alkoi korjata pöydältä. Nehljudof tarkasteli Korneijia ja tunsi mielikarvautta häntä vastaan. Nehljudof olisi tahtonut että kaikki olisivat jättäneet hänet rauhaan, mutta hänestä näytti, että kaikki tahallaan, ikäänkuin kiusalla takertuivat häneen. Kun Kornei läksi veitsien ja lautasten kanssa, aikoi Nehljudof tulla panemaan teetä teekannuun, mutta kuultuansa Agrafena Petrovnan askeleita, pujahti kiireesti vieraskamariin päästäkseen häntä näkemästä ja sulki jäljessään oven. Tämä vierashuone oli sama, jossa kolme kuukautta sitten oli hänen äitinsä kuollut. Nyt tullessaan tähän huoneeseen, joka oli valaistu kahdella heijastuslampulla,—toinen hänen isänsä kuvan luona ja toinen äidin kuvan luona,—hän muisti viimeiset suhteensa äitiin, ja nämät suhteet näyttivät hänestä luonnottomilta ja vastenmielisiltä, ja sekin hävetti ja inhoitti. Hän muisteli kuinka hän äidin sairauden viimeisenä aikana oli suorastaan toivonut tämän kuolevan. Hän oli vakuuttanut itsellensä toivovansa vaan äidin pääsevän kärsimyksistä, mutta oikeastaan hän oli toivonut sitä päästäksensä vaan itse hänen kärsimyksiänsä näkemästä.
Haluten herättää itsessänsä hyvän muiston äidistä hän katsahti tämän muotokuvaan, jonka oli 5000 ruplasta maalannut kuuluisa taiteilija. Äiti oli kuvattu mustaan samettipukuun rinta paljaana. Taiteilija oli nähtävästi pannut erityistä huolta esittääksensä rinnan, kahden rinnan välyksen ja nuo sokaisevan kauniit olkapäät ja kaulan. Tämä oli nyt jo aivan hävettävää ja inhoittavaa. Kuvassa oli jotakin ilettävää ja herjaavaa, siinä, että äiti oli kuvattu puolialastomana kaunottarena, ja sitäkin enemmän ilettävää, kun juuri tässä samassa huoneessa kolme kuukautta sitten oli sama nainen maannut kokoonkutistuneena kuin muumio, ja täyttänyt kuitenkin ei ainoastaan koko huoneen vaan koko talonkin tuskallisen raskaalla hajulla, jota ei voinut mitenkään saada poistetuksi. Nehljudof luuli nytkin vielä tuntevansa samaa hajua. Ja hän muisti kuinka äiti päivää ennen kuolemaansa oli tarttunut hänen vahvaan, valkoiseen käteensä omalla luisella, mustenevalla kädellään, katsahtanut häntä silmiin ja sanonut: »Älä tuomitse minua, Mitja, jos olen väärin menetellyt», ja kärsimyksestä sammuneihin silmiin oli noussut kyyneleitä. »Kuinka ilettävää!» sanoi Nehljudof itsekseen vielä kerran katsahdettuaan puolalastomaan naiseen komeine marmorisine olkapäineen ja käsineen, ja voitollisine hymyineen huulilla. Rinnan alastomuus kuvassa muistutti hänen mieleensä toista nuorta naista, jonka hän oli äskettäin nähnyt samalla tavalla alastomana. Se oli Missi, joka oli keksinyt tekosyyn kutsuakseen Nehljudofin illalla luokseen, tarkoituksella näyttäytyä hänelle baalipuvussa, jossa hän aikoi esiintyä tanssiaisissa. Nehljudof muisti inholla tämän ihastuttavia olkapäitä ja käsiä.—Ja sitten tuo raaka eläimellinen isä menneisyyksinensä, julmuuksillensa ja äiti epäilyttävine intelligentin maineinensa, kaikki tämä oli ilettävää, ja samalla hävettävää. Hävetti ja inhoitti, inhoitti ja hävetti.
Ei, ei,—ajatteli Nehljudof,—täytyy vapautua; vapautua kaikista näistä valheellisista suhteista sekä Kortshagineihin, Maria Vasiljevnaan, perintöön, että kaikkeen muuhun… Niin, hengähtää jälleen vapaasti. Lähteä ulkomaille, Roomaan, ryhtyä jälleen taulua maalaamaan».—Hän muisti epäilleensä omia taipumuksiansa … no, olkoon kuinka tahansa, kunhan vaan hengähdänkin. Ensin Konstantinopoliin, sitten Roomaan, ja valamiestoimesta on minun pääseminen mitä pikemmin. Ja sitten sopiminen tuosta seikasta asianajajan kanssa.
Ja yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan tavattoman elävästi heräsi vangitun naisen kuva mustine, hiukan kieroine silmillensä. Kuinka hillitsemättömään itkuun tämä olikin purskahtanut, kun syytetyille oli annettu viimeinen sananvuoro. Nopeasti rutisti Nehljudof poltetun paperossin sammuksiin tuhka-astiaan, sytytti toisen ja alkoi kävellä edestakasin. Ja tämän naisen kanssa eletyt hetket alkoivat toinen toisensa perästä herätä hänen mielikuvituksessaan. Hän muisti viimeisen tapaamisensa, sen eläimellisen intohimon, joka silloin oli valloittanut hänet ja sen pettymyksen, jonka hän oli tuntenut kun intohimo oli tyydytetty. Muisti valkean puvun sinisen nauhan kanssa, muisti aamukirkon. »Minähän rakastin häntä sinä yönä, rakastin totisesti ja hyvällä, puhtaalla rakkaudella, olin rakastanut vielä ennenkin, ja kovasti rakastin jo silloinkin, kun ensi kertaa asuin tätien luona kirjoitellen väitöskirjaani!» Ja hän muisti itseänsä semmoisena kuin oli ollut silloin. Taas tuoksahti hänelle tuo tuoreus, nuoruus, elämän yltäkylläisyys ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla.
Eroitus sen välillä, mimmoisena hän oli silloin ja mimmoisena nyt, oli tavattoman suuri, se oli samallainen jollei suurempikin, kuin eroitus Katjushan välillä kirkossa ja sen Katjushan välillä, joka oli juopotellut kauppiaan kanssa ja jonka he olivat tuominneet aamulla. Silloin hän oli ollut reipas, vapaa ihminen, jonka edessä avautuivat loppumattomat mahdollisuudet, nyt hän tunsi olevansa kaikilta tahoilta saarrettuna tyhmän, tyhjän, tarkoituksettoman, mitättömän elämän ajoverkkoon, josta hän ei nähnyt mitään ulospääsyä, eikäpä suurimmaksi osaksi edes halunnutkaan päästä. Hän muisti joskus ylpeilleensä suoruudestansa, joskus pitäneensä periaatteenaan aina puhua totta ja olleensakin todella rehellinen, ja huomasi kuinka hän nyt oli päihensä valheessa, kaikkein kauheimmassa valheessa, semmoisessa, jota kaikki ihmiset hänen ympärillänsä pitivät totuutena. Ja tästä valheesta ei ollut,—ei ainakaan hän nähnyt—mitään pääsyä. Ja hän oli tahraantunut siihen, tottunut siihen, hemmoitellut itseään siinä.
Kuinka oli pääseminen suhteista Maria Vasiljevnaan, tämän mieheen, niin ettei hävettäisi katsoa miestä ja hänen lapsiansa silmiin? Kuinka oli valehtelematta irtautuminen suhteista Missiin? Kuinka selviytyminen ristiriidasta sen välillä että hänen mielestään maanomistus oli laiton, ja sen, että hän itse käytti äidiltä perittyä maanomistusta toimeentullaksensa? Kuinka oli sovittaminen syntinsä Katjushan edessä? Eihän voinut sitä jättää. »En saa jättää naista, jota olen rakastanut, ja tyytyä siihen että maksan asianajajalle ja vapautan hänet pakkotöistä, joita hän ei ansaitse;—sovittaisin syyni rahoilla samalla tavalla kuin silloinkin kun luulin tehneeni mitä pitää annettuani Katjushalle rahaa!»
Ja hän muisti elävästi sen hetken, kun hän käytävässä saavutti Katjushan ja pistettyään tämän käteen rahaa juoksi pois.—»Voi sentään noita rahoja!»—muisteli hän kauhulla ja inholla, samoin kuin silloinkin, tätä hetkeä.—»Voi, voi! kuinka ilettävää!—puhui hän niinkuin silloinkin ääneen.—Ainoastaan kurja konna saattoi noin menetellä! Ja minä, minä juuri olenkin tuo kurja konna!»—puhui hän ääneensä. —»Mutta onko todellakin mahdollista,—hän pysähtyi kesken käyntiänsä:—että minä, juuri minä olen se konna?—Kukas sitten? —vastasi hän itselleen.—Mutta onko se todellakin yhtä?—jatkoi hän tilintekoansa:—Eikö muka ole ilettävää ja alhaista sinun suhteesi Maria Vasiljevnaan ja hänen mieheensä? Ja sinun suhteesi omaisuuteen? Sillä tekosyyllä että rahat ovat äidiltä, käytät sinä hyväksesi rikkautta, jota pidät laittomana? Ja koko sinun toimeton, huono elämäsi Hilton? Ja kaiken kukkana—sinun menettelysi Katjushan kanssa! Kurja konna! Ne ihmiset siellä arvostelkoot minua kuinka tahtovat, heitä minä voin pettää, mutta itseäni en voi pettää.»
Ja hän yhtäkkiä ymmärsi, että se inho, jota hän viime aikoina oli tuntenut ihmisiin, ja erittäinkin äskettäin ruhtinaaseen, Sofia Vasiljevnaan, ja Missiin, ja Kornejiin,—oli inho häneen itseensä. Ja, mikä merkillisintä kaikista, tuossa oman halpamaisuuden tunnustamisessa tuntui yhtaikaa jotakin kipua tuottavaa ja kuitenkin iloista ja rauhoittavaa.
Nehljudofille ei tapahtunut ensi kertaa elämässä se mitä hän nimitti »sielun pesoksi». Sielunpesoksi hän sanoi semmoista sielun tilaa, jolloin hän äkkiä, joskus pitkänkin väliajan perästä, tunnettuansa sisällisen elämän hidastuvan ja toisinaan pysähtyvänkin, ryhtyi puhdistamaan kaikkea sitä soraa, joka oli hänen sydämmeensä keräytynyt ja oli syynä tähän seisahdukseen.
Aina tällaisten heräämysten jälkeen asetti Nehljudof itselleen periaatteita, joita päätti sitten ainaisesti seurata: kirjoitti päiväkirjaa ja alkoi uuden elämän, josta ei aikonut koskaan luopua, —turning a new leaf,—kuten hän sanoi itselleen, mutta joka kerta maailman viettelykset saivat hänet jälleen pauloihinsa ja hän huomaamattansa taas lankesi, joskus vielä alemmaksikin kun oli ollut ennen.
Näin hän oli puhdistunut ja kohonnut jo useamman kerran: näin oli tapahtunut ensi kerran silloin kuin hän tuli kesäksi tätiensä luokse. Silloin oli ollut kaikkein elävin, innokkain heräämys. Ja sen seuraukset jatkuivat jotenkin kauvan. Sitten oli samallainen heräämys silloin kuin hän oli jättänyt virkansa, tahtoen uhrata elämänsä, ja astunut sodan aikana sotapalvelukseen. Tällöin oli kuitenkin jälleen-tahraantuminen tapahtunut hyvin pian. Vielä oli yksi heräämys silloin, kuin hän jätti sotapalveluksen ja matkustettuaan ulkomaille alkoi harjoittaa taidemaalausta.
Siitä saakka nykyiseen päivään asti oli kulunut pitkä ajanjakso ilman mitään puhdistusta, ja sentähden ei hän ollut vielä milloinkaan päässyt niin tahraantumaan, tullut semmoiseen ristiriitaan omantuntonsa vaatimusten ja sen elämän välillä, jota hän vietti. Ja hän kauhistui nähdessään välimatkan pituuden.
Välimatka oli niin suuri, tahrautuminen niin täydellinen, että ensi hetkenä hänestä tuntui puhdistuminen mahdottomalta. »Olenhan jo koettanut tulla täydellisemmäksi ja paremmaksi, eikä siitä ole mitään tullut», puhui hänen sielussaan kiusaajan ääni,—»pitäisikö nyt uudestaan koettaa? Et sinä yksin, vaan kaikkihan ovat sellaisia,—elämä on kerran sellainen», puhui tämä ääni. Mutta se vapaa, henkinen olemus, joka yksin on totinen, yksin mahtava, yksin ijankaikkinen, oli jo herännyt Nehljudofissa. Eikä hän voinut olla siihen uskomatta. Niin tavattoman suuri kuin erotus olikin entisen hänen ja sen hänen välillä, jommoisena hän tahtoi olla, tuntui heränneelle henkiselle olemukselle kaikki mahdolliselta.
»Revin rikki tämän valheen, joka sitoo minua, vaikka se minulle mitä maksaisi, ja tunnustan totuuden, sanon kaikille kaiken totuuden ja teen totuuden»,—sanoi hän päättävästi ääneen itselleen.—«Sanon totuuden Missille, sanon, että olen elänyt siveettömästi enkä voi mennä naimisiin hänen kanssansa,—että olen pitänyt turhaa peliä hänen kanssansa, —sanon myöskin Maria Vasiljevnalle (aateliston johtajan vaimolle). Taikka, tälle ei ole mitään sanomista, sanon hänen miehellensä, että olen heittiö, olen petkuttanut häntä. Perinnön kanssa menettelen niin, että totuus tulee tunnustetuksi. Sanon hänelle, Katjushalle, että olen heittiö, että olen syyllinen hänen edessään ja teen kaikki mitä voin helpoittaakseni hänen kohtaloansa.—Niin, tahdon tavata häntä ja pyytää, että hän antaisi minulle anteeksi.»
—Niin, pyydän anteeksi, niinkuin lapset pyytävät.
Hän pysähtyi.—Menen naimisiin hänen kanssaan, jos se on tarpeellista.
Hän pysähtyi, pani kätensä ristiin rinnan yli niinkuin hän sitä teki pienenä ollessaan, nosti silmänsä ylös ja sanoi kääntyen jonkun puoleen:
—Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista minut kaikesta pahasta.
Näin hän rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan hänen luoksensa ja puhdistamaan häntä, mutta se mitä hän pyysi olikin jo tapahtunut. Jumala, joka asui hänessä, oli herännyt hänen tietoisuudessansa. Hän tunsi itsensä hänenä, ja sentähden, paitsi vapautta, reippautta ja elämän iloa tunsi myöskin hyvän kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikä oli parasta, mitä vaan ihminen saattoi tehdä, tunsi hän nyt olevansa valmis tekemään.
Hänen silmissänsä oli kyyneleitä, kun hän puhui tätä itselleen,—oli sekä hyviä että huonoja kyyneleitä: hyviä sentähden, että ne olivat ilon kyyneleitä sen henkiolemuksen heräämisen johdosta, joka kaikkina näinä vuosina oli hänessä nukkunut; ja huonoja sentähden, että ne syntyivät tyytyväisyydestä häneen itseensä, hänen hyvyyteensä.
Hänen tuli kuuma olla. Hän tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli puutarhaan päin. Oli hiljainen, raikas kuutamoyö; kadulta kuului ajajan räminä, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessä oli varjo alastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmätkin haarat ja mutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla oli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa näytti valkealta, edessä mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja niiden takana näkyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa puutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisäänsä elähyttävää, tuoretta ilmaa.
»Kuinka hyvä, kuinka hyvä on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka hyvä!» puhui hän siitä, mikä oli hänen sielussansa.