XXIII.
Puheenjohtaja vihdoin päätti puheensa ja sulavalla liikkeellä nostaen kysymyslistaa antoi sen lähestyneelle esimiehelle. Valamiehet nousivat, iloisina siitä, että saivat lähteä ja tietämättä missä pitää käsiänsä, aivan kuin jotain häveten menivät toinen toisensa jälessä neuvoshuoneeseensa. Heti kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, tuli santarmi tämän oven luo, tempasi miekan tupesta ja pannen sen olalle, jäi seisomaan oven eteen. Tuomarit nousivat ja läksivät salista. Syytetyt niinikään vietiin pois.
Tultuaan neuvoshuoneeseen, ottivat valamiehet kuten ennenkin ensi teokseen esille paperossit ja alkoivat polttaa. Heidän asemansa luonnottomuus, kierous ja valheellisuus, jonka he suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunsivat istuessaan paikoillansa salissa, meni heti ohi kun he tulivat neuvoshuoneeseen ja olivat sytyttäneet paperossit, ja tuntien helpoitusta, he istuutuivat ja heti alkoi vilkas keskustelu.
—Tyttö riepu on syytön, on muuten vaan juttuun kiertynyt,—sanoi hyvänluontoinen kauppias,—hän on armahdettava.
—Siitäpä nyt saammekin puhella,—sanoi esimies.—Emme saa antautua persoonallisten vaikutusten alaiseksi.
—Mainion yleiskatsahduksen antoi puheenjohtaja,—huomautti översti.
—Jo kait! Olin vähällä nukkua.
—Pääasiahan on se, ettei palvelusväki olisi voinut tietää rahoista, jollei Maslova olisi ollut heidän kanssaan samassa liitossa,—sanoi juutalainen puotipalvelija.
—Oletteko siis sitä mieltä, että hän on varastanut, kysyi joku valamiehistä.
—En usko tässä maailmassa, huusi hyvänluontoinen kauppias:—vaan tuo punasilmäinen retkale on opettanut.
—Kaikki ne ovat yhtä hyviä,—sanoi översti.
—Mutta kielsihän se käyneensä jalallaankaan huoneessa.
—Uskokaa sitä. Minä en tuota runtaletta iässäni uskoisi.
—Niin, kumpa se olisi sillä hyvä, että te ette usko,—sanoi puotipalvelija.
—Eikös avain ollut hänellä?
—Entäs sitte jos olikin?—intti kauppias.
—Entä sormus?
—Eikös hän siitäkin selittänyt,—huusi taas kauppias.—Roteva kauppias, ja vielä sitte juovuksissa, pieksi häntä. No sitten arvatenkin jälleen leppyi. Tuossa nyt on, ota, elä itke. Olihan se ihminen kuulema jättiläisen kokoinen, 12 tuumaa päälle 2 arsinan, painoihan se 8 puntaa.
—Ei siitä ole kysymys,—keskeytti Pietari Gerasimovitsh,—kysymys on siitä, hänkö yllytti ja pani alkuun koko asian vai palvelusväki?
—Mahdotonta oli hänen sitä yksin tehdä. Hänellä oli avain.
Tämä hajanainen keskustelu kesti jotenkin kauvan,
—Mutta suokaahan anteeksi, hyvät herrat,—sanoi esimies.—Istukaamme nyt pöydän ääreen keskustelemaan. Tehkää hyvin,—sanoi hän istuen esimiehen paikalle.
—Ne ovat senkin vietäviä, nuo tytöt, sanoi puotipalvelija ja kannattaen sitä mieltä, että päärikoksellinen oli Maslova, kertoi kuinka joku tämmöinen otus oli varastanut bulevaardilla kellon hänen toveriltansa.
Tämän johdosta alkoi översti kertoa vielä ihmeellisempää juttua hopeisen teekyökin varastamisesta.
—Hyvät herrat, minä pyytäisin pysymään kysymyksessä,—sanoi esimies naputellen kynällänsä pöytään.
Kaikki vaikenivat. Kysymykset olivat asetetut näin:
1) Onko Borkin kylästä Krapivenskin piirikunnasta oleva 33 vuotias talonpoika Simon Kartinkin syyllinen siihen, että hän tammikuun 17 p:nä 188' N:kaupungissa, päätettyänsä ottaa kauppias Smelkofin hengiltä, ryöstämisen aikomuksessa, yksin tuumin muiden henkilöiden kanssa, antoi tälle konjakkiin sekotettuna myrkkyä, josta sitten seurasi Smelkofin kuolema, ja anasti häneltä 2,500 ruplaa rahaa sekä briljanttisormuksen?
2) Onko kaupunkilaisnainen, 43 vuotias Jefimia Ivanovna Botshkova syyllinen edellisessä kohdassa mainittuun rikokseen.
3) Onko 27 vuotias kaupunkilaisnainen Katariina Mihailova Maslova syyllinen yllämainitussa kohdassa sanottuun rikokseen.
4) Jos syytetty Jefimia Botshkova ei ole syyllinen yllämainittuun kysymykseen nähden, niin onko hän syyllinen siihen, että hän tammik. 17 päivänä 188' N:kaupungissa, ollen »Mauritanian» hotellin palveluksessa, salaisesti anasti lukitusta kapsäkistä, joka kuului samassa hotellissa vierailevalle kauppias Smelkofille ja oli tämän huoneessa, 2,500 ruplaa rahaa, jossa tarkoituksessa hän aukaisi kapsäkin paikalle tuodulla ja hänen ottamallaan avaimella?
Esimies luki ensimäisen kysymyksen.
—No mitä arvelette, hyvät herrat?
Tähän kysymykseen vastattiin hyvin pian. Kaikki yhtyivät vastaukseen: »On syyllinen», tunnustaen hänet osalliseksi sekä myrkytykseen, että anastukseen. Häntä syylliseksi julistamasta kieltäytyi ainoastaan joku vanha varusmestari, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi vapauttavassa hengessä.
Esimies arveli, ettei tämä ymmärrä mistä on kysymys ja selitteli sentähden, että kaikesta päättäen ei ollut epäilemistäkään että Kartinkin ja Botshkova olivat syylliset, mutta varusmestari vastasi kyllä ymmärtävänsä vaan pitävänsä parempana sääliä. »Emmehän ole itsekään pyhimyksiä»,—sanoi hän ja jäi kun jäikin omaan mielipiteeseensä.
Toiseen kysymykseen, joka koski Botshkovaa, vastattiin pitkien keskustelujen ja selitysten jälkeen: »on syytön»,—koskei ollut selviä todistuksia siihen, että hän olisi ottanut osaa myrkytykseen, johon hänen puolustajansa olikin pannut erityistä painoa.
Kauppias, haluten vapauttaa Maslovan, väitti että Botshkova oli kaiken alkuunpanija.
Monet valamiehistä olivat samaa mieltä hänen kanssaan, mutta esimies, tahtoen ankarasti pysyä laillisuuden rajoissa, arveli, ettei ollut syytä pitää häntä osallisena myrkytykseen.
Pitkien kiistojen perästä pääsi esimiehen mielipide voitolle.
Neljänteen, niinikään Botshkovaa koskevaan kysymykseen vastattiin: »on syyllinen», ja varusmestarin vaatimuksesta lisättiin: »vaan ansaitsee armahdusta.»
Maslovaa koskeva kysymys herätti kiivaan ottelun. Esimies väitti häntä syylliseksi sekä myrkytykseen että ryöstöön, kauppias samoin kuin översti, puotipalvelija ja varusmestari olivat toista mieltä,—muut olivat ikäänkuin kahdenvaiheilla, mutta esimiehen mielipide alkoi yhä enemmän päästä valtaan, erittäinkin siksi, että kaikki valamiehet olivat väsyksissä ja mieluimmin kallistuivat siihen suuntaan, joka lupasi kaikkein pikemmin saada heidät yksimielisiksi ja siis vapauttaa.
Päättäen kaikesta siitä, mikä oli oikeudellisesta tutkinnosta esille käynyt, ja siitä, mitä Nehljudof Maslovasta tiesi, oli hän vakuutettu siitä, että Maslova oli syytön sekä anastukseen että myrkytykseen. Hän oli alussa vakuutettu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä. Mutta sitten hän huomasi, että kauppiaan kömpelön puolustuksen tähden, joka nähtävästi perustui siihen, että Maslovan ulkomuoto oli tämän mieleen, jota seikkaa hän ei peittänytkään, ja kun esimies juuri tämän tähden pani vastaan ja, kaikkien ollessa väsyksissä, ratkaisu alkoi kallistua Maslovaa vastaan, oli hänen aikomuksensa tehdä vastaväitteitä, mutta häntä pelotti puhua Maslovan puolesta,—hänestä tuntui, että kaikki heti saavat tietää hänen suhteestansa tähän. Ja kuitenkin hän tunsi, ettei voisi jättää asiata näin, vaan että hänen täytyi vastustaa. Hän punehtui ja vuoroon vaaleni ja oli juuri alkamassa puhetta, kun Pietari Gerasimovitsh, tähän asti vaiettuansa, nähtävästi suuttuneena esimiehen opettavaan ääneen, yhtäkkiä alkoi tätä vastustaa ja puhua juuri sitä samaa, mitä Nehljudofkin oli tahtonut sanoa.
—Mutta malttakaahan,—sanoi hän,—te sanotte häntä syylliseksi varkauteen sen perustuksella, että hänellä oli avain, mutta eivätkö käytäväpalvelijat hänen jälkeensä olisi voineet ottaa haltuunsa avainta ja avata kapsäkkiä.
—Niinpä kyllä, niinpä kyllä,—ehätti kauppias sanomaan.
—Eihän Maslova voinut ottaa rahoja, sillä mihin hän olisi niitä voinut omassa asemassaan piiloittaa.
—Sitä minäkin,—lisäsi kauppias.
—Mutta pikemminkin on asianlaita semmoinen, että hänen tulonsa johdosta heräsi palvelijoissa rikoksen tuuma ja he käyttivät tilaisuutta hyväksensä, ja sitten sysäsivät syyn hänen niskoillensa.
Pietari Gerasimovitsh puhui ärtyisesti. Ja hänen ärtyisyytensä tarttui esimieheen, joka tämän johdosta alkoi erittäin itsepintaisesti puolustamaan omaa vastakkaista kantaansa; mutta Pietari Gerasimovitsh puhui niin vakuuttavasti, että enemmistö yhtyi häneen, päättäen, ettei Maslova ollut ottanut osaa rahojen ja sormuksen anastamiseen ja että sormus oli hänelle lahjoitettu.
Mutta puheen tullessa hänen osanotostaan myrkytykseen, sanoi hänen kiivas puolustajansa, kauppias, että Maslova oli tunnustettava syyttömäksi, koska ei hänellä ollut mitään aijetta myrkyttää kauppiasta. Esimies taas sanoi, ettei häntä voitu tunnustaa syyttömäksi, koska hän oli itse tunnustanut antaneensa pulverin.
—Antoi, mutta luuli antavansa oopiumia,—sanoi kauppias.
—Kyllähän oopiumillakin saattoi ottaa hengen,—sanoi översti, joka rakasti tehdä poikkeuksia asiasta ja alkoi tässä tilaisuudessa kertoa siitä, että hänen lankonsa vaimo oli myrkyttänyt itsensä oopiumilla ja olisi kuollut, ellei lääkäriä olisi ollut saatavissa ja ellei ajoissa olisi tarpeellisiin toimiin ryhdytty. Översti kertoi semmoisella painavuudella, semmoisella arvolla ja luottamuksella itseensä, ettei kukaan rohjennut häntä keskeyttää. Ainoastaan puotipalvelija, esimerkin vaikutuksesta, päätti keskeyttää hänet, kertoaksensa oman juttunsa.
—Tähän voivat jotkut niin tottua,—alkoi hän,—että saattavat ottaa 40 tippaa. Minulla oli sukulainen…
Mutta översti ei antanut keskeyttää itseänsä ja jatkoi kertomustansa siitä mitenkä oopiumi oli vaikuttanut hänen lankonsa vaimoon.
—Mutta hyvät herrat, kellohan käy jo viidettä,—sanoi joku valamiehistä.
—Kuinkas siis, hyvät herrat,—kääntyi esimies:—tunnustamme siis syylliseksi ilman ryöstämisen aikomusta, eikä ole omaisuutta anastanut.
—Niinkö siis?
Pietari Gerasimovitsh tyytyväisenä voittoonsa, suostui.
—Mutta ansaitsee armahdusta,—lisäsi kauppias.
Kaikki suostuivat, ainoastaan varusmestari vaati sanottavaksi: ei ole syyllinen.
—No niinhän tämä nyt onkin,—selitti esimies,—syyttömäksihän hän jääkin.
—Anna mennä näin: ja ansaitsee armahdusta; eli siis, mikä hänen syyksensä jääpi, sekin on vielä lievennettävä,—sanoi iloisesti kauppias.
Kaikki olivat niin väsyksissä, niin sekaantuneet riitoihin, ettei kukaan arvannut lisätä vastaukseen sanoja:—syyllinen, vaan ilman tappamisen aikomusta.
Nehljudof oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei hänkään huomannut tätä. Ja tässä muodossa tulivat vastaukset kirjoitetuiksi ja oikeussaliin annetuiksi.
Rablais sanoo, että eräs lakimies, jolta oli tultu oikeutta hakemaan, viitattuansa kaikkiin mahdollisiin lakeihin ja luettuaan 20 sivua järjetöntä lakitieteellistä latinaa, ehdotti että oikeuden hakijat heittäisivät arpaa: kruunu vai risti. Jos kruunu, niin hakija on oikeassa, jos risti, niin vastaaja on oikeassa.
Niin kävi täälläkin. Se mitä päätettiin, ei päätetty siksi, että kaikki olivat niin suostuneet, vaan ensiksikin siksi, että puheenjohtaja, vaikka olikin puhunut niin kauan tällä kertaa, jätti sanomatta sen minkä hän aina tavallisesti muulloin sanoi, nimittäin, että vastatessaan kysymykseen he voivat sanoa: on syyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta; toiseksi siksi, että översti liian pilkallisesti ja ikävästi kertoi jutun lankonsa vaimosta; kolmanneksi siksi, että Nehljudof oli semmosessa mielenkiihkossa, ettei huomannut tuota poisjäänyttä lisäystä tappamisen aikomuksesta ja ajatteli että lisälause: ilman edeltäpäin harkittua aikomusta, tekee syytöksen tyhjäksi; neljänneksi siksi, että Pietari Gerasimovitshiä ei ollut huoneessa, hän oli käymässä ulkona siihen aikaan kun esimies luki läpi kysymykset ja vastaukset; ja erittäinkin siksi, että kaikki olivat väsyksissä ja kaikkien teki mieli päästä mitä pikemmin pois ja siis tahtoivat suostua siihen päätökseen, joka kaikkein pikemmin lopettaisi jutun.
Valamiehet soittivat kelloa. Santarmi, joka seisoi miekka paljastettuna ovella, pisti miekan tuppeen ja syrjäytyi. Tuomarit istuivat paikoillensa ja valamiehet tulivat yksitellen huoneestansa.
Esimies kantoi juhlallisen näköisenä listaa, tuli puheenjohtajan luo ja antoi sen hänelle. Puheenjohtaja luki sen ja nähtävästi kummastuneena levitti kätensä ja kääntyi vierustoveriensa puoleen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli ihmeissään siitä, että valamiehet, vaikka olivat lisänneet ensimäiseen ehtoon sanat: ilman ryöstämisen aikomusta—eivät lisänneet toiseen sanoja: ilman tappamisen aikomusta. Nyt kävi valamiesten päätöksestä esiin, että Maslova ei ollut varastanut, ei ollut ryöstänyt ja kuitenkin oli myrkyttänyt ihmisen ilman mitään näkyvää tarkoitusta.
—Katsokaas mitä järjettömyyksiä ne ovat sieltä tuoneet, sanoi hän vasemmalla puolellaan istuvalle jäsenelle.—Siitähän seuraa pakkotyötä ja kuitenkin hän on syytön.
—No kuinka hän nyt olisi syytön,—sanoi ankara jäsen.
—On kun onkin syytön. Minun mielestäni tähän tapaukseen voi soveltaa 817 pykälä. (817 §:ssä puhutaan siitä, että jos oikeus huomaa syytöksen perättömäksi, se voi kumota valamiesten päätöksen).
—Mitä te arvelette,—kääntyi puheenjohtaja hyväntahtoisen jäsenen puoleen.
Hyväntahtoinen jäsen ei vastannut heti, vaan katsahti ensin edessään olevan paperin numeroon ja laski numerot yhteen,—luku ei ollut tasanjaollinen kolmella. Hän päätti, että jos menee tasan niin hän suostuu; mutta vaikka ei mennytkään tasan, niin hän hyvänluontoisuutensa vuoksi kuitenkin suostui.
—Minunkin nähdäkseni se olisi paikallaan,—sanoi hän.
—Entäs te?—sanoi puheenjohtaja kääntyen vihasen jäsenen puoleen.
—Ei missään tapauksessa,—vastasi tämä päättävästi.—Muutenkin sanomalehdissä kirjoitetaan, että valamiehet vapauttavat rikoksellisia, mutta mitäs sitte kirjoitetaan, kun oikeus alkaa vapauttaa. En mitenkään voi suostua.
Puheenjohtaja katsoi kelloonsa.
—Ikävä kyllä, mutta mikä tuumaksi,—sanoi hän ja antoi kysymykset esimiehen luettaviksi. Kaikki nousivat ja esimies, muutellen jalkojansa, ryki äänensä selväksi, luki julki kysymykset ja vastaukset. Kaikki lakimiehet: sihteeri, asianajajat, jopa syyttäjäkin ilmaisivat kummastuksensa.
Syytetyt istuivat levollisina, nähtävästi ymmärtämättä vastauksien merkitystä. Taas asetuttiin istumaan ja puheenjohtaja kysyi syyttäjältä: minkä rangaistuksen alaisiksi hän katsoi syytettyjen olevan saatettavat.
Syyttäjä, ilostuneena odottamattomasta menestyksestään. Maslovaan nähden ja laskien tämän menestyksen kokonaan kaunopuheliaisuutensa ansioksi, nousi katsahdettuaan kirjaan ja sanoi:
—Simon Kartinkiniin sovelluttaisin 1,452 pykälän ja 1,453 pykälän neljännen kohdan, Jefimia Botshkovaan 1,659 pykälän ja Katariina Maslovaan 1,454 pykälän.
Nämät rangaistukset olivat kaikkein ankarimpia, mitkä vaan saattoivat tulla kysymykseen.
—Oikeus poistuu päätöksen tekemistä varten,—sanoi puheenjohtaja nousten seisaalleen.
Kaikki nousivat hänen jälkeensä ja tuntien tyytyväisyyttä, kuten hyvän työn suorittamisesta, alkoivat mikä lähteä ulos, mikä liikkua salissa.
—Olemmepa, veliseni, päästäneet häpeällisen valheen,—sanoi Pietari Gerasimovitsh tullen Nehljudofin luo, jolle esimies kertoi jotakin.—Olemme teljenneet hänet kuritushuoneeseen.
—Mitä sanottekaan?—huudahti Nehljudof, tällä kertaa ollenkaan huomaamatta opettajan epämiellyttävää tuttavallisuutta.
—Kuinkas muuten,—sanoi hän. Emmehän lisänneet vastaukseen sanoja: syyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta. Sihteeri sanoi minulle juuri, että syyttäjä vaatii hänelle 15 vuotta pakkotyötä.
—No niinhän oli päätetty, sanoi esimies.
Pietari Gerasimovitsh alkoi kiistää vastaan, sanoen olevan päivän selvää, että kun Maslova ei kerran ollut rahoja ottanut, niin ei hänellä voinut olla tappamisen aikomustakaan.
—Mutta luinhan minä vastauksen, ennen kun meidän oli lähteminen huoneesta,—puolusteli esimies itseänsä.—Kukaan ei silloin mitään sanonut.
—Minä olin siihen aikaan ulkona,—sanoi Pietari Gerasimovitsh.—Mutta en ymmärrä kuinka se teiltä jäi huomaamatta?
—Enhän saattanut ajatellakaan,—sanoi Nehljudof.
—Siinäpä se, ette ajatellakaan.
—Se täytyy saada korjatuksi,—sanoi Nehljudof.
—Ei kuulu mitään,—kyllä se nyt jo pysyy.
Nehljudof katsahti syytettyihin. Siellä ne istuivat nuo samat, joiden kohtalo oli ratkaistu, istuivat yhä vaan liikkumattomina aitauksensa takana sotamiesten edessä. Maslova hymyili jollekin asialle. Ja Nehljudofin sydämmessä liikahti huono tunne. Tätä ennen hän, pitäen mahdollisena Maslovan vapauttamista ja jäämistä kaupunkiin, oli kahden vaiheilla mille kannalle asettua hänen suhteensa ja oikea suhtautuminen häneen tuntui vaikealta.—Mutta kuritushuone ja Siperia olisivat kerrassaan tehneet lopun kaikista suhteista häneen.—Kituva lintu herkeisi räpyttelemästä metsästyslaukussa ja muistuttamasta itseänsä.