XXI.
Kun todiste-esineiden tarkastus oli suoritettu, ilmoitti puheenjohtaja oikeudellisen tutkimuksen päättyneeksi ja yhteen kyytiin antoi puheenvuoron syyttäjälle toivoen pikemmin pääsevänsä asiasta siinä luulossa, että tämäkin on ihminen, joka tahtoo sekä tupakoida että syödä päivällistä ja säälii heitä. Mutta syyttäjän apulainen ei säälinyt itseänsä eikä heitä.
Syyttäjän apulainen oli jo luonnostaan aika typerä, mutta tämän ohella hän onnettomuudeksensa oli lopettanut lyseokurssin kultamitalilla ja yliopistossa saanut palkinnon kirjoituksesta, joka koski servituutteja roomalaisen oikeuden mukaan ja jonka johdosta hän oli suurimmassa määrin varma ja tyytyväinen itseensä, (jota vielä yllytti naisten suosio), ja sentähden oli erityisesti typerä. Kun hän sai puheenvuoron, nousi hän hitaasti ylös, esiintyen näin vartalonsa, koko suloudessa. Kirjaillussa univormussaan ja laskien molemmat kätensä pulpetille, pää hiukan kallellaan, katsahdettuaan, syytettyjä välttäen, yli koko salin, hän alkoi:
—Asia, joka on jätetty teidän ratkaistavaksenne, herrat valamiehet,—näin alkoi hän pöytä- ja asiakirjojen lukemisen aikana valmistamansa puheen,—on, jos niin saan sanoa, olevia oloja kuvaava rikos. Syyttäjän apulaisen mielestä piti hänen puheellansa oleman yhteiskunnallinen merkitys, niinkuin oli niillä kuuluisilla puheilla, joita kuuluisiksi tulleet asianajajat olivat pitäneet. Kuulijain joukossa ei tosin ollut muita kuin kolme naista: ompelija, kyökkipiika ja Simonin sisar sekä yksi kuski, mutta tämä ei merkinnyt mitään. Nuo kuuluisuudet olivat samalla tavalla alkaneet. Ja syyttäjän apulaisen periaate oli se, että hänen oli oleminen aina asemansa korkeimmalla huipulla, se on: tunkeutua rikoksen psykoloogisen merkityksen syvyyteen ja paljastaa yhteiskunnallisia mätähaavoja.
—Te näette edessänne, herrat valamiehet, kuvaavan, jos niin voi sanoa: vuosisadan-lopun rikoksen, jonka tunnusleimana niin sanoakseni ovat sen surullisen mädännäisyyden ominaiset piirteet, johon meidän päivinämme sortuvat ne yhteiskuntamme alkuainekset, jotka ovat tämän kehityksen niin sanoakseni enin polttavien säteitten alaisina…
Syyttäjän apulainen puhui hyvin kauan, yhdeltä puolen koettaen muistaa kaikki ne viisaat asiat, joita hän oli ajatellut, toiselta puolen,—ja se oli pääasia,—koettaen olla hetkeksikään pysähtymättä ja saada puheensa juoksemaan töksähtämättä 1-1/4 tunnin ajan. Yhden ainoan kerran hän pysähtyi ja jotenkin kauan nieli sylkeä, mutta samassa hän suoriutui ja paransi viipymisensä yhä suuremmalla kaunopuheliaisuudella. Hän puhui milloin hienolla mielistelevällä äänellä muuttaen jalkaa ja katsoen valamiehiin, milloin hiljaisella toimeliaalla äänellä, vihkoonsa katsellen, milloin kovalla paljastavalla äänellä, kääntyen toisinaan katsojiin toisinaan valamiehiin. Ainoastaan syytettyihin, jotka kaikki kolme tuijottivat häneen silmillänsä, ei hän kertaakaan katsahtanut. Hänen puheensa kosketteli kaikkea sitä viimeistä, mistä hänen piireissään silloin puhuttiin ja jota pidettiin silloin ja pidetään yhä vielä tieteellisen viisauden viimeisenä sanana. Tässä oli sekä perinnöllisyyttä että synnynnäistä rikoksellisuutta, sekä Lombrosoa että Tardesia, sekä kehitysoppia että taistelua olemassa-olosta, sekä hypnotismia että suggestioonia, sekä Charcotia että dekadenssia.
Kauppias Smelkof oli syyttäjän apulaisen määritelmän mukaan mahtavan, koskemattoman, leveäluontoisen, venäläisen ihmisen perikuva, joka luottavaisuutensa ja jalomielisyytensä tähden joutui syvästi turmeltuneiden luonteiden uhriksi ja niiden valtaan.
Simon Kartinkin oli maaorjuuskauden atavistinen tuote, alaspoljettu ihminen, ilman sivistystä, ilman periaatteita, jopa ilman uskontoakin. Jefimia oli hänen rakastettunsa ja perinnöllisyyden uhri. Tässä oli näkyvissä kaikki degenereeratun henkilön tunnusmerkit. Mutta rikoksen päävaikuttimena oli Maslova, ollen dekadenssi-ilmiön kaikkein alhaisimpia edustajia. Tämä nainen,—puhui syyttäjän apulainen katsomatta häneen,—on saanut kasvatuksen, me olemme kuulleet tässä oikeudessa hänen emäntänsä todistuksen. Hän ei ainoastaan osaa lukea ja kirjoittaa, vaan osaa myöskin ranskan kieltä, hän on orpo ja luultavasti kantaa itsessään rikoksellisuuden siemeniä; hän oli kasvatettu sivistyneessä aatelisperheessä ja olisi voinut elättää henkensä rehellisellä työllä, mutta tästä huolimatta hän jättää hyväntekijänsä, antautuu intohimoihinsa ja näiden tyydyttämiseksi menee haureustaloon, missä hän sivistykseensä nähden voittaa muut kumppaninsa ja erittäinkin, kuten te, herrat valamiehet, olette hänen emännältänsä täällä kuulleet, ilmaisee taitoa vaikuttaa mainitussa talossa kävijöihin sillä salaperäisellä ominaisuudella, joka on tunnettu nimellä suggestiooni, ja jonka perille tiede ja erittäinkin Charcotin koulu on viime aikoina päässyt. Tämänpä ominaisuuden avulla hän nyt ottaa valtaansa venäläisen, mahtavan, hyväntahtoisen, luottavaisen, rikkaan vieraan ja käyttää tätä luottamusta ensin varastaakseen ja sitten säälimättömästi ottaakseen hänet hengiltä.
—Jo taitaa panna omiaan,—sanoi hymyillen puheenjohtaja, kumartuen ankaran jäsenen puoleen.
—Hirveä pöllö,—vastasi ankara jäsen.
—Herrat valamiehet, jatkoi yhä syyttäjän apulainen, sulavasti mutkuillen solakkaa vartaloansa,—teidän vallassanne on näiden henkilöiden kohtalo, mutta teidän vallassanne on osaksi myöskin yhteiskunnan kohtalo, johon te tuomiollanne vaikutatte. Te syvennytte tämän rikoksen merkitykseen, oivallatte sen vaaran, joka yhteiskuntaa uhkaa Maslovan tapaisten niinsanoakseni pataloogisten indiviidien puolelta ja varjelette sitä saastasta, varjelette tämän yhteiskunnan syyttömiä alkuaineksia tarttuvasta saastasta ja vieläpä usein häviöstä.
Ja ikäänkuin itsekin lamautuen tehtävän päätöksen tärkeyden edessä syyttäjän apulainen, nähtävästi äärimmilleen ihastuneena omaan puheeseensa, laskeutui tuolillensa.
Lukuun ottamatta kaunopuheliaisuuden kukkia, oli hänen puheensa sisällys se, että Maslova oli hypnotiseerannut kauppiaan ja saavutettuaan mielistelemällä hänen suosionsa ja tultuaan avain mukanaan hänen huoneeseensa rahoja hakemaan, tahtoi itse ottaa kaikki, vaan kun Simon ja Jefimia hänet tavoittivat, oli pakoitettu tasaamaan heidän kanssansa. Ja sitten peittääksensä rikoksen jälkiä, tuli jälleen kauppiaan kanssa hotelliin ja myrkytti hänet siellä.
Kun syyttäjän apulainen oli puheensa päättänyt, nousi asianajajain penkiltä keski-ikäinen hännystakkiin puettu mies, leveä, tärkätty, valkenen puoliympyrä rinnassa ja lausui reippaan puheen Kartinkinin ja Botshkovan puolustukseksi. Tämä oli heidän, kolmella sadalla ruplalla palkkaamansa vannotettu asianajaja. Tämä väitti heidän molempien syyttömyyttä ja sysäsi koko syyn Maslovan niskoille.
Hän koetti näyttää perättömäksi Maslovan väitteen, että Botshkova ja Kurtinkin olisivat olleet tämän kanssa yhdessä, kun hän otti rahat, ja koetti todistaa; että Maslovan väitteellä, tämä kun oli rikoksen teossa tavattu myrkyttäjä, ei voinut olla merkitystä. Nuo rahat,—2,500 ruplaa,—puhui asianajaja,—saattoivat varsin hyvin olla kahden ahkeran ja rehellisen ihmisen ansaitsemia, he kun joskus saivat päivässä 3 jopa 5:skin ruplaa hotellivierailta. Kauppiaan rahat olivat Maslovan anastamat ja olivat ne sittemmin jollekin annetut taikka hukatut, koska Maslova ei ollut selväpäisenä. Myrkytyksen oli Maslova yksin saanut aikaan.
Tämän perustuksella hän pyysi valamiehiä julistamaan Kartinkinin ja Botshkovan syyttömiksi rahojen anastamiseen, mutta jos heidät katsottaisiinkin syyllisiksi anastamiseen, niin ainakin ottamatta osaa myrkytykseen ja ilman edelläkäypää aikomusta.
Lopuksi tämä asianajaja, pistellen syyttäjän apulaista, teki sen huomautuksen, että herra syyttäjän loistavat mietteet perinnöllisyydestä, joskin selvittävät tämän kysymyksen tieteellisiä näkökohtia, eivät olleet tässä tapauksessa paikallaan, koskapa Botshkova oli tuntemattomain vanhempain lapsi.
Syyttäjän apulainen kirjoitti jotakin vihasesti paperiinsa ja osoittaen ylenkatseellista kummastusta kohautti olkapäitään.
Sitten nousi Maslovan puolustaja istualtaan ja aristellen, kangertaen lausui puolustuspuheensa. Kieltämättä sitä, että Maslova oli ottanut osaa rahojen anastamiseen, hän väitti ainoastaan sitä, ettei Maslovalla ollut tarkoitusta myrkyttää Smelkofia, ja että hän oli antanut pulverin vaan siinä tarkoituksessa, että Smelkof nukkuisi. Oli hänelläkin aikomus vähän höystää esitystään kaunopuheliaisuudella, mainitsemalla kuinka Maslovan oli turmelukseen saattanut mies, joka oli jäänyt rankaisematta, silloin kuin Maslova yksin sai kantaa lankeemuksensa koko painon, mutta tämä asianajajan retki psykologiian alalle meni kokonansa vätykselleen, niin että kaikkia hävetti. Kun hän puhua vatkutteli miesten julmuudesta ja naisen aseman kurjuudesta, niin puheenjohtaja, haluten auttaa häntä, pyysi häntä pysymään paremmin asiassa.
Tämän puolustajan jälkeen nousi jälleen syyttäjän apulainen ja puolustettuaan väitettänsä perinnöllisyydestä ensimäistä asianajajaa vastaan sillä, että vaikka Botshkova onkin tuntemattomain vanhempain tytär, niin ei perinnöllisyysopin todenperäisyys sillä suinkaan ole kumottu, koskapa perinnöllisyyden laki lepää niin vankalla tieteellisellä pohjalla, ettemme ainoastaan ole oikeutetut johtamaan rikosta perinnöllisyydestä vaan vieläpä perinnöllisyyttä rikoksesta. Mitä taas tuli puolustajan otaksumiseen, että Maslova muka olisi jonkun luullun viettelijän turmelema (hän lausui erittäin myrkyllisesti sanan luullun), niin tosiasiat pikemminkin puhuivat siihen suuntaan, että juuri Maslova oli monien monituisten uhriensa viettelijä, jotka olivat hänen käsiinsä joutuneet. Näin sanottuansa hän voittoriemuisena köksähti istumaan.
Sitten annettiin syytetyille tilaisuus puolustaa itseänsä.
Jefimia Botshkova uudisti sen, ettei hän mitään tiennyt eikä ollut mihinkään ottanut osaa ja väittämällä väitti Maslovaa syypääksi kaikkeen. Simon toisti vaan useamman kerran:
—Teillä on valta, minä olen viaton, suotta syytätte.
Mutta Maslova ei sanonut mitään.
Puheenjohtajan kehoitettua häntä tuomaan esiin, mitä hänellä oli puolustukseksensa sanottavaa, Maslova vaan nosti häneen silmänsä, katsahti kaikkiin kuten kierretty metsäotus, ja heti taas laski alas silmänsä ja rupesi itkemään, äänekkäästi nyyhkyttäen.
—Mikä teidän on?—kysyi kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, kuultuansa äkkiä kummallisen äänen Nehljudofin suusta. Tämä ääni oli pidätettyä itkua.
Nehljudof ei yhä vieläkään ymmärtänyt nykyisen tilansa koko merkitystä ja arveli hermojensa heikkouden syyksi, että hän tuskin sai hillityksi itkua ja kyyneleitä, jotka olivat nousseet hänen silmiinsä. Hän pani rillit silmillensä peittääkseen niitä, otti sitten esille nenäliinan ja alkoi turistaa.
Häväistyksen pelko, joka olisi häntä kohdannut, kun kaikki oikeussalissa olisivat saaneet tietää hänen teostansa, tahtoi pysäyttää hänessä tapahtuvaa sisällistä työtä. Tämä pelko oli tähän ensimäiseen aikaan kaikkea muuta voimakkaampi.