XLII.
Vielä astumatta vaunusta Nehljudof huomasi asematalon pihalla muutamia komeita ajoneuvoja, joiden edessä hyvin syötetyt hevoset neli- ja kolmivaljakkoina helistelivät kulkusiaan; mutta tultuaan sateesta tummenneelle kostealle asemasillalle hän näki ensimäisen luokan edessä väkijoukon, jonka keskeltä eroittui muista pitkäkasvuinen lihava rouva, jolla oli kallisarvoisia sulkia hatussa ja sadepalttoo yllään, sekä pitkä hienosaärinen nuorukainen, polkupyöräpuvussa, taluttamassa tavattoman suurta ja lihavaa koiraa, jolla oli kallisarvoinen nahkarengas kaulassa. Heidän takanaan seisoi lakeija, pidellen käsissään vaippoja ja sateenvarjoja, ja kuski, jotka molemmat olivat tulleet vieraita vastaan. Koko tähän joukkoon, alkaen rouvasta tuohon kuskiin, joka kädellään kannatteli pitkän kauhtanansa liepeitä, oli painautunut rauhallisen itseluottamuksen ja hyvinvoinnin leima. Ryhmän ympärille muodostui heti piiri uteliaita ja rikkautta kumartelevia ihmisiä: asemapäällikkö punasessa lakissaan, santarmi, eräs kesäisin alituisesti asemasillalla näkyyä laihanpuolinen neiti kansallispuvussa, telegrafisti, ja muutamia mies- ja naismatkustajia.
Nuorukaisen tunsi Nehljudpf lyseolaiseksi, nuoreksi Kortshaginiksi. Lihava rouva taas oli ruhtinattaren sisar, jonka maatilalle Kortshaginit nyt olivat menossa. Ylikonduktööri, loistaen virkanauhoissaän ja kiiltosaappaissaan, avasi vaunun oven ja kunnioituksensa osoitukseksi piteli sen kahvasta niinkauan kuin Filip ja valkoesiliinainen junamies varovasti kantoivat nojatuolissa istuvan pitkäkasvoisen ruhtinattaren vaunuista; sisarukset tervehtivät toisiansa, sitten vaihdettiin muutamia ranskalaisia lauseita siitä, ajaisiko ruhtinatar suljetuissa vai avovaunuissa, ja kulkue, joka päättyi varjostimia ja nahkakoteloa kantavaan kiharapäiseen palvelijattareen suuntautui nyt asemahuoneen ovelle.
Nehljudof, päästäkseen jättämästä uudestaan hyvästiä, pysähtyi ja odotti siksi kuin koko kulkue oli mennyt ovesta. Ruhtinatar poikansa kanssa, Missi, lääkäri ja palvelijatar loittonivat, mutta vanha ruhtinas viivähti vaimonsa sisaren seurassa, ja Nehljudof kuuli heidän puheestaan vaan katkonaisia ranskalaisia lauseita. Muuan näistä lauseista, ruhtinaan suusta lähteneenä, tarttui jostakin syystä, kuten usein sattuu, Nehljudofin muistiin kaikkine käänteineen ja ääniväreineen.— Oh! il est du vrai grand monde, du vrai grand monde,[8]—sanoi ruhtinas jostakin henkilöstä kovalla, varmalla äänellään ja he menivät kunnioitusta osoittavien konduktöörien ja kantajien saattamina asemahuoneen ovelle.
Juuri samaan aikaan ilmestyi, mistä lie tullutkin, asemasillalle työmiesroikka, virsut jaloissa ja säkit selässä. He lähestyivät varmoin pehmein askelin ensimäistä vaunua aikoen mennä sinne, mutta, konduktööri ajoi heidät heti pois. Työmiehet jatkoivat kiirehtien ja astuen toisiensa jaloille matkaansa edelleen, seuraavan vaunun luo ja olivat jo kolautellen säkkejänsä vaunun nurkkiin ja ovenpieliin menemässä siihen, kun toinen konduktööri huomasi asemahuoneen ovelta heidän aikeensa ja kiljasi heille vihasesti. Työmiehet tulivat heti ulos vaunusta ja läksivät niinkuin ennenkin vielä edemmäs seuraavaan vaunuun, samaan, jossa Nehljudof istui. Konduktööri pysähytti heidät. Ja he olivat jo kääntymaisillään pois, mennäkseen vielä kauvemmaksi, mutta Nehljudof sanoi heille vaunussa kyllä olevan paikkoja ja käski vaan menemään sinne. He tottelivat häntä ja Nehljudof tuli heidän perässään vaunuun. Työmiehet aikoivat jo asettua, mutta kokardipäinen herra ja molemmat naiset ottivat tämän yrityksen personalliseksi loukkauksekseen, ja panivat jyrkästi vastaan häätäen heitä pois. Työmiehet, joita oli noin kaksikymmentä henkeä sekä vanhuksia että ihan nuoria, kaikilla rasittuneet ja päivettyneet, kuivat, kasvot, alkoivat, taaskin kolautellen säkkejänsä penkkeihin, seiniin ja oviin ja nähtävästi tuntien itsensä täysin syyllisiksi, tehdä lähtöä vaunun läpi edemmäksi; he näyttivät olevan valmiit menemään, vaikka maailman loppuun ja istumaan käskyn mukaan vaikka naulojen päälle.
—Minnekkä pakkaudutte pakanat! istukaa tähän,—kiljui heitä vastaan tullut toinen konduktööri.
—Voilà encore des nouvelles,—sanoi nuorempi kahdesta naisesta siinä varmassa luulossa että hän hyvällä ranskallaan kääntää Nehljudofin huomion puoleensa.
Mutta se nainen, jolla oli rannerenkaat kädessä, nyrpisteli vaan nenäänsä ja haisteli, ja mainitsi jotain hauskuudesta istua haisevien moukkien kanssa.
Mutta työmiehet tunsivat iloa ja levollisuutta, niinkuin ihmiset, jotka ovat päässeet suuresta vaarasta, pysähtyivät ja alkoivat sijoittua, olkaliikkeillä heittäen raskaat säkit selästään ja sulloen niitä penkkien alle.
Puutarhuri, joka oli pakinoinut Tarasin kanssa, ei istunut enää siinä, vaan oli mennyt omalle paikalleen, niin että Tarasin vieressä ja vastapäätä oli kolme sijaa tyhjänä. Kolme työmiestä istui näille paikoille, mutta kun Nehljudof lähestyi heitä, niin hänen herraspukunsa niin säikähytti heitä, että he nousivat poistaakseen. Nehljudof kuitenkin pyysi heitä jäämään ja istahti itse penkin käsinojalle käytävään päin.
Yksi työmiehistä, noin viidenkymmenen ikäinen mies, katsahti kummissaan ja pelokkaasti nuorempaan. Se seikka, että Nehljudof haukkumatta ja ajamatta heitä, kuten herralta olisi odottanut, oli jättänyt heille paikkansa, hämmästytti heitä ja oli heille suurena arvoituksena. He melkein pelkäsivät, että kunhan tästä vaan ei vielä jotain pahaa koituisi. Mutta huomattuaan ettei kysymys ollut mistään salajuonesta ja että Nehljudof vaan jutteli Tarasin kanssa, he rauhoittuivat, käskivät pojan istua säkin päälle ja vaativat Nehljudofia istumaan tyhjälle paikalle. Aluksi se vanha työmies, joka istui vastapäätä Nehljudofia, ei tiennyt kuinka kytristyä, niin etteivät hänen virsuiset jalkansa koskettaisi herraa, mutta sitten hän joutui Nehljudofin ja Tarasin kanssa ystävälliseen keskusteluun, ja lopulta löi usean kerran Nehljudofia polvelle kätensä selkäpuolella niissä kohdin puhettansa, joihin hän tahtoi suurinta huomiota pantavaksi. Hän kertoi kaikki asiansa ja töistään turvemultakaivoksissa, mistä he nyt palasivat kotiin, oltuaan siellä puolitoista kuukautta ja tuoden kotiin ansaitsemansa kymmenen ruplaa mieheen, koska osa oli etukäteen maksettu työurakasta sovittaessa.
Tätä työtä kertoi hän tehtävän jalat polviin asti vedessä ja sitä kesti aamunkoitosta päivänlaskuun, kaksi tuntia päivällislomaa.
—Tottumaton siinä tietysti vaivaantuu,—puhui hän,—mutta kun on ensi kovan kestänyt, niin kyllä se sitten menee. Kunpa muona vaan olisi ollut oikeaa. Ensin se olikin ihan kelvotonta. Mutta sitten väki kyllääntyi ja alkoi mukista, ja saatiin kun saatiinkin parempaa muonaa, ja työ alkoi sujua.
Sitten hän kertoi käyvänsä jo kahdeksankolmatta vuotta työansiolla ja antaneensa aina kaikki rahat kotiin, ensin isälle, sitten vanhemmalle veljelle ja nyt veljenpojalle, joka hoiti taloutta, mutta itse hän sanoi tuhlanneensa noista 50-60 ruplan vuotuisista ansioista kaksi kolme ruplaa turhuuksiin: tupakkaan ja tulitikkuihin.
—Ja sattuuhan sitä joskus väsymyksestä ryyppäsemäänkin,—lisäsi hän syyllisyyden hymy huulilla.
Vielä hän kertoi kuinka naiset kotosalla hoitavat talon asioita, ja kuinka urakoitsija oli heille ennen lähtöä juottanut lekkerillisen viinaa, kuinka yksi heistä oli kuollut ja toinen tuotiin sairaana. Sairas, josta oli puhe, istui myöskin tässä vaunussa, nurkassa. Se oli nuori poika, kasvot tuhkan harmaat ja huulet siniset. Hänessä oli nähtävästi raivonnut ja vieläkin raivosi vilutauti.
Nehljudof tuli hänen luoksensa, mutta poika katsahti ylös niin ankarasti ja kärsivästi, ettei Nehljudof tahtonut häiritä häntä kysymyksillään, vaan neuvoi vanhempaa työmiestä ostamaan kiinan kuorta ja kirjoitti lääkkeen nimen paperille. Hän olisi antanut rahojakin, mutta vanha työmies ei sanonut niitä tarvittavan—koska oli itselläänkin.
—Paljon olen minä matkustellut, mutta en ole vielä missään semmoisia herroja nähnyt. Ei hosu eikä aja ulos, vaan antaa oman paikkansa. On niitä herjojakin monenlaisia,—päätti hän kääntyen Tarasin puoleen.
»Niin, aivan toinen, ihan uusi maailma»,—ajatteli Nehljudof katsellessaan noita kuivia, jänteviä jäseniä, karkeita kotitekoisia pukuja ja päivettyneitä, ystävällisiä ja rasittuneita kasvoja, ja hänestä tuntui niinkuin ihan uudet ihmiset olisivat häntä joka taholta ympäröineet, ihmiset, joilla oli oikean työteliään ihmiselämän totiset harrastukset, ilot ja kärsimykset.
»Siinä se on le vrai grand monde», ajatteli Nehljudof muistaen Kortshaginin sanomia sanoja ja koko tuota heidän ylellistä tyhjäntoimittaja-maailmaansa mitättömine, surkeine harrastuksineen. Ja hän tunsi matkustajan iloa, jolle avautuu uusi, ennen tuntematon, ihana maailma.
Toisen osan loppu.