XL.
Koko päivän auringonpaahteessa seisoneessa ja nyt ihmisillä täyttyneessä tilavassa III:nen luokan vaunussa oli kuumuus niin suuri, ettei Nehljudof voinut siellä olla, vaan jäi vaunun etusillalle, mutta hengittäminen oli täälläkin vaikeata. Nehljudof hengähti täydestä rinnastaan vasta silloin kun vaunut jättivät taaksensa asematalot, ja vetotuuli alkoi puhaltaa. »Tappoivat kuin tappoivatkin», toisti hän sisarelleen sanomansa sanat. Ja hänen mielikuvituksessaan kaikkien tämän päivän muistojen keskeltä nousi tavattoman elävinä tuon toisen vankivainajan komeat kasvot, kun tämä siinä makasi huulet hymyssä, otsassa ankara ilme, pieni lujarakenteinen korva ajellun, sinertävän pääkallon alla. Ja kauheinta kaikesta on, että hän on tapettu kenenkään tietämättä kuka hänen on tappanut. Mutta tapettu hän on kuin onkin. Häntä oli lähdetty viemään kuten kaikkia muitakin vankeja Maslennikofin määräyksestä. Maslennikof oli arvatenkin tehnyt vaan tavallisen temppunsa, allekirjoittanut ja pöllömäisellä kiemurallaan varustanut virkapaperin, eikä tietysti suinkaan pidä itseänsä syyllisenä. Vielä vähemmän voi itseänsä syyttää vankilan lääkäri, joka oli vangit tarkastanut. Hän oli huolellisesti täyttänyt velvollisuutensa, eroittanut erikseen heikot, eikä mitenkään voinut aavistaa, että olisi näin, kuuma, yhtä vähän kuin sitäkään, että he tulisivat lähtemään näin myöhään päivällä ja niin suuressa joukossa. Tirehtörikö? Mutta tirehtöri oli vaan toimeenpannut määräyksen, jonka mukaan, sinä ja sinä päivänä oli lähetettävä niin ja niin monta pakkotyöläistä, siirtolavankia, miehiä, naisia. Ei myöskään voi olla, syypäänä vartioupseeri, jonka velvollisuutena oli ottaa vastaan, määrätty luku vankeja ja jättää, käsistään sitten, toisessa paikassa sama määrä. Joukkokuntaa hän oli kuljettanut tavallisella tavalla, eikä saattanut mitenkään aavistaa, että niin voimakkaat ihmiset kuin ne, joita Nehljudof oli nähnyt, eivät kestä kuumuutta, vaan kuolevat, Ei kukaan, siis ole syyllinen—mutta nuo ihmiset ovat tapetut, ja heidät, ovat tappaneet nuo samat heidän kuolemaansa syyttömät ihmiset».
»Tämä on seuraus vaan siitä», ajatteli Nehljudof, »että kaikki nuo ihmiset—kuvernöörit, tirehtörit, komisarjukset, polisimiehet,—luulevat maailmassa olevan semmoisia asemia, joissa inhimillinen suhde toiseen ihmiseen ei ole välttämätön. Kaikki nämät ihmiset—sekä Maslennikof, tirehtöri, että vartioupseeri,—kaikki he, elleivät olisi kuvernöörejä, tirehtörejä, upseereja, ajattelisivat sataan kertaan ennenkuin ottaisivat kuljettaakseen ihmisiä tämmöisessä kuumuudessa ja niin suuressa, joukossa, pysähtyisivät kymmeniä kertoja tiellä ja nähtyään että ihminen nääntyy, hengästyy, eroittaisivat hänet muusta joukosta, saattaisivat varjoon, antaisivat juoda, antaisivat levähtää ja onnettomuuden jälkeen ilmaisisivat surkuttelunsa. Mutta nyt he eivät tehneet tätä, päinvastoin estivät vielä muitakin sitä tekemästä; sillä he eivät nähneet edessään ihmisiä ja omia velvollisuuksiaan näitä kohtaan, vaan näkivät ainoastaan virkansa ja sen vaatimukset, jotka he asettivat ylemmäksi inhimillisiä suhteita. Siitä se kaikki riippuu», ajatteli Nehljudof. »Jos pitäisi myöntää, että jokin asia olisi ihmisrakkauden tunnetta tärkeämpi, vaikkapa vaan jonkun tunnin aikana tai jossakin ainoassa erikoistapauksessa, niin on heti mikä rikos tahansa mahdollinen ihmisiä vastaan, ilman syyllisyyden tuntoa».
Nehljudof vaipui niin ajatuksiinsa, ettei huomannutkaan tapahtunutta linjanmuutosta: päivä oli mennyt repaleiseen alhaalla kulkevaan pilveen ja läntiseltä taivaanrannalta läheni yhtäjaksoinen vaaleanharmaa pilvi, purkautuen jossain siellä kaukana niittyjen ja metsien päällä vinona sateena alas. Pilvestä hajusi kosteata sadeilmaa. Silloin tällöin salamat halkasivat pilven ja vaunujen jyskeeseen yhä useammin sekaantui ukkosen jyrinä. Pilvi tuli yhä lähemmäksi, vinot pisarat tuulen ajamina pilkuttivat vaunueteisen permannon ja Nehljudofin palttoon. Hän siirtyi toiselle puolelle ja hengittäen rintaansa kosteaa tuoreutta ja kauvan sadetta janonneen maan tuoksua katseli ohikiitäviä puutarhoja, metsiä, kellastuvia ruispeltoja, vihertäviä kaurasarkoja ja tummanviheriäin perunamaitten mustia vakoja. Kaikki tuli kuin lakalla kiilloitetuksi, viheriä tuli viheriämmäksi, keltanen keltasemmaksi, musta mustemmaksi.
—Vielä, vielä,—puhui Nehljudof iloiten siunatun sateen vaikutuksesta, virkistyneistä pelloista ja puutarhoista. Pilvi oli osaksi tullut sateena alas, osaksi mennyt kauvemmaksi, ja märän maan päälle putosi suoraan alas enää vaan viimeisiä tiheitä, pieniä pisaroita. Aurinko tuli jälleen esille, kaikki rupesi loistamaan, ja idässä kaareutui taivaanrannan ylitse matala, mutta heleä ja vaan toisessa päässä keskeytyvä vesikaari kirkasvärisine violettineen.
—Mitä minä taas ajattelinkaan,—kysyi Nehljudof itseltään, sittenkuin kaikki nämät luonnonvaihtelut olivat ohitse ja juna oli laskeutunut solaan korkeitten töyräitten vähin.
—Niin, minähän ajattelin sitä, että kaikki nuo ihmiset, tirehtöri, vartioupseeri,—kaikki nuo palvelusmiehet—enimmäkseen hyväluontoiset ihmiset—ovat tulleet pahoiksi ainoastaan siksi, että he palvelevat.
Hän muisti Maslennikofin välinpitämättömyyden, silloin kun oli puhe vankilassa tapahtuvista julmuuksista, muisti tirehtörin ankaruuden, vartioupseerin sydämmettömyyden, joka ei laskenut vankkuriin—eikä välittänyt siitä että junassa oli synnytystuskia kärsivä vaimo.
Kaikki nämät ihmiset näyttivät olevan ikäänkuin, niin panssaroidut, etteivät yksinkertaisimmatkaan säälintunteet päässeet heihin tunkeutumaan, ja tätä vaan siksi, että he olivat virkamiehiä. Virkamiehinä he olivat läpäisemättömät ihmisrakkauden tunteille.— »niinkuin tuo kivilaskos sateelle», ajatteli Nehljudof katsellen solan töyrästä, joka oli laskettu erivärisillä kivillä ja johon sadevesi ei imeytynyt, vaan virtasi alas. »Saattaa olla tarpeellista laskea töyräät kivillä, mutta ikävä on nähdä tuota kasvullisuudelle kuollutta maata, joka voisi kasvattaa viljaa, ruohoa, pensaita ja puita, niinkuin tuollakin töyräiden päällä. Sama on asianlaita ihmisten keskuudessa», ajatteli Nehljudof; »voi olla että nuo kuvernöörit, tirehtörit, polisit ovat tarpeellisia, mutta hirmuista on nähdä ihmisiä, joilta puuttuu ihmisten pääominaisuus—rakkaus ja sääli toisiinsa».
»Kaikki tyyni on siinä», ajatteli hän edelleen, »että nuo ihmiset pitävät lakina sitä mikä ei ole laki, ja ovat tunnustamatta laiksi sitä, mikä on iankaikkinen, muuttumaton, kaikkialla paikkansa pitävä ja Jumalan itsensä ihmissydämmiin kirjoittama laki. Siitäpä syystä minusta tuntuukin niin tukalalta olla noiden ihmisten seurassa», ajatteli Nehljudof. »Minä suorastaan pelkään heitä. Ja he todella ovatkin pelättäviä. Ryöväreitä pelottavampia. Ryöväri kuitenkin edes voi sääliä—mutta nämät eivät voi sitä tehdä, he ovat henkivakuutetut sääliä vastaan, niinkuin nuo kivet kasvullisuutta vastaan. Se se juuri tekee heidät kauheiksi. Sanotaan Pugatshjofeja ja Rasineja julmiksi, mutta nämät ovat sata kertaa julmemmat!» jatkoi hän ajatuksissaan; »jos olisi ratkaistavana tällainen sielutieteellinen arvoitus: miten meidän aikamme kristilliset, humaaniset, hyväsydämmiset ihmiset saisi tekemään kaikkein kauheimpia ilkitöitä, heidän tuntematta itseänsä syyllisiksi,—niin olisi siihen vaan yksi ratkaisu: olojen pitäisi olla semmoisina kuin ne nyt ovat, näiden ihmisten pitäisi olla kuvernööreinä, tirehtöreinä, upseereina, poliseina, s.o. heidän pitäisi olla vakuutettuina ensiksikin siitä, että on olemassa toimi, jota sanotaan valtioviraksi ja jossa saa kohdella ihmisiä niinkuin esineitä, ilman inhimillistä veljellistä suhdetta näihin, ja toiseksi siitä, että nämät samat valtiovirat nivoisivat ihmiset niin toisiinsa, ettei vastuunalaisuus heidän teoistansa toisia kohtaan kohtaisi ketään erityisesti. Näiden ehtojen ulkopuolella ei meidän aikanamme ole mahdollisia semmoiset kauheat teot kuin ne, mitkä minä äsken näin. Koko asia on siinä, että ihmiset luulevat olevan olemassa semmoisia asemia, joissa saa kohdella toista ihmistä rakkaudettomasti, silloinkin semmoisia asemia ei ole. Rakkaudettomasti voi kohdella vaan esineitä: voi hakata puita, lyödä tiiliä, takoa rautaa; mutta ihmisiä ei voi näin kohdella, ei voi kohdella rakkaudettomasti, yhtä vähän kuin mehiläisiä voi kohdella varomattomasti. Semmoinen on kerran mehiläisten ominaisuus. Jos niitä kohtelee varomattomasti, niin vahingoittaa paitsi heitä myös itseänsä. Sama on ihmistenkin laita. Eikä asia voi olla toisin, sillä keskinäinen rakkaus ihmisten välillä on ihmiselämän peruslaki. Totta on, että ihminen ei voi itseänsä pakoittaa rakastamaan, niinkuin hän voi pakoittaa itsensä työhön; mutta siitä ei seuraa, että saa kohdella ihmisiä rakkaudettomasti, erittäinkin jos heiltä jotakin vaatii. Jos ei tunne rakkautta ihmisiin, niin pysyttäköön erillänsä», ajatteli Nehljudof kääntyen jo itseensä: »puuhaelkoon personallisia asioitaan, mitä tahansa, kunhan vaan pysytteleksen tulemasta tekemisiin ihmisten kanssa. Niinkuin syöminen on vahingotonta ja eduksi ainoastaan silloin kuin haluttaa syödä, niin voi ihmisten kanssa olla tekemisissä hyödyksi ja ilman vahinkoa vaan silloin kuin heitä rakastaa. Jos vaan sallii itsellensä kohdella ihmisiä rakkaudettomasti niinkuin sinä eilen kohtelit lankoa, niin ei enää ole rajoja olemassa julmuudella ja eläimellisyydelle toisia ihmisiä vastaan, kuten näin tänäpäivänä, eikä ole myöskään rajoja omille kärsimyksille, kuten olen havainnut koko omasta elämästäni. Niin, niin se on», ajatteli Nehljudof. »Se on hyvä, hyvä!» toisti hän itsekseen, nauttien yhtaikaa tuskallisen kuuman jälkeen raitistuneesta ilmasta ja saavuttamastaan suuremmasta selvyydestä jo kauvan sitten hänen sydämmellään olleessa kysymyksessä.