XXXIV.
Tultuaan oikeuteen tapasi Nehljudof heti käytävässä eilisen oikeudenpalvelijan ja tiedusteli tältä: missä tuomitut vangit säilytetään, ja keltä on saatava lupa niiden tapaamiseen? Oikeudenpalvelija selitti, että vankeja säilytettiin eri paikoissa, ja että ennenkuin tuomio oli voittanut laillisen voiman riippui luvansaanti yleisestä syyttäjästä.—»Minä sanon sitten itse ja saatan teidät istunnon jälkeen. Syyttäjää ei vielä kuulukaan. Mutta sitten istunnon jälkeen. Nyt tehkää hyvin ja tulkaa oikeussaliin. Istunto alkaa heti.»
Nehljudof kiitti oikeudenpalvelijaa, joka erittäinkin nyt näytti hänestä surkuteltavalta, ja meni valamiesten huoneeseen.
Hänen lähestyessä tätä huonetta olivat valamiehet jo menossa istuntosaliin. Kauppias oli samalla tavalla iloinen, ja samalla tavalla kuin eilen oli syönyt ja ryypännyt, ja tervehti nyt Nehljudofia kuin vanhaa ystävää. Pietari Gerasimovitsh ei herättänyt Nehljudofissa nyt mitään vihamielisiä tunteita tuttavallisuutensa ja naurunsa tähden.
Nehljudofin teki mieli kaikille valamiehillekin ilmaista suhteensa eiliseen syytettyyn. »Oikeastaan,—ajatteli hän,—olisi eilen pitänyt istunnon aikana nousta seisoalleen ja julkisesti tunnustaa syyllisyytensä». Mutta kun hän yhdessä muiden valamiesten kanssa astui istuntosaliin, ja taas alkoivat nuo eiliset temput: taas »oikeus lähestyy», taas kolme kirjokaulaista lavalle, taas äänettömyys, taas valamiesten istuutuminen korkeakarmisille tuoleille, taas santarmit, pappi,—niin silloin hän tunsi, että vaikka olisikin ollut menetteleminen näin, ei hän olisi eilenkään voinut rikkoa tätä juhlallisuutta.
Valmistelut istuntoon olivat samat tänään kuin eilenkin (paitsi valamiesten vannotusta ja puheenjohtajan puhetta heille).
Tämänpäiväinen juttu koski murtovarkautta. Syytettyä, joka oli heikonnäköinen, kapeahartiainen 20-vuotias poika harmaassa mekossa, harmailla, verettömillä kasvoilla, vartioitsi kaksi santarmia, paljastetut miekat kädessä. Hän istui yksinänsä syytettyjen penkillä ja arasti katseli sisääntulevia. Tämä poika oli syytetty siitä, että oli yhdessä toverinsa kanssa murtautunut lukittuun liiteriin ja anastanut sieltä vanhoja lattiamattoja, arvoltaan 3 ruplaa 67 kopekkaa. Syytekirjasta kävi ilmi, että poliisi oli ottanut pojan kiinni silloin kuin tämä oli kulkenut toverinsa kanssa, joka oli kantanut olallaan mattoja. Poika ja hänen toverinsa olivat tunnustaneet heti rikoksensa ja pantiin molemmat vankilaan. Pojan toveri, viilari, oli jo vankilassa kuollut ja poikaa nyt tutkittiin yksin. Vanhat matot makasivat todiste-esineiden pöydällä.
Juttua käsiteltiin, samoin kuin eilistäkin, loppumattomine varastoineen todistuksia, todisteaiheita, vierasmiehiä, vannottamisia, kuulustelemisia, asiantuntijoita ja ristiinkyselyjä. Todistajaksi kutsuttu poliisi vastasi puheenjohtajan, syyttäjän ja puolustajan kysymyksiin lyhyillä, puisilla sotilasvastauksilla. Mutta huolimatta hänen sotilaallisesta tylsämielisyydestään ja koneellisuudestansa, näkyi että hän sääli poikaa ja vastenmielisesti kertoi kiinniotosta.
Toinen todistaja, varkauden kärsinyt ukko, talonhaltija ja mattojen omistaja oli nähtävästi kiukkuinen ihminen. Kun häneltä kysyttiin tunnustaako hän matot omikseen, tunnusti hän ne omikseen hyvin vastenmielisesti; mutta kun syyttäjän apulainen sitten alkoi tiedustella mihin hän oli aikonut mattoja käyttää ja hyvinkö ne olivat hänelle tarpeelliset, hän suuttui ja vastasi: »Ja vaikka ne nyt ikuisiksi ajoiksi katoisivat näkyvistäni, en niitä ollenkaan kaipaisi. Jos olisin tiennyt, että niistä näin paljon puuhaa tulee, en totisesti olisi hakenut; kymmenruplasen ja kaksikin olisin suorittanut, kunhan vaan olisin päässyt näistä iankaikkisista kuulusteluista. Ajureille yksistään olen viisi ruplaa maksanut; enkä minä ole mikään terve ihminen. Minussa on sekä tyrät että reumatismit.»
Näin puhuivat todistajat, ja syytetty itse tunnusti kaikki tyyni, ja niinkuin kiinnisaatu eläin, järjettömänä vilkkuen sivuilleen, kertoi katkonaisella äänellä koko tapauksen.
Asia oli selvä; mutta syyttäjän apulainen, samoin kuin eilenkin olkapäitänsä kohottaen, teki hienoja kysymyksiä, joiden tarkoitus oli saada viekas rikoksentekijä ansaan.
Puheessansa hän koetti todistaa, että varkaus oli tapahtunut ihmisasumuksessa ja sisäänmurtautumalla, ja että poika oli siis saatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.
Oikeuden määräämä puolustaja sitävastoin koetti todistaa, ettei varkaus ollut tapahtunut ihmisasumuksessa, ja että siis vaikka esillä olikin ilmeinen rikos, rikollista ei voitu kuitenkaan pitää vielä niin vaarallisena yhteiskunnalle, kuin syyttäjän apulainen oli tahtonut luulotella.
Puheenjohtaja, aivan niinkuin eilenkin, pysyi puolueettomuuden ja oikeudenmukaisuuden esikuvana ja selitteli tarkalleen valamiehille sitä, mitä he tiesivät eivätkä voineet olla tietämättä. Niinkuin eilenkin tehtiin keskeytyksiä; niinkuin eilen poltettiin tupakkia; yhä samalla tavalla oikeudenpalvelija jälleen huuteli: «oikeus lähestyy», ja samalla tavalla istuivat kaksi santarmia miekat paljastettuina uhkaamassa rikoksen, tekijää, mutta itse koettaen olla nukkumatta.
Jutusta kävi ilmi, että tämän pojan oli hänen isänsä antanut jo alaikäisenä tupakkitehtaan työhön, missä poika oli sitten elänyt 5 vuotta. Tänä vuonna oli tehtaan isäntä pannut hänet pois isännän ja työmiesten välillä tapahtuneen rettelön jälkeen, ja jäätyään työttömäksi oli poika kuljeksinut pitkin kaupunkia juoden yltään vaatteensakin. Jossain ravintolassa hän oli yhdyttänyt samallaisen, jo ennen työttömäksi jääneen viilarin, pahan juopon, ja he olivat yhdessä humalapäissään öiseen aikaan rikkoneet liiterin lukon, ja ottaneet sieltä mitä ensiksi käsiinsä saivat. He joutuivat kiinni ja tunnustivat kaikki. He pantiin vankilaan, missä sitten viilari ennen oikeudenkäynnin alkamista oli kuollut. Poikaa vastaan käytiin nyt oikeutta ja häntä pidettiin vaarallisena olentona, josta yhteiskuntaa täytyi suojella.
»Tuo nyt on ihan samallainen vaarallinen olento kuin eilinenkin syytetty»,—ajatteli Nehljudof, kuullessaan mitä kaikkea hänen edessään tapahtui.—«Nuo olisivat vaaralliset ja me emme olisi vaarallisia?… Minä olen siveetön, pettäjä, ja kaikki me, kaikki ne, jotka tietäen mikä minä olen, eivät ole halveksineet vaan päinvastoin kunnioittaneet minua.»
Onhan selvää, että tämä poika ei ole mikään erikoinen ilkiö, vaan ihan tavallinen (sen kaikki näkevät) ihminen, ja että hän on tullut siksi, mikä on, ainoastaan siitä syystä, että eli semmoisissa olosuhteissa, jotka semmoisia ihmisiä synnyttävät. Näyttäisi siis ilmeiseltä, että jos tahdotaan, ettei tämmöisiä poikia olisi, täytyy koettaa poistaa niitä olosuhteita, joissa tämmöiset onnettomat olennot syntyvät. Jos vaan olisi löytynyt jokukin ihminen,—ajatteli Nehljudof katsellen pojan tuskallisia pelonalaisia kasvoja,—joka olisi säälinyt häntä silloin kuin hän leivän puutteen tähden lähetettiin maalta kaupunkiin; jos puutteenalaisia olisi autettu, tai jospa vaan silloinkin, kuin hän jo oli kaupungissa ja kaksitoistatuntisen työpäivän jälkeen kulki tehtaasta vanhempien toverien, viettelijäinsä kanssa ravintolaan,—kunpa olisi silloinkin löytynyt ihminen, joka olisi sanonut: »älä sinä mene Vanja, ei se ole hyvä», niin ei poika olisi mennyt, ei olisi joutunut harhatielle, eikä olisi mitään pahaa tehnyt.
Mutta semmoista ihmistä, joka olisi häntä säälinyt, ei löytynyt ainoatakaan koko sinä aikana, kun poika pienen elukan tavalla eleli oppipojan vuosia kaupungissa, ja lyhyeksi kerityin päin juoksenteli mestarien ostoksilla; päinvastoin, jos hän jotain sai mestareilta ja tovereilta kaupungissa kuulla, niin vaan: että se se poikaa on, joka saa narratuksi, joka osaa juoda, osaa haukkua, osaa tapella ja elää huonosti.
Mutta kun hän sitten sairaana ja epäterveellisen työn, juoppouden, huonon elämän pilaamana, tylsistyneenä ja hupsuna kuin unessa horjuskeli ilman tarkoitusta pitkin katuja ja vihdoin juovuspäissään tunkeutui johonkin liiteriin ja vei sieltä tarpeettomia mattoja, niin nyt me emme ollenkaan pidä huolta niiden syiden poistamisesta, jotka saattoivat pojan hänen nykyiseen tilaansa, vaan tahdomme muka auttaa asiata sillä, että ryhdymme rankaisemaan tätä poikaa!…
Hirmuista!
Nehljudof ajatteli kaikkea tätä, eikä enää kuunnellut mitä hänen edessänsä tehtiin. Ja kauhistui yhä enemmän vaan siitä, mikä hänelle selvisi. Häntä hämmästytti että hän oli saattanut olla ennen näkemättä tätä, että muut saattoivat olla näkemättä.