XXVI.
—Tehkää hyvin, teidän korkeutenne! teitä odotetaan, sanoi ystävällinen, lihava ovenvartija Kortshaginien suuressa talossa, avaten melutta englantilaisilla saranoilla liikkuvan ulko-oven.—Herrasväki syöpi parhaallaan, ainoastaan teitä on käsketty pyytää sisälle.
Ovenvartija tuli toiseen kerrokseen vievien porraskäytävien luo ja soitti.
—Onko muita? kysyi Nehljudof riisuen palttoonsa.
—Herrat Kolosof ja Mihail Sergejevitsh, muuten kaikki kotolaisia,—vastasi ovenvartija.
Yläkerroksen rappusilta katsahti alas kaunis lakeija hännystakissa ja valkosissa hansikkaissa.
—Tehkää hyvin, teidän korkeutenne,—sanoi hän.—Käskevät pyytää sisälle.
Nehljudof nousi yläkertaan ja kulki tutun erinomaisen ja tilavan salin läpi ruokasaliin. Ruokasalissa istui koko perhe pöydän ääressä, lukuunottamatta äitiä, ruhtinatar Sofia Vasiljevnaa, joka ei koskaan tullut ulos huoneestansa. Pöydän päässä istui ukko Kortshagin, hänen vieressään vasemmalla puolella tohtori, oikealla vieras Ivan Ivanovitsh Kolosof, entinen lääninesimies ja nyt pankinjohtokunnan jäsen, Kortshaginin vapaamielinen toveri; sitten vasemmalla puolella,—miss Reder, Missin pienen sisaren guvernantti, ja itse nelivuotias tytär; vastapäätä oikealla puolella oli Missin veli, Kortshaginien ainoa poika, kuudesluokkalainen lyseossa, Petja, jonka tähden koko perhe, hänen tutkintojansa odotellen, oli jäänyt kaupunkiin; sitten kotiopettaja, ylioppilas; sitten vasemmalla Katariina Aleksejevna, 40 vuotias neiti kansallisherätyksen ajoilta, tätä vastapäätä Mihail Sergejevitsh taikka Mischa Telegin, Missin serkku, ja pöydän alapäässä Missi itse, sekä hänen vieressään tyhjä paikka.
—Sepä hauskaa. Istukaahan, me olemme ehtineet vasta kalan kimppuun,—sai ukko Kortshagin vaivoin sanotuksi, varovasti tekohampaillansa vatustellen ja nostaen Nehljudofiin silmänsä veristyneine luomineen, joissa ei eroittanut silmäripsiä.
—Stepan,—kääntyi hän suu täynnä ruokaa lihavan, mahtavan bufettipalvelijan puoleen, silmillään viitaten tyhjään paikkaan. Vaikka Nehljudof hyvin tunsi ja monta kertaa oli päivällisissäkin nähnyt vanhaa Kortshaginia, vaikutti häneen nyt erityisen vastenmielisesti nuo punaiset kasvot hekumallisine, mauskuttelevine huulineen, servietti leuan alla, ja rasvainen kaula; sanalla sanoen koko tuo hyvin syötetty, sotilaallinen kenraalityyppi.
Nehljudofin mieleen ehdottomastikin juolahti, mitä hän tiesi tämän ihmisen julmuudesta, joka, jumala ties minkä vuoksi,—sillä hän oli sekä rikas että tunnettu, eikä kaivannut virka-ansioita,—oli pieksättänyt jopa hirtättänytkin ihmisiä ollessaan sotilaspiirin päällikkönä.
—Tuossa tuokiossa tarjotaan esille, teidän korkeutenne,—sanoi Stepan, ottaen hopeisilla vaaseilla koristetusta bufetista suuren soppakauhan ja antaen päällään merkin poskipartaiselle lakeijalle, joka heti alkoi järjestellä lautasia Missin vieressä olevalla tyhjällä paikalla, mikä oli peitetty taiteellisesti kokoontaitetulla, silitetyllä servietillä, vaakuna ylänurkassa.
Nehljudof kiersi koko pöydän puristaen jokaisen kättä. Kaikki, paitsi vanhaa Kortshaginia ja naisia, nousivat seisaalleen, kun hän heitä lähestyi. Ja tämä pöydän kiertäminen ja läsnäolijain kätteleminen, vaikkei hän enimpien kanssa ollut sanaakaan vaihtanut, tuntui hänestä nyt erittäinkin epämiellyttävältä ja naurettavalta. Hän pyysi anteeksi myöhästymistään ja aikoi istautua tyhjälle paikalle Missin ja Katariina Aleksejevnan väliin, mutta ukko Kortshagin vaati häntä, jos ei viinaryyppy kelvannutkaan, kuitenkin ottamaan voileipää pöydältä, jolle oli asetettu merikrapuja, mähnää, juustoa ja silliä. Nehljudof ei aavistanutkaan olevansa niin nälkäinen, mutta alettuaan syödä juustoa leivän kanssa, ei hän voinut pysähtyä, vaan söi ahnaasti.
—No, mitäs, oletteko nyt järkytelleet yhteiskunnan perusteita?—sanoi Kolosof, ivalla käyttäen erään vanhoillisen lehden sananpartta, joka oli noussut valamiesoikeutta vastustamaan.—Olette siis vapauttanut syyllisiä ja tuominnut syyttömiä, niinkö?
—Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita… Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita…—toisti ruhtinas nauraen. Hänellä oli rajaton luottamus oppineen ja vapaamielisen toverinsa ja ystävänsä järkeen.
Nehljudof välittämättä, että oli epäkohtelias, ei vastannut mitään Kolosofille ja, istuutuen esille tuodun höyryävän sopan ääreen, puri yhä suupalaansa.
—Antakaahan hänen nyt ensin syödä,—sanoi Missi hymyillen, muistuttaen sanalla »hänen» omaa läheisyyttänsä Nehljudofiin.
Kolosof sillä aikaa kertoi reippaasti ja äänekkäästi erään häntä suututtaneen artikkelin sisältöä, jossa vastustettiin valamiesoikeutta. Häntä kannatteli Mihail Sergejevitsh, sisarenpoika, kertoen puolestaan samassa lehdessä olleen toisen artikkelin sisällyksen.
Missi, kuten ainakin, oli hyvin distinguée ja hyvin puettu, huomaamattoman hyvin.
—Olette arvatenkin hyvin nälissänne,—sanoi hän Nehljudofille, odotettuaan siksi kuin tämä oli nielaissut.
—Ei, enpä erittäin. Entä te, kävittekö tauluja katsomassa?—kysyi hän.
—Ei, me jätimme sen tuonnemmaksi. Mutta me olimme sen sijaan lawn-tennistä heittämässä Salamatofien luona. Ja mister Crouçs leikkii todellakin erinomaisesti, ihmetyttävän hyvin.
Nehljudof oli tullut tänne virkistyäkseen ja aina olikin hänen tässä talossa ollut mieluista olla, ei ainoastansa sen hienon ylellisyyshengen vuoksi, joka miellyttävästi hiveli hänen tunteitansa, vaan sen mielistelevästi hemmoittelevan ilmakehän vuoksi, joka hänen huomaamattansa ympäröitsi häntä. Mutta nyt, kummallista kyllä, kaikki tässä talossa oli hänestä vastenmielistä, kaikki, alkaen ovenvartijasta, leveistä rappusista, kukkasista, lakeijoista, katetusta pöydästä—itse Missiin asti, joka nyt näytti hänestä vähemmän viehättävältä ja epäluonnolliselta. Epämiellyttävä oli hänestä myöskin tuo itseensäluottavainen, inhoittava, vapaamielinen Kolosofin ääni, epämiellyttävä tuo härkämäinen, arvostaan varma, aistillinen ukko Kortshaginin olento, epämiellyttävä nuo kansallisen Katarina Aleksejevnan ranskalaiset lauseet, epämiellyttävät guvernantin ja kotiopettajan hämillä olevat kasvot, ja erittäinkin epämiellyttävä tuo asemasana »hänen», jota oli hänestä käytetty…
Nehljudof oli aina kahden vaiheilla mitenkä suhtautua Missiin, milloin hän ikäänkuin siristäen silmiänsä, taikka niinkuin kuun valossa näki Missin kaikki ihastuttavat puolet: Missi näytti sekä raittiilta että kauniilta, viisaalta ja luonnolliselta. Mutta sitten hän taas äkkiä ikäänkuin kirkkaassa päivän valossa näki,—ei voinut olla näkemättä, kaikkia hänen puutteitansa. Ja nyt oli hänellä tämmöinen päivä. Nyt hän näki pienimmätkin ryppyset hänen kasvoissaan, tiesi, näki, millä tavalla hänen hiuksensa olivat pöyhistetyt, näki hänen kyynäspäittensä terävyyden ja erityisesti näki peukalon leveän kynnen, joka muistutti tämän isän samallaista kynttä.
—Se leikki on sangen ikävä,—sanoi Kolosof tennisistä:—paljon hauskempi oli pallonlyönti, jota lapsena leikimme.
—Ei, te ette tiedä. Se on hirmuisen hauskaa,—väitti Missi, ääntäen erittäin epäluonnollisesti sanan »hirmuisen», kuten Nehljudofista tuntui.
Ja nyt alkoi kiista, johon ottivat osaa sekä Mihail Sergejevitsh että Katariina Aleksejevna. Ainoastaan guvernantti, kotiopettaja ja lapset olivat vaiti; nähtävästi ikävissään.
—Aina vaan sama riita!—sanoi ukko Kortshagin ääneensä nauraen ja ottaen serviettinsä liivin alta, ja jyryyttäen tuoliansa, jonka lakeija heti otti haltuunsa, nousi pöydästä. Hänen perässään nousivat kaikki muutkin ja menivät pienen pöydän ääreen, missä seisoivat vehkeet suunhuuhtomista varten hyvänhajuisine, lämpimine vesineen, ja huuhtoen suitaan, jatkoivat keskusteluansa, joka ei ketään huvittanut.
—Eikö totta?—kääntyi Missi Nehljudofiin, tahtoen häneltä kannatusta mielipiteellensä siitä ettei missään näy niin selvästi ihmisen luonne kuin leikissä. Missi näki Nehljudofin kasvoissa tuon totisen ja kuten hänestä näytti, tuomitsevan ilmeen, jota hän pelkäsi Kohljudofissa ja tahtoi tietää mistä se johtui.
—En todellakaan tiedä, koskaan en ole sitä ajatellut,—vastasi
Nehljudof.
—Tuletteko mamman luo? kysyi Missi.
—Kyllä, kyllä—sanoi hän ottaen paperossin, ja sen hän sanoi äänellä, joka selvään ilmaisi ettei häntä haluttanut mennä.
Missi katsahti kysyvästi, sanomatta mitään, häneen ja Nehljudofia hävetti. »Onpa todellakin sopimatonta tulla vieraisiin ikävystyttämään ihmisiä», ajatteli hän itsestänsä, ja ollakseen ystävällinen, sanoi menevänsä mielellään, jos muka ruhtinatar vaan ottaa vastaan.
—Kyllä, kyllä, mamma tulee olemaan iloinen. Polttaa saatte sielläkin.
Ivan Ivanovitsh on myöskin siellä.
Talon emäntä, ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli aina makuulla. Jo kahdeksatta vuotta oli hän ottanut vieraitakin makuulta vastaan, pitseissä ja nauhasissa, sametin, kullattujen esineiden, norsunluun, pronssin, lakeerauksen ja kukkien keskellä. Hän ei liikkunut missään, ja vastaanotti omien sanojensa mukaan ainoastaan »ystäviänsä», s.o. kaikkea sitä, mikä hänen arvelunsa mukaan jollakin tavoin erottautui laumasta. Nehljudof luettiin näiden ystävien joukkoon siitä syystä, että häntä pidettiin järkevänä nuorena miehenä, ja myöskin siitä syystä, että hänen äitinsä oli perheen läheinen ystävä, ja vielä siitäkin syystä, että olisi ollut suotavaa että Missi olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin.
Ruhtinatar Sofia Vasiljevnan huone oli suuremman ja pienemmän vierashuoneen takana. Missi, joka kävi Nehljudofin edellä, pysähtyi suuremmassa vierashuoneessa päättävästi, ja tarttuen kullatun tuolin karmiin katsahti häneen.
Missi olisi hyvin halusta mennyt naimisiin, ja avioliitto Nehljudofin kanssa olisi ollut kylläkin edullinen. Sitäpaitsi Nehljudof miellytti häntä ja hän oli totuttanut itsensä siihen ajatukseen, että Nehljudof oli hänen omansa (ei hän Nehljudofin, mutta Nehljudof hänen), ja tiedottomalla, mutta itsepäisellä viekkaudella, jommoista tavataan henkisesti sairaissa ihmisissä, hän nyt koetti saavuttaa tarkoitustansa. Hän puhutteli nyt Nehljudofia vaatiakseen selitystä.
—Näen että teille on jotain tapahtunut,—sanoi hän:—mikä teidän on?
Nehljudof muisti, kenen oli oikeudessa tavannut, rypisti silmänsä ja punastui.
—Kyllä, on tapahtunut—sanoi hän tahtoen olla rehellinen:—kummallinen, tavatoin ja tärkeä tapaus.
—Mikä sitten? Ettekö voi sanoa mitä se on?
—Nyt en voi. Sallikaa minun olla sanomatta. On tapahtunut semmoista, mitä en ole vielä ehtinyt täydellisesti ajatella,—sanoi hän ja punehtui vielä enemmän.
—Ja te ette siis aijo sanoa minulle?—Jänne hänen kasvoissansa vavahti ja hän liikahutti tuolia, josta piteli.
—Ei, en voi,—vastasi Nehljudof ja tunsi, että näin vastatessaan hän vastasi itselleen, tunnustaen, että hänelle todella oli tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä.
—No, lähdemme siis.
Missi pudisti päätänsä ikäänkuin häätääkseen tarpeettomia ajatuksia, ja meni tavallista nopeammin eteenpäin.
Nehljudofista näytti niinkuin Missi olisi luonnottomasti puristanut kokoon suutansa kyyneleitä estääksensä. Ja taas Nehljudofia hävetti ja hänestä tuntui pahalta, että hän oli loukannut Missiä, mutta hän tiesi, että vähinkin heikkous kukistaisi hänet s.o. sitoisi. Ja nyt hän pelkäsi tätä kaikkein enin, ja hän tuli Missin kanssa sanaakaan sanomatta ruhtinattaren huoneeseen asti.