XXV.
Keskustelu puheenjohtajan kanssa ja raikas ilma vähän rauhoittivat Nehljudofia. Hänen päähänsä tuli ajatus, että tunteensa ehkä oli liioiteltu, hän kun oli viettänyt koko aamun niin tavattomissa olosuhteissa.
»Tietysti vaan kummallinen ja merkillinen sattuma! Ja välttämätöntä on tehdä kaikki, mikä on mahdollista keventääkseen hänen kohtaloansa ja tehtävä pian. Tässä paikassa. Niin, täytyy nyt jo täällä oikeudessa saada tietää, missä asuu Fanarin tai Mikishin.» Hän muisti kahta kuuluisaa asianajajaa.
Nehljudof palasi jälleen oikeuteen, riisui palttoonsa ja meni ylös. Ensimäisessä käytävässä hän jo, tapasi Fanarinin. Nehljudof pysäytti hänet ja sanoi olevan asiaa. Fanarin tunsi hänet sekä näöltä että nimeltä ja sanoi olevansa iloinen, jos saattoi tehdä voitavansa.
—Vaikka olenkin väsyksissä … vaan jollei kestä kauan, sanokaa minulle asianne,—mennään tänne.
Ja Fanarin vei Nehljudofin johonkin huoneeseen, joka oli arvatenkin jonkun tuomarin työhuone. He istuivat pöydän ääreen.
—No, mikä on nyt asianne?
—Ennen kaikkea pyydän,—sanoi Nehljudof,—ettei kukaan saisi tietää minun ottavan osaa tähän asiaan.
—Sehän on itsestään selvää. Siis?…
—Olin vastikään valamiehenä ja me tuomitsimme pakkotyöhön erään naisen, joka oli syytön. Tämä vaivaa minua.
Nehljudof odottamattansa punastui ja takertui puheeseensa, eikä tiennyt mitä sanoa.
Fanarin vilkasi häneen, mutta painoi silmänsä jälleen alas, ja jäi kuuntelemaan.
—No ja sitten?—sanoi hän vaan.
—Tuomitsimme viattoman ja minä haluaisin tehdä valituksen asiassa ja siirtää jutun korkeimpaan instanssiin.
—Senaattiin,—oikasi Fanarin.
—Ja pyytäisin nyt teitä ottamaan tämä asia ajaaksenne.
Nehljudof tahtoi heti päästä kaikkein vaikeimmasta ja sentähden siinä samassa sanoi:
—Kulut tästä asiasta otan suorittaakseni, olkoot ne mitkä tahansa,—sanoi hän punehtuen.
—No siitä kyllä sovimme,—sanoi asianajaja, anteeksiantavasti naurahtaen hänen kokemattomuudelleen.
—Mistä siis on kysymys?
Nehljudof kertoi.
—Hyvä on, huomenna otan asiapaperit luokseni ja luen ne läpi. Ja ylihuomenna, ei, torstaina, saatte tulla luokseni kello 6 illalla ja minä annan teille vastauksen. Kuinka siis? Emmekö mene, minulla on täällä vielä muutamia asioita.
Nehljudof jätti hyvästi ja läksi ulos.
Keskustelu asianajajan kanssa ja se seikka, että hän siis jo oli ryhtynyt toimenpiteisiin Maslovan puolustukseksi, rauhoittivat hänen mielensä vielä enemmän. Hän tuli kadulle: ilma oli erinomainen, hän hengähti syvään keväistä ilmaa. Ajurit tarjoilivat palvelustansa, vaan hän läksi jalkasin ja heti rupesi hänen päässänsä pyörimään kokonainen parvi ajatuksia ja muistoja Katjushasta ja hänen menettelystään tätä kohtaan. Ja hänen tuli ikävä ja kaikki näytti synkältä. »Ei, tätä asiaa minä ajattelen toisen kerran», sanoi hän itsekseen, »nyt sitävastoin pitää ruveta iloiselle tuulelle ja päästä raskaista ajatuksista.»
Hän muisti Kortshaginien päivällisen ja katsoi kelloonsa. Ei ollut vielä myöhäistä ja saattoi kyllä ehtiä päivälliselle. Raitiovaunu kulki helistäen ohitse. Hän antausi juoksuun ja hypähti vaunuun. Mutta torille päästyä hän laskeutui pois, otti hyvän pika-ajurin ja 10 minuutin kuluttua oli Kortshaginien suuren talon portailla.