XXXIII.
Ensimäinen tunne, joka valtasi Nehljudofin hänen seuraavana aamuna herättyänsä, oli tieto siitä että hänelle oli jotain tapahtunut, ja ennenkuin hän vielä muisti mitä oli tapahtunutkaan, hän jo tiesi että se oli jotain tärkeätä ja hyvää. »Katjusha, tuomioistuin». Niin, täytyy heretä valehtelemasta, täytyy sanoa koko totuus. Ja aivan kuin ihmeellisenä yhteensattumuksena tuli juuri tänä aamuna tuo kauvan odotettu kirje Maria Vasiljevnalta, aateliston johtajan vaimolta; sama kirje jota hän nyt niin tarvitsi. Vaimo antoi siinä hänelle täyden vapauden ja toivotti onnea aijottuun avioliittoon.
—Avioliittoon!—ajatteli Nehljudof ivallisesti.—Kuinka kaukana olenkaan nyt siitä!
Ja hän muisti eilisen aikomuksensa tunnustaa kaikki tyyni vaimon miehelle, tehdä tämän edessä katumuksensa ja sanoa olevansa valmis mihin hyvitykseen tahansa. Mutta nyt aamulla ei tämän päätöksen toimeenpaneminen näyttänyt hänestä niin helpolta kuin eilen. »Ja oikeastaan, miksi tekisin ihmistä onnettomaksi, kun hän ei kerran tiedä. Jos hän kysyy,—silloin kyllä sanon hänelle. Mutta miksi suotta menisin ilmaisemaan hänelle? Ei, se ei ole tarpeen.»
Yhtä vaikealta nyt aamulla näytti koko totuuden tunnustaminen Missille. Taaskin tuntui sopimattomalta itse tuo puheeksi ottaminen,—se olisi ollut loukkaavaa. Välttämätöntä oli, kuten niin monessa muussakin elämänsuhteessa, että olisi jäänyt jotain arvattavaksikin. Sen hän kuitenkin päätti tänä aamuna: hän lakkaa käymästä heidän luonansa, ja sanoo totuuden, jos häneltä kysytään.
Suhteissa Katjushaan ei sitävastoin saisi jäädä mitään puhtaaksi puhumatta.
»Lähden vankilaan, puhun hänen kanssaan, pyydän häneltä anteeksi. Ja jos on tarpeen, niin, jos on tarpeen, menen naimisiin hänen kanssaan»,—ajatteli Nehljudof.
Tämä ajatus, että siveellisen hyvityksen tähden olisi kaikki alttiiksi pantava, jopa mentävä naimisiinkin, liikutti häntä nyt aamulla erikoisesti.
Pitkään aikaan ei hän ollut alkanut päiväänsä sellaisella tarmon tunteella. Huoneeseen tulleelle Agrafena Petrovnalle hän itseänsäkin hämmästyttävällä päättäväisyydellä heti ilmoitti ei enää tarvitsevansa tätä huoneustoa eikä Agrafenan palvelusta. Äänettömällä suostumuksella oli ollut ikäänkuin päätetty asia, että Nehljudof kustantaa tätä suurta ja kallista kortteeria mennäkseen siinä naimisiin. Ja sentähden oli kortteerista luopumisella ratkaiseva merkitys. Agrafena Petrovna katsahtikin häneen kummastuneena.
—Kiitän teitä suuresti, Agrafena Petrovna, kaikesta huolenpidostanne, mutta nyt en enää tarvitse näin suurta huoneustoa enkä kaikkia palvelijoita. Jos kuitenkin tahdotte auttaa minua, niin tehkää hyvin ja pitäkää huolta huonekaluista, korjatkaa ne jonnekin aluksi, niinkuin tehtiin äidin eläessä. Kun Natasha tulee, hän kyllä ottaa ne huostaansa. (Natasha oli Nehljudofin sisar.)
Agrafena Petrovna pudisteli päätänsä.
—Kuinka niin, »ottaa huostaansa»? Vielähän niitä tulette tarvitsemaan,—sanoi hän.
—Ei, ei tarvita, Agrafena Petrovna, ihan varmaan ei tarvita,—sanoi
Nehljudof vastaten siihen mitä toisen päänpudistus oli tarkoittanut.
—Olkaa hyvä, sanokaa Kornejillekin, että minä annan hänelle kahden
kuukauden palkan eteenpäin, mutta etten häntä enää tarvitse.
—Väärin teette, Dmitrij Ivanovitsh. No, vaikka nyt ulkomaille lähtisittekin, onhan huoneusto kuitenkin tarpeen.
—Te ajattelette toista, Agrafena Petrovna. Minä en lähde ulkomaille; ja jos lähden, niin ihan toiseen paikkaan.
Hän tuli äkkiä tulipunaseksi. »Niin, täytyy sanoa hänelle,—ajatteli hän,—ei auta salata, Täytyy sanoa kaikki kaikille.»
—Minulle on tapahtunut hyvin kummallinen ja tärkeä seikka eilen.
Muistattehan Katjushaa, joka oli täti Marian luona?
—Kuinka en muistaisi, minähän häntä opetin ompelemaankin.
—No niin, illalla tämä sama Katjusha oli oikeuden edessä, ja minä olin valamiehenä.
—Voi herranen aika kuinka kauheata!—sanoi Agrafena Petrovna.—Mistä häntä syytettiin?
—Taposta,—ja kaiken sen olen minä tehnyt.
—Kuinka olisitte te voineet sen tehdä? Te puhutte hyvin kummallisesti,—sanoi Agrafena Petrovna ja hänen vanhoissa silmissään leimahti kipinä.
Agrafena tunsi Katjushan historian.
—Niin, minä olen syynä kaikkeen. Ja tämä asia on muuttanut minun kaikki aikeeni.
—Mutta mikä ihmeen muutos tästä voisi teille tulla?—sanoi Agrafena
Petrovna pidättäen naurahdusta.
—Se muutos, että jos minä olen syynä siihen, että Katjusha on joutunut tälle tielle, niin minunhan täytyykin tehdä mitä voin auttaakseni häntä.
—Se on teidän asianne,—mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole. Kyllähän mokomata sattuu jokaiselle, ja jos vaan menettelee järkevästi, niin se kaikki siliää pois ja unohtuu, ja elävätpähän ihmiset,—sanoi Agrafena Petrovna ankarasti,—eikä teidän ole mitään syytä panna asiaa omaan laskuunne. Olinhan minä kuullut ennenkin, että Katjusha oli joutunut harhatielle, kukapas siihen voisi olla syynä?
—Minä olen syyllinen. Ja sentähden tahdonkin parantaa asian.
—No, onpa sitä nyt vaikeanlainen parantaa.
—Se on minun asiani. Mutta jos te ajattelette omaa kohtaloanne, niin se, mitä mamma oli tahtonut…
—Minä en ajattele omaa kohtaloani. Vainaja on niin runsaasti jakanut hyväntahtoisuuttansa minulle, etten voi toivoa mitään enempää. Minua kutsuu luoksensa Lizanka, (se oli hänen naimisissa olevan veljentyttärensä nimi), tämän luokse lähdenkin, kun joudun tarpeettomaksi. Mutta sanon vieläkin, että turhanpäiten otatte asiaa sydämmellenne, semmoista tapahtuu jokaiselle.
—No, minulla on oma ajatukseni. Ja kuitenkin pyydän teitä, auttakaa minua huoneiden luovuttamisessa ja tavaroiden korjaamisessa. Älkääkä olko minulle suutuksissa. Minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen kaikesta.
Merkillistä oli, että siitä saakka kuin Nehljudof tuli huonoksi ja vastenmieliseksi omissa silmissään, siitä saakka muut eivät olleet hänelle enää vastenmielisiä; päinvastoin, sekä Agrafena Petrovnaa että Kornejia kohtaan hän tunsi hellyyttä ja kunnioitusta. Hänen olisi tehnyt mieli katua Kornejinkin edessä, mutta Kornej näytti niin järkähtämättömän kunnioittavalta, ettei Nehljudof uskaltanut.
Matkalla oikeuteen, ajaessaan samoja katuja myöten, samalla ajurilla,
Nehljudof ihmetteli itsekin mihin määrään toinen ihminen hän nyt tunsi olevansa.
Avioliitto Missin kanssa, joka oli vielä eilen näyttänyt niin läheiseltä, tuntui hänestä nyt aivan mahdottomalta. Eilen hän oli käsittänyt tilansa niin, että Missi epäilemättä tulee pitämään onnena saada hänet, nyt sitävastoin hän tunsi itsensä arvottomaksi ei ainoastaan avioliittoon vaan edes olemaan minään läheisenäkään Missille. »Jospa hän vaan tietäisi mikä olen, ei suinkaan ottaisi minua vastaankaan. Ja minä kun häntä vielä moitin keikailemisesta tuon herran edessä. Ja vaikka Missi nyt suostuisikin minuun, voisinko minä olla onnellinen tai edes rauhallinenkaan, tietäessäni että tuo toinen on täällä linnassa ja jonakin päivänä viedään vartioittuna Siperiaan. Tuo minun kukistamani nainen viedään pakkotöihin, ja minä muka alkaisin täällä vastaanottaa onnentoivotuksia ja tehdä visiittejä nuoren vaimoni keralla. Taikka aateliston johtajan kanssa, jota olen yhdessä hänen vaimonsa kanssa pettänyt, alkaisin laskea ääniä, jotka kannattavat tai vastustavat koulujohtokunnan tekemiä ehdotuksia j.n.e., ja sitten panisin toimeen salaisia tapaamisia hänen vaimonsa kanssa, (kuinka inhoittavaa!), taikka rupeisin jatkamaan taulua, joka ei nähtävästi koskaan tule valmiiksi, sillä eihän minun pidäkään antautua noihin joutavuuksiin, enkä sitä paitsi voisi nyt mitään semmoista tehdä»,—puhui hän itsekseen, lakkaamatta iloiten siitä sisällisestä muutoksesta, mitä hän koki.
»Nyt olisi ennen kaikkia,—ajatteli hän,—tavattava asianajaja ja saatava tietää miten hän on päättänyt, ja sitten … sitten tavattava hänet vankilassa, tuon eilisen vangin, ja sanottava hänelle kaikki».
Ja vaan kuvaillessaankin, kuinka hän tapaisi Katjushan, kuinka sanoisi hänelle kaikki, kuinka katuisi rikostaan hänen edessänsä, kuinka tekisi kaikki minkä voi, menisi naimisiin hänen kanssaan ja sovittaisi siten rikoksensa—, valtasi hänet omituinen, ylevä riemu ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.