XXXV.
Heti kun tehtiin seuraava keskeytys Nehljudof nousi ja tuli käytävään päättäen olla enää palaamatta istuntosaliin. Antaa heidän tehdä hänen kanssansa mitä tahtovat, mutta tähän ilveilyyn hän ei enää voi ottaa osaa.
Otettuaan selvän missä yleisen syyttäjän huone oli, meni Nehljudof tämän luo. Vahtimestari ei olisi häntä laskenut, vaan sanoi, että syyttäjä oli työssä, mutta Nehljudof, kuuntelematta häntä, meni sisälle ja kääntyen vastaan tulevan virkamiehen puoleen pyysi tätä ilmoittamaan yleiselle syyttäjälle olevansa valamies ja että hänen oli välttämätöntä tavata syyttäjää erään sangen tärkeän asian vuoksi. Nehljudofin ruhtinaallinen arvonimi ja hienot vaatteet auttoivat häntä. Virkamies teki ilmoituksen syyttäjälle, ja Nehljudof laskettiin sisälle. Yleinen syyttäjä otti hänet vastaan seisaaltansa, nähtävästi tyytymättömänä siihen itsepintaisuuteen, millä Nehljudof oli pyrkinyt hänen puheillensa.
—Mitä haluatte?—kysyi yleinen syyttäjä ankarasti.
—Minä olen valamies, nimeni on Nehljudof ja minun täytyy välttämättömästi tavata syytettyä Maslovaa,—sanoi Nehljudof nopeasti ja päättävästi, punastuen ja tuntien tekevänsä jotain semmoista, mikä on ratkaisevasti vaikuttava hänen elämäänsä.
Yleinen syyttäjä oli lyhyenläntä, tummanverinen mies, tukka lyhyt, harmahtava, silmät kirkkaat ja vilkkaat, tuuhea, leikattu parta esiinpistävässä alaleuvassa.
—Maslovaa? Kyllä tunnen. Hän oli syytetty myrkytyksestä,—sanoi syyttäjä rauhallisesti.—Mitä varten te tahdotte häntä tavata?—Ja sitten ikäänkuin haluten pehmentää käytöstänsä lisäsi:—En voi antaa lupaa teille, tietämättä mitä varten se on teille tarpeen.
—Se on minulle tarpeen erään minulle hyvin tärkeän asian vuoksi,—sanoi
Nehljudof sävähtäen punaseksi.
—Vai niin,—sanoi syyttäjä ja nostettuaan silmänsä katseli tarkkaavaisesti Nehljudofia.—Onko hänen asiansa jo ollut esillä vai ei?
—Hän oli eilen oikeuden edessä, ja tuomittiin neljäksi vuodeksi pakkotöihin—vääryydellä. Hän on syytön.
—Vai niin. Jos hän on vasta eilen saanut tuomionsa,—sanoi syyttäjä panematta mitään huomiota Nehljudofin ilmoitukseen että Maslova oli syytön,—ennenkuin tuomio on voittanut laillisen voiman hän yhä säilytetään tutkintovankilassa. Vankeja voi siellä tavata vaan määräpäivinä. Sinne nyt neuvonkin teitä kääntymään.
—Vaan minun täytyy saada tavata häntä niin pian kuin mahdollista,—sanoi Nehljudof tuntien alaleukansa vapisevan ja ratkaisevan hetken olevan lähellä.
—Mutta mistä syystä se on teille välttämätöntä?—kysyi syyttäjä kohottaen vähän levottomasti kulmakarvojansa.
—Siitä syystä, että hän on syytön ja tuomittu pakkotöihin. Mutta kaikkeen syypää olen minä,—sanoi Nehljudof vapisevalla äänellä, tuntien samalla puhuvansa semmoista, mitä ei olisi oikeastaan tarvinnut.
—Millä tavalla sitten?—kysyi syyttäjä.
—Sillä tavalla, että minä olen pettänyt hänet ja saattanut siihen tilaan, missä hän nyt on. Jollei hän olisi semmoinen, miksi minä olen hänet tehnyt, ei hän olisi joutunut tämmöisen syytöksenkään alaiseksi.
—En minä sittenkään ymmärrä, missä yhteydessä tämä on tapaamisen kanssa.
—Siinä yhteydessä että minä tahdon seurata häntä ja … mennä naimisiin hänen kanssaan,—sai Nehljudof sanotuksi. Ja kuten aina, kun hän vaan tuli tähän aineeseen, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
—Todellakin?—Vai niin!—sanoi syyttäjä.—Tämä on todellakin aivan erikoinen tapaus. Ettekös te ole äänivaltainen Krasnoperskin piirikunnasta?—kysyi syyttäjä aivan kuin muistellen mitä hän oli ennen kuullut Nehljudofista, joka nyt esitti niin kummallisen tuumansa.
—Suokaa anteeksi, en luule että tämä olisi missään yhteydessä pyyntöni kanssa,—vastasi Nehljudof kiihkeästi ja vihaisesti.
—Eipä suinkaan, ei,—sanoi yleinen syyttäjä tuskin huomattavasti hymähtäen ja ollenkaan joutumatta hämilleen,—mutta teidän pyyntönne on niin tavatonta laatua, niin ulkopuolella kaikkia muodollisuuksia…
—No, voinko siis saada luvan?
—Luvanko? Kyllä, annan teille kohta päästölipun. Olkaa hyvä, istukaa.
Hän tuli pöydän luo, istui ja alkoi kirjoittaa.
—Tehkää hyvin, istukaa.
Nehljudof jäi seisomaan.
Kirjoitettuaan päästölipun yleinen syyttäjä antoi sen Nehljudofille uteliaasti häneen katsoen.
—Vielä minun on ilmoittaminen,—sanoi Nehljudof,—etten enää voi ottaa osaa oikeuden istuntoihin.
—Teidän on, kuten tiedätte, esittäminen pätevät syyt oikeudelle.
—Syyt ovat ne, että pidän jokaista oikeutta tarpeettomana, jopa siveettömänäkin.
—Niinpä kyllä,—sanoi yleinen syyttäjä yhä samalla tavalla tuskin huomattavasti hymyillen, ikäänkuin osoittaaksensa, että tämmöiset ilmoitukset olivat hänelle hyvin tuttuja ja kuuluivat tiettyyn hullunkuriseen luokkaan.—Niinpä kyllä, mutta te arvattavasti kuitenkin ymmärrätte, että minä, ollen yleisenä syyttäjänä oikeudessa, en voi olla kanssanne samaa mieltä. Ja sentähden neuvon teitä ilmoittamaan asiasta oikeudelle, joka sitten päättää onko ilmoituksenne otettava huomioon vai ei, ja jälkimäisessä tapauksessa tuomitsee teille sakon. Kääntykää siis oikeuden puoleen.
—Olen jo ilmoittanut enkä enää mene minnekään,—sanoi Nehljudof vihaisesti.
—Jääkää hyvästi,—sanoi yleinen syyttäjä kumartaen päällänsä, nähtävästi haluten pikemmin päästä tästä kummallisesta asiamiehestä.
—Kuka se kävi luonanne?—kysyi oikeudenjäsen tullen heti Nehljudofin jälkeen yleisen syyttäjän työhuoneeseen.
—Nehljudof, tiedättehän, joka vielä Krasnoperskin piirikunnassa teki kuntakokouksessa kaikenlaisia kummallisia ilmoituksia. Ja kuvailkaa, hän on valamiehenä, ja syytettyjen joukossa esiintyy pakkotöihin tuomittu nainen, eli tyttö, jonka hän sanojensa mukaan oli pettänyt, ja nyt hän tahtoo mennä naimisiin sen kanssa.
—No ihanko todella?
—Niin hän minulle sanoi, ja vieläpä jotenkin kummallisesti kiihoittuneena.
—On jonkinlaista epävakaisuutta, jotain epänormaalia nykyisissä nuorissa miehissä.
—Eipä tuo enää niin nuorikaan ole.
—No entä teidän ylistämänne Ivashenko sitten, huh kuinka se kyllästyttää. Se panee kuin piinapenkille: puhuu ja puhuu ja puhuu ilman loppua.
—Niitä pitää yksinkertaisesti vaan keskeyttää, muutenhan ne ovat varsinaisia jarruttajia.