XXII.
Syytettyjen sanottua viimeisen sanansa ja asianomaisten sovittua tehtävien kysymysten muodosta, joka kaikki kesti vielä jokseenkin kauan, pantiin kysymykset lopulliseen muotoonsa ja puheenjohtaja esitti yleissilmäyksen jutusta.
Ennen antautumista itse juttuun hän hyvin kauvan selitteli valamiehille miellyttävällä kodikkaalla puhetavalla, että ryöstö on ryöstö, mutta varkaus on varkautta ja että anastaminen lukitusta paikasta on anastamista lukitusta paikasta, mutta anastaminen lukitsemattomasta paikasta on anastamista lukitsemattomasta paikasta. Ja selitellen tätä hän erittäinkin usein katsahteli Nehljudofiin ikäänkuin olisi juuri hänelle tahtonut saada selväksi tämän tärkeän seikan, toivoen, että hän ymmärrettyänsä hänet, selittää sen sitten tovereillensa. Sitten arvellen, että valamiehet olivat jo kylliksi päässeet näiden totuuksien perille, alkoi hän kehitellä toista totuutta, joka koski sitä, että tapoksi sanotaan semmoista tekoa, josta seuraa ihmisen kuolema ja tämän mukaan myrkytyskin on tappo. Kun tämäkin totuus oli hänen mielestänsä tullut valamiehille selväksi, hän selitti heille, että jos varkaus ja tappo ovat tehdyt yhdessä, niin rikoksen aines on kokoonpantu varkaudesta ja taposta.
Huolimatta siitä, että häntä itseänsä halutti pian päästä erilleen jutusta ja että sveitsiläisnainen jo odotti häntä, oli hän niin tottunut toimeensa, että kerran puhumaan päästyänsä ei enää mitenkään voinut pysähtyä ja sen vuoksi selitteli tarkalleen valamiehille, että jos nämät huomaavat syytetyt syyllisiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne syyllisiksi, mutta jos he huomaavat ne syyttömiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne syyttömiksi; jos taas he huomaavat ne syyllisiksi yhteen, mutta syyttömiksi toiseen, niin voivat julistaa ne syyllisiksi yhteen mutta syyttömiksi toiseen. Sitten seurasi vielä selitys heille, että vaikka heille onkin tämmöinen oikeus annettu, heidän on käyttäminen sitä järjellisesti. Hänen oli vielä aikomus selittää, että jos he antavat asetettuun kysymykseen myöntävän vastauksen, niin he tällä vastauksellansa myöntävät kaikkeen, mikä on kysymyksessä sanottu, mutta jolleivät he kaikkea myönnä, mikä on kysymyksessä sanottu, niin heidän on erikseen mainittava, mitä he eivät myönnä, mutta katsahdettuaan kelloonsa ja nähtyään että se oli jo 5 minuuttia vaille 3 hän päätti paikalla siirtyä itse jutun esittämiseen.
—Tämän jutun erikoiskohdat ovat seuraavat,—alkoi hän ja uudisti kaiken sen, minkä jo olivat moneen kertaan ennen sanoneet sekä puolustajat että syyttäjän apulainen ja todistajat. Puheenjohtaja puhui, mutta jäsenet hänen ympärillänsä syvämietteisen näköisinä kuuntelivat ja tuon tuostakin katsahtelivat kelloihinsa pitäen hänen puhettansa tosin sangen hyvänä eli semmoisena kuin sen olla pitikin, mutta vaan vähän pitkänä. Samaa mieltä oli syyttäjän apulainenkin ja yleensäkin kaikki lakimiehet ja kaikki salissa olijat. Puheenjohtaja lopetti yleiskatsahduksensa.
Olisi luullut, että nyt on kaikki sanottu. Mutta puheenjohtaja ei mitenkään voinut luopua oikeudestaan puhua,—niin mieluista oli hänen kuunnella omaa mieliinvaikuttavaa äänenpainoansa,—ja niinpä hän näki hyväksi sanoa vieläkin muutamia sanoja sen oikeuden tärkeydestä, joka oli valamiehille annettu, siitä, kuinka näiden oli huomaavaisuudella ja varovaisuudella käyttäminen eikä väärinkäyttäminen tätä oikeuttansa, siitä että he olivat tehneet valan, että he olivat yhteiskunnan omatunto ja että neuvoshuoneen salaisuus oli pyhänä pidettävä j.n.e., j.n.e.
Siitä saakka kun puheenjohtaja alkoi puhua, oli Maslova herkeämättä katsonut häneen ikäänkuin olisi pelännyt jonkunkaan sanan menevän hukkaan, ja sentähden Nehljudof ei pelännyt kohdata hänen katsettansa, vaan lakkaamatta katseli häntä. Ja Nehljudofin mielikuvituksessa tapahtui se tavallinen ilmiö, että rakastetun ihmisen kasvot, joita ei ole kaukaan aikaan nähnyt, ensi näkemällä pitkän poissaolon aikana tapahtuneiden ulkonaisten muutosten tähden hämmästyttävät, mutta vähitellen muuttuvat ihan samallaisiksi kuin olivat monta vuotta sitten; kaikki tapahtuneet muutokset häviävät ja henkisten silmien eteen astuu vaan pääilme tuosta erikoisesta, toistamattomasta henki-ihmisestä. Tämäpä nyt tapahtui Nehljudofissa.
Niin, huolimatta vankipuvusta, laajentuneista kasvoista, suureksi kasvaneesta povesta, huolimatta pullistuneesta kasvojen ala-osasta, rypyistä otsassa ja ohimoilla ja vähän turvonneista silmistä, oli se epäilemättä se sama Katjusha, joka Kristuksen ylösnousemussunnuntaina niin viattomasti katseli alhaalta ylös Nehljudofiin, rakastamaansa ihmiseen, rakastuneilla, elämän riemusta ja elämän yltäkylläisyydestä nauravilla silmillä.
»Ja mikä kummallinen sattumus! Että tämän jutun pitikin sattua juuri silloin kun minä olin istumassa ja että minä tapaamatta häntä kymmeneen vuoteen, tapasin hänet täällä syytettyjen penkillä. Ja mihinkä ihmeeseen tämä loppuneekaan? Pikemmin, ah, kunhan vaan pikemmin!»
Hän ei yhä vieläkään nöyrtynyt sen katumustunteen alaiseksi, joka alkoi hänessä liikkua. Hänestä näytti tämä sattumalta, joka oli menevä ohi eikä vahingoittava hänen elämäänsä.
Hän tunsi olevansa samassa asemassa kuin pentu, joka on huonosti käyttäytynyt sisällä, ja jonka turpaa isäntä, pitäen kiini niskasta, painaa siihen likaan, minkä se on tehnyt. Pentu vinkuu, koettaa rimpuilla päästäksensä niin kauas kuin mahdollista tekonsa seurauksista, unohtaakseen ne. Vaan säälimätön isäntä ei päästä sitä käsistään. Niin Nehljudofkin jo tunsi kaiken sen likaisuuden, minkä oli saanut aikaan, tunsi myöskin isännän mahtavan käden, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä merkitys hänen teollaan oli, eikä tunnustanut itse isäntää. Hän yhä halusi olla uskomatta siihen, että se, mikä oli hänen edessään, oli hänen tekoansa. Mutta armahtamaton, näkymätön käsi piteli häntä ja hän jo aavisti ettei voisi enää irtautua. Tosin hän vielä koetti pysyä urhoollisena ja vanhan tavan mukaan pantuaan jalat ristiin ja huolettomasti leikkien rilliensä kanssa itseensä luottavassa asennossa istui tuolillansa ensimäisessä rivissä toisena järjestyksessä. Mutta syvimmässä sielussaan hän kuitenkin jo tunsi koko sen julmuuden, halpamaisuuden, alhaisuuden, jota osoitti ei ainoastaan tämä hänen tekonsa, vaan koko hänen työtön, siveetön, julma ja omavaltainen elämänsä; ja niinpä tuo hirvittävä esirippu, joka jonkinlaisen ihmeen kautta oli koko tänä aikana, kaikkina näinä kahtenatoista vuotena salannut häneltä sekä tätä hänen rikostansa että koko hänen tulevaa elämäänsä, jo liikahteli ja hän jo vilahdukselta näki yhtä ja toista sen takaa.