XXXV.

Kulkue oli niin pitkä, että kun etumaiset jo olivat kadonneet näkyvistä pääsivät vankkurit säkkeineen ja heikkokuntoisineen vasta liikkeelle. Vankkurien lähtiessä Nehljudof istui odottavan issikkansa rattaille ja käski tämän ajaa vankijoukon edelle nähdäkseen, oliko ketään tuttuja miesvankien joukossa, ja sitten vasta, kun naisvangit olivat lähteneet liikkeelle, heidän joukostaan löytääkseen Maslovan ja kysyäkseen, olivatko hänelle lähetetyt tavarat saapuneet perille.

Alkoi olla hyvin kuuma. Ei tuullut yhtään, ja tuhansien jalkojen nostattama sakea tomupilvi tuprusi koko ajan vankien mukana keskellä katua. Vangit astelivat nopeasti, ja Nehljudofin issikan huonojuoksuinen hevonen sivuutti vain verkalleen heitä. Rivi rivin perästä kulki siinä tuntemattomia, kummallisen ja kauhistuttavan näköisiä olentoja, jotka siirtelivät tuhansia yhtäläisiin jalkineihin ja vaatteihin puettuja jalkojaan ja astunnan tahtiin, ikään kuin mielensä rohkaisemiseksi, heiluttivat vapaita käsiään. Heitä oli niin paljon ja he olivat kaikki niin yhdennäköisiä ja niin eriskummallisiin vaatteisiin puettuja, että Nehljudofista tuntui niin kuin siinä ei olisi ollut ihmisiä, vaan joitakin omituisia, kauheita olentoja. Tämä vaikutelma häiriytyi vain silloin, kun hän pakkotyöläisten joukosta tunsi taposta vangitun Fjodorofin ja siirtovankien joukosta niin ikään tutun koomikko Ohotinin sekä lisäksi erään irtolaisen, joka oli kerran pyytänyt hänen apuansa. Melkein kaikki vangit vilkuilivat heidän ohitsensa ajaviin issikkarattaihin ja heitä katsovaan herraan, joka niissä istui. Fjodorof nyökäytti päätään ylöspäin merkiksi, että oli huomannut Nehljudofin; Ohotin iski silmää, mutta ei kumpikaan heistä kumartanut, pitäen sitä kiellettynä. Naisten kohdalla Nehljudof huomasi heti Maslovan. Tämä kulki toisessa rivissä, jonka päässä astui punoittava, lyhytjalkainen, mustasilmäinen, hirveän ruma nainen, mekon liepeet vyön alle nostettuina; se oli Horoshafka. Sitten kulki vaivoin jalkojansa laahaten raskauden tilassa oleva nainen, ja kolmantena oli Maslova. Hän kantoi säkkiä selässänsä ja katsoi eteenpäin. Hänen kasvoissaan oli levollisuutta ja päättäväisyyttä. Neljäntenä rivissä hänen vieressään oli reippaasti asteleva, nuori, kaunis nainen lyhyessä mekossa, huivi talonpoikaisvaimon tavalla sidottuna—se oli Fedosja. Nehljudof laskeutui issikasta ja lähestyi kulkevia naisia, aikoen kysyä Maslovalta tavaroista ja hänen voinnistaan, mutta saattava aliupseeri, joka kulki tällä puolella vankijoukkoa, huomasi heti yrityksen ja kiirehti hänen luoksensa.

—Herra, ei ole lupa lähestyä vankeja,—hän huusi juostessaan.

Mutta luokse päästyään ja tunnettuaan Nehljudofin (vankilassa tunsivat jo kaikki Nehljudofin), nosti aliupseeri sormet lakin reunaan ja pysähtyen Nehljudofin viereen sanoi:

—Nyt ei saa. Asemalla voitte puhutella, mutta täällä se on kielletty.—Älkää jääkö jälkeen, mars!—hän huusi vangeille ja kuumuudesta huolimatta ravasi uuden uutukaisissa saappaissaan paikalleen.

Nehljudof meni katukäytävälle, käski issikan ajaa jäljessään ja kulki vankijoukon sivulla. Joka paikassa, missä vankijono kulki, se herätti säälin- ja kauhunsekaista huomiota. Ohiajajat kurottivat päitään vaunuista ja seurasivat katseillaan vankeja niin kauvan kuin taisivat. Jalkamiehet pysähtyivät ja kummastellen ja pelokkaasti tuijottivat kauhistuttavaan kulkueeseen. Muutamat tulivat luo ja antoivat almuja. Vartiosotilaat ottivat almuja vastaan. Muutamat ihmiset kulkivat kuin hypnotiseerattuina väkijoukon jäljessä, sitten pysähtyivät ja päätänsä nyykyttäen seurasivat sitä vaan silmillään. Talojen käytäviltä ja portaista juoksi ihmisiä, toisiansa kutsuen, tai kurottautui ikkunoista ja tyrmistyneinä ja vaieten he tuijottivat hirvittävää näkyä. Eräässä katuristeyksessä esti vankijono komeiden ajopelien pääsemästä eteenpäin. Kuskipukilla istui kiiltonaamainen, leveäselkäinen ajaja, nappirivit selässä; ajopelissä takapaikalla istui herra ja rouva; rouva oli laiha ja kalpea, vaaleassa hatussa, helakkavärinen varjostin kädessä, ja herra sylinterissä ja vaaleassa, hienossa palttoossa. Heitä vastapäätä etupuolella istuivat heidän lapsensa: tyttö korupuvussa, tuoreena kuin kukkanen, vaalea tukka hajallaan ja hänelläkin kirkasvärinen varjostin kädessä,—ja kahdeksanvuotias, pitkäkaulainen poika, solisluut esiinpistävinä, merimiespuvussa ja heiluvilla nauhoilla varustetussa hatussa. Isä mökisi vihasesti kuskille siitä, ettei tämä ollut ajoissa ajanut jonon edelle ja äiti sipristi inholla silmiään, asettaen ihan kasvojensa eteen silkkisen varjostimen suojellakseen itseään päivänpaisteelta ja pölyltä. Leveäselkäinen kuski murisi itsekseen kuunnellessaan isäntänsä aiheettomia nuhteita, se kun itse oli käskenyt hänen ajaa juuri tätä katua myöten, ja sai vaivoin hillityksi pikimustia hevosia, jotka suu ja kaula vaahdossa pyrkivät eteenpäin. Polisi olisi koko sydämmestään tahtonut tehdä rikkaille ajajille mieliksi ja avata heille tie pysäyttämällä vangit, mutta tässä kulkueessa tuntui joku synkkä juhlallisuus, jota polisikin tunsi ja jota ei edes tämmöisen rikkaan herran tähden sopinut häiritä. Hän ainoastaan teki kunniaa, näin osoittaakseen kunnioitustaan rikkaudelle ja katsoi ankarasti vankeja ikäänkuin olisi luvannut tarpeen tullessa ainakin puolustaa ajajia heiltä. Niin että herrasväen oli kuin olikin odottaminen, kunnes koko jono oli mennyt ohi ja he pääsivät liikkeelle vasta sitten kuin viimeiset vankkurit säkkineen ja niiden päällä istuvine vankineen olivat rämisten kulkeneet ohitse. Hysteerillinen nainen, joka oli vähäksi aikaa asettunut, alkoi jälleen nyyhkytellä ja kiljahdella nähtyään rikkaat ajoneuvot. Vasta sitten liikahutti kuski hiukan ohjaksia ja mustat juoksuhevoset pyyhältivät liikkeelle kavioiden kapsahtaessa kivikatuun ja ajoneuvojen kevyesti hytkähdellessä kumipyörien päällä. Herrasväki oli matkalla maalle, missä herra, rouva, tyttö ja tuo pitkäkaulainen poika aikoivat huvitella. Ei isä eikä äiti antaneet tytölle eikä pojalle selitystä siihen, mitä he olivat nähneet; niin että lasten piti itsensä selviä, mitä tämä näky merkitsi.

Tyttö päätti isän ja äidin kasvoista, että nuo ihmiset olivat pidettävät ihan toisina kuin hänen vanhempansa ja näiden tutut; että nuo olivat pahoja ihmisiä, ja että niitä kohdeltiin juuri niin kuin pitikin. Ja sentähden tyttöä vaan hirvitti ja hän oli vaan hyvillään, kun niitä ei enää näkynyt.

Mutta pitkä- ja laihakaulainen poika, joka oli silmiään räpäyttämättä tuijottanut vankijonoon ratkaisi kysymyksen toisella tavalla. Hänen tuntonsa oli vielä varma ja pilautumaton ja hän oli suoraan Jumalalta saanut tietää, että nuo ihmiset olivat juuri samallaisia kuin hän itse ja kuin kaikki muutkin ihmiset, ja että sentähden oli joku näille ihmisille tehnyt jotain pahaa, semmoista, jota ei olisi saanut tehdä, ja häntä suretti ja kauhistutti sekä nuo kahlitut ja paljaspäisiksi ajellut ihmiset että nekin, jotka olivat heidät kahlinneet ja ajelleet. Ja sentähden pojan huulet yhä enemmän turposivat ja hän pinnisti kaikki voimansa ollakseen itkemättä, arvellen että itkeminen oli tämmöisissä tilaisuuksissa häpeällistä.