XXIV.
Pietari Gerasimovitshin otaksuminen oli oikea.
Palattuaan neuvoshuoneesta otti puheenjohtaja paperin ja luki:
»Vuonna 188' 28 päivänä Huhtikuuta on Piirioikeus Hänen Keisarillisen Majesteettinsa asetuksen mukaisesti rikososastonsa kautta, perustuen herrain valamiesten tekemään päätökseen, rikoslain 771 §:n 3:nen kohdan, 776 §:n 3:nen kohdan ja 777 §:n nojalla tuominnut: 33 vuotiaan talonpojan Simon Kartinkinin, 27 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan paitsi kansalaisoikeuksiensa menettämistä, lähetettäväksi pakkotöihin: Kartinkinin 8:ksi vuodeksi, ja Maslovan 4:ksi vuodeksi, sekä molemmat kärsimään rikoslain 25 §:ssä mainittuja seurauksia; 43 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Jefimia Botshkovan, paitsi kaikkein erityisten persoonallisten ja kansalaisoikeuksien ja etujen menettämistä, suljettavaksi vankilaan 3 vuoden ajaksi ja kärsimään rikoslain 48 §:ssä mainittuja seurauksia.—Oikeuskulut tästä jutusta ovat syytettyjen tasan keskenään suoritettavat ja varattomuuden tapauksessa pantavat kruunun laskuun.
Tähän juttuun kuuluvat todiste-esineet ovat myytävät, sormus jätettävä takasin, lääkepullot hävitettävät.
Kartinkin seisoi niinkuin ennenkin eteenpäin ojentuneena, pitäen käsiään sormet hajalla housunpoimuja myöten ja poskiansa nytkytellen. Botshkova näytti aivan rauhalliselta. Kuultuansa päätöksen Maslova meni tulipunaseksi.
—En ole syyllinen, enkä ole,—huusi hän äkkiä yli koko salin.—Tämä on syntiä. Syytön olen. En ole tahtonut, enkä ole ajatellut. Totta puhun. Totta.—Ja laskeutuen penkille hän purskahti ääneen itkemään.
Kun Kartinkin ja Botshkova tulivat ulos, istui hän yhä vielä paikallansa ja itki, niin että santarmin oli nykäseminen häntä mekon hihasta.
—Ei, tätä ei voi enää jättää,—sanoi Nehljudof itseksensä kokonaan unohtaen tuon inhon tunteen, ja itsekään tietämättä miksi, kiirehti käytävään vielä kerran nähdäksensä Maslovaa.
Ovissa tunkeili vilkas joukko ulostulvailevia valamiehiä ja asianajajia tyytyväisinä jutun päättymiseen, niin että Nehljudof viipyi muutamia minuuttia ovella. Päästyänsä käytävään oli Maslova jo kaukana. Mutta Nehljudof, ajattelematta sitä huomiota, joka häneen kääntyi, nopein askelin saavutti Maslovan ja pysähtyi hänen edellensä. Tämä oli jo herennyt itkemästä ja vaan ajoittain nyyhkytteli, pyyhkien punottavia poskiansa liinan nurkkaan. Hän meni Nehljudofin ohitse katsahtamatta sivulleen. Päästettyään hänet ohitse, Nehljudof palasi kiireesti takasin tavatakseen puheenjohtajaa, vaan puheenjohtaja oli jo mennyt ja Nehljudof saavutti hänet vasta eteisessä.
—Herra puheenjohtaja,—sanoi Nehljudof lähestyen häntä juuri sinä hetkenä kun tämä puki päällensä vaaleata palttoota ja otti vastaan vahtimestarilta hopeapäistä kävelykeppiänsä:—saanko puhua kanssanne asiasta, joka äsken päättyi? Minä olen valamies.
—Kyllä, tietysti, ruhtinas Nehljudof. Hauskaa nähdä, olemme ennen tavanneet toisiamme,—sanoi puheenjohtaja, katellen häntä ja mielihyvällä muistellen, kuinka hyvin hän oli tanssinut,—paremmin kuin yksikään nuorista—sinä iltana, jona oli Nehljudofin tavannut.—Millä voin teitä palvella?
—On tullut erehdys vastaukseen, joka koski Maslovaa. Hän on syytön myrkytykseen ja kuitenkin on hän tuomittu kuritushuoneeseen, sanoi Nehljudof totisen ja synkän näköisenä.
—Oikeus on tehnyt päätöksensä teidän omien vastauksienne perustuksella,—sanoi puheenjohtaja läheten ulko-ovea:—vaikka vastaukset kyllä oikeudenkin mielestä tuntuivat ristiriitaisilta.
Hän muisti aikoneensa selittää valamiehille, että jos he vastaavat: »on syyllinen», eivätkä lisää sanoja: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin tappo katsotaan tahalliseksi, mutta kiireessä jättäneensä sen tekemättä.
—Niin, vaan eikö tätä virhettä voi korjata?
—Syytä kassatsiooniin voi aina löytää. Täytyy kääntyä jonkun asianajajan puoleen,—sanoi puheenjohtaja pannen lakin vähä kallelleen päähänsä ja yhä lähestyen ovea.
—Mutta tämähän on hirmuista.
—Nähkääs, Maslovalla oli edessään kaksi mahdollisuutta,—sanoi puheenjohtaja haluten olla erittäin ystävällinen ja kohtelias Nehljudofille. Hän selvitti poskipartaansa palttoon kauluksen päälle ja ottaen Nehljudofia kevyesti käsikynkästä ja suunnaten ulko-ovea kohden, jatkoi:—olettehan tekin lähdössä?
—Olen,—sanoi Nehljudof ja kiireesti pukeutuen läksi hänen kanssansa.
He tulivat kirkkaaseen, iloiseen auringonpaisteeseen ja täytyi heti ruveta puhumaan kovemmalla äänellä rattaiden räminän tähden kadulla.
—Asema nähkääs on kummallinen,—jatkoi puheenjohtaja korottaen ääntänsä:—hänellä, tuolla Maslovalla, oli edessään yksi kahdesta: joko melkein täydellinen vapautus, vankilarangaistus, johon saattoi tulla lukuunotetuksi se, että hän jo oli istunut, jopa vaan aresti,—taikka sitten kuritushuone; mitään keskiväliä ei ole. Jos te olisitte lisänneet sanat: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin hän olisi vapautettu.
—Minä anteeksiantamattomasti unohdin sen,—sanoi Nehljudof.
—Siinäpä koko asia onkin,—sanoi puheenjohtaja hymyillen ja kelloonsa katsoen.
Jäljellä oli vaan kolme neljännestä Klaran määräämään hetkeen.
—Nyt jos niin haluatte, kääntykää asianajajain puoleen. On löydettävä joku kassatsiooni-aihe. Sen voi aina löytää. Dvoranskin kadulle,—vastasi hän ajurille:—30 kopeekkaa, en maksa koskaan enempää.
—Teidän ylhäisyytenne, tehkää hyvin.
—Nöyrin palvelijanne. Jos voin olla jotenkin avuksi, asuntoni on Dvornikofin talo Dvoranskin kadulla, se ei ole vaikea muistaa.—Ja ystävällisesti kumartaen hän ajoi pois.