XXVII.
Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli lopettanut päivällisensä, joka oli hyvin hieno ja ravitseva, ja jota hän aina nautti yksinänsä, ettei vaan kukaan olisi nähnyt häntä tässä epärunollisessa toimituksessa. Hänen sohvansa vieressä seisoi kahvipöytä, ja hän poltteli pitkää hienoa naispaperossia. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli laiha, pitkä, yhä vielä itseään nuoreksi lukeva, ruskeatukkainen nainen. Hänellä oli pitkät hampaat ja suuret mustat silmät.
Puhuttiin pahaa hänen suhteestansa lääkäriin. Nehljudof alussa usein sen unohti, mutta nyt hän muisti, ja nähdessään lääkärin ruhtinattaren lepotuolin vieressä, nähdessään hänen voidellun, kiiltävän kaksijakoisen partansa, Nehljudofia rupesi hirveästi inhoittumaan.
Sofia Vasiljevnan vieressä, matalassa, pehmeässä nojatuolissa istui
Kolosof hämmentäen kahviansa. Kahvipöydällä seisoi liköörilasi.
Missi tuli äidin luokse yhdessä Nehljudofin kanssa, vaan ei jäänyt huoneeseen.
—Kun mamma väsyy ja ajaa teidät pois, tulkaa minun luokseni,—sanoi hän kääntyen Kolosofin ja Nehljudofin puoleen semmoisella äänellä ikäänkuin ei olisi mitään heidän välillänsä ollut, ja iloisesti hymähtäen, kuulumattomasti astuen paksua mattoa myöten, läksi huoneesta.
—No, terve tulemaanne, ystäväni, istukaa nyt ja kertokaa,—sanoi ruhtinatar Sofia Vasiljevna taiteellisella, teeskennellyllä ja aivan luonnollisen näköisellä hymyilyllä, joka paljasti hänen ihastuttavat pitkät hampaansa, jotka olivat erittäin taidokkaasti tehdyt ja aivan samallaiset kuin olivat olleet entiset oikeat.
—Minulle on kerrottu teidän tulleen oikeudesta hyvin synkässä mielentilassa. Minä arvaan, että tuo asia on yleensä sangen vaikeata ihmisille, joilla on sydän, sanoi hän ranskankielellä.
—Niin, se on totta,—vastasi Nehljudof:—usein tuntee olevansa … tuntee, ettei ole oikeutta tuomitsemaan…
—Comme c'est vrai,—huudahti ruhtinatar aivan kuin olisi kummastunut hänen huomautuksensa totuutta, kuten ainakin taitavasti imarrellen seuramiestänsä.
—No, entä taulunne, siitä olen hyvin utelias tietämään,—lisäsi hän,—ellen olisi tässä kykenemättömyyden tilassa, olisin jo aikaa sitte käynyt luonanne.
—Olen sen kokonaan jättänyt,—vastasi Nehljudof kuivasti. Ruhtinattaren, imartelun epärehellisyys oli hänestä nyt yhtä ilmeinen kuin tämän salaama vanhuuskin. Ei hän mitenkään voinut saada itsensä olemaan ystävällisenä.
—Sepä vahinko! Tiedättekö, minulle on itse Repin sanonut, että hänellä on ehdoton talangi,—sanoi ruhtinatar kääntyen Kolosofin puoleen.
»Että se kehtaakin noin valehdella», ajatteli Nehljudof nyrpeänä.
Päästyänsä selville siitä, että Nehljudof oli pahalla tuulella ja ettei sen kanssa siis voinut saada aikaan miellyttävää ja viisasta keskustelua, kääntyi Sofia Vasiljevna Kolosofin puoleen tahtoen tietää, mitä tämä ajatteli uudesta näytelmäkappaleesta. Hän kysyi semmoisella äänellä niinkuin nyt Kolosofin mielipide tulisi ratkaisemaan kaikki epäilykset, ja tämän mielipiteen jokainen sana olisi ollut ikuistettava. Kolosof antoi tuomitsevan arvostelun näytelmästä ja lausui tämän johdosta mielipiteitänsä taiteesta. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna kummasteli hänen mielipiteittensä oikeutta yritti puolustelemaan näytelmän tekijää, mutta samassa joko perääntyi tahi keksi jotakin keskiväliltä. Nehljudof katsoi ja kuunteli, mutta näki ja kuuli aivan toista kuin sitä, mikä oli hänen edessään.
Kuunnellen milloin Sofia Vasiljevnaa, milloin Kolosofia näki Nehljudof ensiksikin, ettei Sofia Vasiljevnalla eikä Kolosofilla ollut mitään tekemistä draaman eikä toinen toisensa kanssa, ja että he puhuivat vaan tyydyttääkseen ruumiillista tarvetta liikutella syönnin jälkeen kielen ja kurkun jänteitä; toiseksi, että Kolosof juotuansa paloviinaa, viiniä ja likööriä oli vähän humalassa, ei niinkuin ovat humalassa harvoin juovat talonpojat, vaan niinkuin ne ihmiset, jotka ovat ottaneet viininjuonnin tavaksensa. Ei hän horjunut eikä puhunut tyhmyyksiä, oli vaan luonnottomassa, kiihoittuneen itsetyytyväisessä mielentilassa. Kolmanneksi näki Nehljudof sen, että ruhtinatar Sofia Vasiljevna kesken puhettansa katsahteli levottomasti ikkunaan päin, jonka kautta alkoi häntä kohden lähestyä vino auringonsäde, ja uhkasi saattaa hänen vanhuutensa liian selvään valoon.
—Kuinka se on totta,—sanoi ruhtinatar johonkin Kolosofin huomautukseen, ja painoi soittonappulaa sohvan vieressä.
Tähän aikaan tohtori nousi, ja aivan kuin olisi ollut talon väkeen kuuluva, läksi mitään sanomatta huoneesta. Sofia Vasiljevna seurasi häntä silmillänsä, mutta jatkoi keskustelua.
—Olkaa hyvä, Filip, laskekaa tuo uudin alemmaksi,—sanoi hän osoittaen silmillään ikkunaverhoa sittenkuin huoneeseen oli hänen soitostansa astunut uljaan näköinen lakeija.
—Ei, sanokaa mitä sanottekin, siinä on mystilisyyttä, mutta ilman mystillisyyttä ei ole runoutta,—puhui ruhtinatar, vihasesti seuraten toisella mustalla silmällään lakeijan liikkeitä, joka laitteli uudinta.
—Mystisismi ilman runoutta on taikauskoa, mutta runous ilman mystisismiä on proosaa,—sanoi ruhtinatar surullisesti hymyillen ja herkeämättä katsoen lakeijaa, joka suoristeli uudinta.
—Filip, en tarkoittanut tuota uudinta,—tuota tuolla suuren ikkunan luona,—sanoi tuskaillen Sofia Vasiljevna nähtävästi säälien itseänsä niiden ponnistusten tähden, joita hänen oli tekeminen saadakseen nuo sanat suustansa, ja rauhoittuakseen nosti heti suullensa hyvänhajuisen, savuavan paperossin, kädellä, joka oli täynnä sormuksia.
Leveärintainen, jäntevä Filip kumarsi hiukan, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja keveästi astuen mattoa myöten väkevine, suuripohkeisine jalkoinensa, nöyrästi ja sanaakaan vastaamatta meni toisen ikkunan luo, ja tarkkaavaisesti katsellen ruhtinatarta silmiin koetti järjestää uudinta siten, ettei yksikään säde olisi uskaltanut kohdata häntä. Mutta nytkin menetteli lakeija väärin, ja tuskastunut Sofia Vasiljevna oli taaskin pakotettu keskeyttämään puheensa mystisismistä ja oikaisemaan ymmärtämätöntä, säälimättä häntä vaivaavaa Filipiä. Hetkeksi Filipin silmissä leimahti liekkinen.
»Piru sinun tietää, mitä sinä tarvitset,—taisi tämä sisässään sanoa», ajatteli Nehljudof nähdessään koko tämän pelin. Mutta uljas ja väkevä Filip peitti heti kärsimättömyytensä ja alkoi rauhallisesti tehdä sitä mitä lamaantunut, uupunut, läpitsensä epärehellinen ruhtinatar Sofia Vasiljevna hänelle käski.
—Tietysti Darwinin opissa on suuri määrä totuuttakin,—puhui Kolosof viruen matalassa nojatuolissa ja katsellen unisin silmin ruhtinatar Sofia Vasiljevnaan,—vaan hän menee sittenkin äärimmäisyyksiin. Niin.
—Uskotteko te perinnöllisyyteen?—kysyi ruhtinatar Sofia Vasiljevna
Nehljudofilta, kun tämän sanattomuus alkoi häntä vaivata.
—Perinnöllisyyteenkö?—kysyi puolestansa Nehljudof.—En, en usko,—sanoi hän. Hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kokonaan vajoutuneet niihin kummallisiin kuviin, jotka arvaamattomista syistä heräsivät hänen mielikuvituksessaan. Väkevän, uljaan Filipin rinnalla, jota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän Kolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine päineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen. Samalla lailla kuvaili hän hämärästi mieleensä noita nyt silkillä ja sametilla peitettyjä Sofia Vasiljevnan olkapäitä, mimmoisina nämä olisivat todellisuudessa, mutta tämä mielle oli liian hirvittävä ja hän koetti päästä siitä.
Sofia Vasiljevna mittasi häntä silmillään.
—Mutta se on totta, Missihän odottaa teitä,—sanoi hän,—menkäähän nyt hänen luoksensa, hän aikoi soittaa teille uuden kappaleen Griegiltä,—se on sangen huvittava.
»Ei mistään soittamisesta ole kysymystäkään ollut. Valehtelet siinä vaan suotta», ajatteli Nehljudof nousten ylös ja puristaen Sofia Vasiljevnan läpikuultavaa, luista, sormuksilla täytettyä kättä.
Vierashuoneessa tapasi hänet Katariina Aleksejevna ja alkoi heti keskustelun:
—Luulenpa että valamiehen tehtävät ovat teihin vaikuttaneet masentavasti,—sanoi hän, kuten ainakin ranskaksi.
—Niin, suokaa anteeksi, olen nyt huonolla tuulella eikä minulla ole oikeutta ikävystyttää toisia,—sanoi Nehljudof.
—Miksi olette huonolla tuulella?
—Suokaa minun olla siitä puhumatta,—sanoi hän hattuansa hakien.
—Muistatteko kun vielä sanoitte, että aina täytyy puhua totta ja kun meille kaikille sanoitte semmoisia ankaria totuuksia. Miksi siis ette nyt tahdo sanoa?—Muistatko Missi?—kääntyi Katariina Aleksejevna Missin puoleen, joka juuri tuli huoneeseen heidän luoksensa.
—Sentähden, että se oli leikkiä—vastasi Nehljudof totisesti.—Leikillä saa puhua. Mutta todellisuudessa me olemme niin huonoja, s.o. minä olen niin huono, että minä ainakaan en saa puhua totta.
—Älkää oikaisko, sanokaa pois, missä suhteessa me olemme niin huonoja,—sanoi Katariina Aleksejevna leikkien sanoilla ja ikäänkuin huomaamatta Nehljudofin totisuutta.
—Ei ole mitään pahempaa kuin tunnustaa olevansa pahalla tuulella,—sanoi Missi.—Minä on koskaan tunnusta sitä itselleni, ja olenkin sentähden aina hyvällä tuulella. No, tulkaahan nyt luokseni. Koetetaan emmekö saa karkoitetuksi tuota teidän mauvaise humeur'iänne.
Nehljudof tunsi samaa mitä arvattavasti tuntee hevonen, jota silitellään että se antaisi panna suitset suuhunsa ja viedä valjastettavaksi. Mutta hänen oli nyt jos milloinkaan vastenmielistä ruveta vetämään. Hän pyysi anteeksi, että hänen oli lähteminen kotiin ja alkoi jättää hyvästi. Missi pidätti tavallista kauvemmin hänen kättään omassansa.
—Muistakaa, että se mikä on tärkeätä teille on tärkeätä myös teidän ystävillenne,—sanoi hän.—Tulettahan huomenna?
—Tuskinpa,—sanoi Nehljudof ja tuntien häpeätä (hän ei itse tiennyt omastako vai toisen puolesta), hän punastui ja läksi kiireesti ulos.
—Mitä tämä merkitsee? Comme cela m'intrigue, puhui Katariina Aleksejevna, kun Nehljudof oli lähtenyt.—Minäpä otan kun otankin asiasta selvän. Se on varmaankin jokin affaire d'amour propre, il est très susceptible, notre cher Mitja.
—Plutôt une affaire d'amour sale,—oli Missi sanoa, muttei sanonut ja hän katseli eteensä aivan toisenlaisella, sammuneella katseella, kuin oli ollut se jolla hän oli katsellut Nehljudofia. Mutta hän ei sanonut Katariina Aleksejevnalle edes tätä vähemmän hienoa leikkiä ja sanoi ainoastaan:—Kaikillahan meillä on sekä hyviä että huonoja päiviä.
»Jokohan nyt tämäkin pettäisi,—ajatteli hän.—Kaiken sen perästä mikä on ollut, se olisi hyvin huonosti tehty häneltä.»
Jos Missin olisi ollut tekeminen selvää siitä, mitä hän tarkoitti sanoilla: »kaiken sen perästä mikä on ollut», ei hän olisi voinut sanoa mitään määrättyä, ja kuitenkin hän ilman vähintäkään epäilemistä tiesi, että Nehljudof ei ollut antanut hänelle ainoastaan toivoa, vaan melkein lupauksensakin. Kaikki tämä ei tosin ollut mitään määrättyjä sanoja, vaan katsahduksia, hymyilyjä, viittauksia, vaikenemisia. Mutta Missi kuitenkin piti häntä omanansa, ja jääminen häntä vaille olisi ollut hänelle hyvin vaikeata.