XXXVI.
Yleisen syyttäjän luota Nehljudof ajoi suoraan tutkintovankilaan. Mutta tuli ilmi, ettei siellä mitään Maslovaa ollut ja vankilan tirehtööri selitti Nehljudofille, että tämän Maslovan pitäisi olla vanhassa siirtolaisvankilassa. Nehljudof ajoi sinne.
Ja todellakin, Katariina Maslova oli siellä.
Välimatka tutkintovankilasta siirtolaislinnaan oli tavattoman suuri ja Nehljudof saapui sinne vasta illalla. Hän oli tulemassa tämän suuren synkän rakennuksen ovelle, mutta vahtimies ei päästänyt häntä, ja soitti vaan kelloa. Soiton johdosta tuli yksi vartijoista. Nehljudof näytti päästölippunsa, mutta vartija ei sanonut voivansa ilman tirehtöörin lupaa päästää sisälle. Nehljudof läksi tirehtöörin luo. Jo noustessaan rappusia myöten kuuli hän ovien takaa pianolla soitettavan jotakin monimutkaista bravuurikappaletta. Mutta kun sitten vihanen sisäpiika, toinen silmä sidottuna, avasi hänelle oven, nämät äänet pääsivät huoneesta ikäänkuin valloilleen ja tainnuttivat hänen kuulonsa. Soitto oli kyllästyttävä Lisztin rapsodia, joka tuli kyllä erinomaisesti suoritetuksi, vaan ainoastaan erääseen kohtaan asti. Tähän kohtaan päästyä toistettiin sama asia uudelleen. Nehljudof kysyi sidotulta piialta oliko tirehtööri kotona.
Piika sanoi että ei.
—Tuleeko hän pian?
Rapsodia pysähtyi jälleen ja jälleen samalla loistolla ja melulla pauhautui noiduttuun paikkaan asti.
—Minä menen kysymään.
Ja piika läksi.
Rapsodia oli juuri päässyt vauhtiinsa, kun se äkkiä ennen noiduttua paikkaa keskeytyi ja kuului ääni:
—Sano hänelle ettei ole, ja ettei tulekaan. Hän on vieraissa, mitä ihmettä ne kiusaavat,—kuului oven takaa naisääni, ja taas alkoi rapsodia, mutta samassa taaskin keskeytyi ja tuolia kuului työnnettävän syrjään. Vihastunut pianonsoittaja tahtoi nähtävästi itse purkaa suuttumuksensa tunkeilevalle vieraalle, joka ei noudattanut vastaanottoaikaa.
—Pappa ei ole kotona,—sanoi hän vihaisesti tullen eteiseen. Se oli surkuteltavan näköinen, kalpea neitonen, siniset renkaat velttojen silmien alla, tukka kohennettuna. Nähtyään nuoren herran hyvässä palttoossa hän lämpeni.—Astukaa sisälle, ehkä… Mitäs asiaa teillä olisi?
—Tahtoisin tavata erästä naisvankia.
—Varmaankin valtiollista?
—Ei, ei valtiollista. Minulla on päästölippu yleiseltä syyttäjältä.
—No, en tiedä, pappa ei ole kotona. Astukaahan sisälle, tehkää hyvin,—kutsui hän jälleen Nehljudofia pienestä eteisestä.—Tai kääntykää sitten tirehtöörin apulaisen puoleen, joka nyt on konttorissa, hänen kanssaan voitte puhua. Kuinka onkaan sukunimenne?
—Kiitän teitä,—sanoi Nehljudof vastaamatta kysymykseen ja läksi.
Ovea ei oltu vielä saatu suljetuksi hänen jälkeensä, kun jo taas alkoi sama reipas, iloinen soitto, joka niin ei sopinut tähän paikkaan missä sitä tuotettiin, eikä tämän surkuteltavan tytön kasvoihin, joka niin itsepintaisesti sitä harjoitteli. Pihalla Nehljudof tapasi nuoren vankilavirkamiehen, jolla oli töröttävät vahatut viikset, ja kysyi tältä tirehtöörin apulaista. Se olikin apulainen itse. Hän otti päästölipun, silmäili sitä ja sanoi, että tämä päästölippu tarkoitti tutkintovankilaa ja ettei hän sen nojalla uskaltanut päästää tänne,—ja onhan jo myöhäistäkin. Tulkaa huomenna. Huomenna kello 10 on vankien tapaaminen kaikille sallittu, tulkaa silloin, niin on itse tirehtöörikin kotona. Silloin saatte tavata yleisessä tapaamishuoneessa, mutta jos tirehtööri sallii, niin konttorissakin.
Näin siis pääsemättä tänäpäivänä tarkoituksensa perille Nehljudof ajoi kotiin. Se että hän oli koettanut tavata Maslovaa ja oli ilmaissut aikeensa syyttäjälle, että hän oli käynyt kahdessa vankilassa, oli saanut hänen mielensä niin kiihoitetuksi, ettei hän pitkään aikaan voinut rauhoittua. Tultuaan kotiin hän heti haki esiin kauan koskematta olleet päiväkirjansa, luki muutamia paikkoja niistä ja kirjoitti: »Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä luullut enää koskaan palaavani tähän lapsellisuuteen. Mutta se ei ollutkaan mitään lapsellisuutta, vaan keskustelua itseni kanssa, sen totisen, jumalallisen itsen kanssa, joka asuu jokaisessa ihmisessä. Koko aikana tämä minä on nukkunut, enkä ole voinut kenenkään kanssa keskustella. Sen herätti nukuksista tuo tavaton tapaus 28:na huhtikuuta, oikeudessa, missä olin valamiehenä. Syytettyjen penkillä näin hänet, pettämäni Katjushan, vankipuvussa. Kummallisen väärinkäsityksen ja minun erehdykseni kautta hän tuomittiin Siperiaan. Olen juuri käynyt yleisen syyttäjän luona ja vankilassa. Minua ei päästetty hänen luoksensa, vaan minä olen päättänyt tehdä kaikki saadakseni nähdä hänet, katuakseni hänen edessään ja sovittaakseni syyllisyyteni vaikkapa naimisiin menemisellä. Herra, auta minua. Minun on hyvin hyvä ja iloinen ollakseni.»