XXXVII.
Maslova ei voinut tänä yönä pitkään aikaan saada unta, vaan loikoi silmät auki ja, katsellen oveen, joka vähä väliä jäi edestakasin kulkevan lukkarin tyttären taakse, ajatteli.
Hän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin kanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin, esimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten apulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. »Kunhan ei vaan laihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa». Hän muisti millä silmillä hänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli katsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen ohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa häntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas, josta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän luonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä tappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin, joka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi. Hän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän milloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät jossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes unissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia. Äsken oikeudessa ei hän ollut tuntenut Nehljudofia. Eikä niin paljon senvuoksi että viimeksi tätä nähdessään tämä oli ollut sotilaspuvussa, ilman partaa, pienet viikset vaan huulilla ja lyhyet hiukset tuuheina kiharoina päässä, jota vastoin Nehljudof nyt oli ikämiehenä, partasuuna,—vaan enemmänkin senvuoksi, ettei hän milloinkaan Nehljudofia ajatellut. Hän oli haudannut kaikki muistonsa silloisista asioista Nehljudofin kanssa, haudannut sinä hirveänä, pimeänä yönä, jolloin Nehljudof oli palannut sotakentältä poikkeamatta tätien luo.
Ennen tätä yötä, kun Katjushassa vielä asui toivo että Nehljudof poikkeisi, ei hänelle ollenkaan ollut vaivaksi se lapsi, jota hän kantoi sydämmensä alla, vaan hän päinvastoin tunsi kummallista hellyyttä tämän pehmeisiin ja joskus äkillisiin liikkeisiin itsessänsä. Mutta tästä yöstä lähtien kaikki muuttui. Ja vastainen lapsikin oli vaan vastukseksi.
Tädit odottivat Nehljudofia, olivat pyytäneet häntä poikkeamaan, vaan hän oli sähköittänyt ettei tulisi, koska hänen piti muka olla määräaikana Pietarissa. Saatuaan tämän tietää Katjusha päätti lähteä asemalle tavatakseen hänet. Junan oli kulkeminen aseman ohitse kello 2 aikaan yöllä. Katjusha auttoi neidit makuulle ja saatuaan puolellensa kyökkipiian tyttären, pienen Mashkan, veti jalkaansa vanhat kengät, heitti huivin yllensä, kokosi liepeensä ja juoksi asemalle.
Oli pimeä, syksyinen, sateinen ja tuulinen yö. Sade milloin tuli alas suurina, lämpiminä pisaroina, milloin taas taukosi. Maassa jalkojen alla ei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja Katjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen vihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme minuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta toisen soiton jälkeen. Tultuaan juoksujalassa asemasillalle, näki Katjusha hänet heti ensi luokan vaunun ikkunasta. Tässä vaunussa oli erittäin kirkas valo. Samettisissa nojatuoleissa istui vastapäätä toisiansa kaksi upseeria pelaten korttia. Pikku pöydällä ikkunan vieressä paloivat paksuiksi juosseet kynttilät. Nehljudof istui pingoitetuissa ratsastushousuissa, valkoisessa paidassa tuolin käsinojan päällä, nojautuen tuolin selustimeen ja nauroi jollekin asialle. Heti hänet tunnettuaan Katjusha koputti palelevalla kädellään ikkunaan. Mutta juuri silloin kuului kolmas soitto ja juna lähti hitaasti liikkeelle, ensin taaksepäin, mutta sitten alkoivat vaunut nytkähtäen toinen toisensa jälkeen liikkua eteenpäin. Toinen pelaajista nousi kortit kädessä ylös ja katsoi ulos. Katjusha koputti vielä kerran ja pani kasvonsa ikkunaa vasten. Silloin nytkähti sekin vaunu, jonka luona hän seisoi ja lähti liikkeelle. Hän läksi kulkemaan rinnan, katsoen yhä ikkunaan. Upseeri aikoi päästää ikkunan alas, vaan ei mitenkään voinut. Nehljudof nousi ja työnnettyään upseerin syrjään, alkoi itse sitä aukaista. Juna lisäsi vauhtia, niin että Katjushan oli kulkeminen nopeasti. Juna läksi vieläkin nopeammin, ja nyt meni ikkuna alas. Mutta samassa konduktööri työnsi Katjushan syrjään ja hyppäsi vaunuun. Katjusha jäi jälkeen, vaan juoksi kuitenkin yhä pitkin asemasillan märkiä lautoja, kunnes asemasilta päättyi ja hän oli menemäisillään nurin juostessaan astuimia alas. Hän juoksi, mutta ensi luokan vaunu oli jo kaukana hänen edellään. Hänen ohitsensa vierivät toisen luokan vaunut, sitten kiitivät kolmannen luokan vaunut, vaan hän sittenkin juoksi. Kun viimeinenkin vaunu oli lyhtyineen suhahtanut hänen ohitsensa, oli hän jo vesipumpun luona, ulkopuolella suojaa, ja joutui tuulen pyörteeseen, joka kiskoi irti huivia hänen päästään ja kietoi toiselta puolelta tiukkaan hameen hänen juoksevien jalkojensa ympäri. Tuuli riuhtasikin huivin pois, mutta hän yhä vaan juoksi.
—Täti Katariina!—huusi tyttönen tuskin pysyen hänen jäljessään:—hukkasitte huivinne!
Katjusha pysähtyi ja heittäen päänsä taaksepäin ja tarttuen siihen käsillään purskahti itkuun.
—Mennyt!—huusi hän.
»Hän istuu valaistussa vaunussa, samettituolissa, laskee leikkiä, juopi,—mutta minä seison ja itken tässä liassa, pimeässä, sateessa ja tuulessa»,—ajatteli Katjusha itseksensä, istui maahan ja alkoi niin kovasti itkeä, että tyttö säikähti ja tarttui käsin hänen märkiin vaatteisiinsa.
—Täti, täti, mennään kotiin!
»Hyppään junan alle ja siihen loppuu kaikki»,—ajatteli sillä välin
Katjusha vastaamatta tytölle.
Hän päätti näin tehdä. Mutta samassa, kuten käy aina ensi hetkenä mielenkiihoituksen asetuttua, lapsi—Nehljudofin lapsi, joka oli hänessä, äkkiä hytkähti, kopautti itseänsä, sitten ojentautui sulavasti ja koputti taas jollakin hienolla, hennolla ja terävällä. Ja yhtäkkiä kaikki se, mikä oli Katjushaa vaivannut niin että näytti mahdottomalta enää elääkään, kaikki viha Nehljudofia vastaan ja kaikki halu kostaa hänelle vaikkapa omalla kuolemallaan, kaikki tuo yhtäkkiä eteni pois. Katjusha rauhoittui, nousi seisaalleen, laittoi vaatteensa järjestykseen, pani huivin päähänsä ja läksi kotiin päin.
Nääntyneenä, märkänä, likasena hän palasi kotiin ja tästä päivästä lähtien sai hänessä alkunsa henkinen käänne, jonka johdosta hän tuli siksi mikä nyt oli. Tämän hirvittävän yön perästä hän lakkasi uskomasta Jumalaan ja hyvään. Ennen hän oli uskonut Jumalaan, niinkuin siihenkin että muut ihmiset uskoivat Häneen, mutta tämän yön jälkeen hän tuli vakuutetuksi, ettei kukaan usko, ja että kaikki mitä puhutaan Jumalasta ja Hänen laistaan, on vaan turhaa petosta. Se, jota hän oli rakastanut ja joka oli häntä rakastanut,—sen hän tiesi,—oli hylännyt hänet ja polkenut lokaan hänen tunteensa. Ja se ihminen oli kuitenkin paras kaikista, joita hän tunsi; muut olivat vielä tätäkin huonommat. Ja kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, oli joka askeleella vaan vahvistanut tätä asiaa. Nehljudofin tätit, jumaliset mummot olivat hänet kartoittaneet, kun hän ei enää yhtä hyvin kuin ennen voinut palvella heitä. Kaikki ihmiset joiden kanssa hän oli tullut tekemisiin,—naiset, olivat koettaneet hänen kauttaan saada rahoja,—miehet, alkaen vanhasta poliisista vanginvartijoihin saakka, katsoivat häneen niinkuin johonkin huvituksen esineeseen. Eikä kukaan koko maailmassa tahtonut muusta tietää. Tässä oli hänet varmistanut vielä enemmän vanha kirjailija, jonka hän oli yhdyttänyt vapaan elämänsä toisena vuotena. Kirjailija oli suoraan niin puhunutkin hänelle, että juuri siinä,—hän sanoi sitä runoudeksi, ja estetiikaksi,—olikin ihmisen koko onni.
Kaikki elivät vaan itseänsä varten, omaa nautintoansa varten, ja kaikki sanat Jumalasta ja hyvästä olivat vaan petosta. Jos joskus tulikin puheeksi kysymys miksi maailmassa kaikki on tehty niin pahaksi, että kaikki tekevät toinen toisilleen vääryyttä ja kaikki saavat kärsiä, piti vaan olla ajattelematta tätä asiaa. Jos tuli ikävä—piti ottaa paperossi tai juoda, tai mikä oli vielä parempi, rakastella miestä,—ja ikävä häipyi.