II.

Päästyään sinne Maria Pavlovna ja Katjusha näkivät seuraavaa: upseeri, pönäkkä ihminen, jolla oli suuret vaaleat viikset, hieroskeli vihasena vasemmalla kädellään oikeata kämmentään, johonka koski siksi, että oli sillä lyönyt niin kovasti vangin kasvoihin, ja huusi herkeämättä hävyttömiä, raakoja haukkumasanoja. Hänen edessään seisoi lyhyessä vankitakissa ja vielä lyhyemmissä housuissa pitkä, laiha vanki, puoli päätä paljaaksi ajeltuna. Tämä pyyhki toisella kädellään veriin lyötyjä kasvojaan ja toisella huiviin käärittyä kimakasti huutavaa tyttölasta.

—Kyllä minä sinut, (sopimaton haukkumasana), opetan mokisemaan (taas haukkumasana), vie se akoille,—kiljui upseeri.—Rautoihin!

Upseeri vaati yhteisselliläisen käsirautoihin pantavaksi. Tämä oli kaiken matkaa kantanut sylissään tyttöä, jonka hänen Tomskissa lavantautiin kuollut vaimonsa oli hänen huostaansa jättänyt, kuten vangit kertoivat. Mies oli koettanut selittää, ettei käsiraudoissa voinut lasta kantaa. Mutta upseeri oli pahalla päällä, äkämystyi ja löi uppiniskaisen vangin veriin. [Tämä tapaus löytyy kerrottuna D.A. Linjofin kirjassa: »Po etapu».]

Vastapäätä tuota pahoinpideltyä miestä seisoi vartiosotamies ja vahva mustapartainen vanki, toisessa kädessä raudat ja synkästi katsellen silmäkulmiensa alta milloin upseeriin milloin lyötyyn toveriinsa ja tämän tyttöön. Upseeri toisti vartiosotamiehelle käskynsä, että tyttö oli otettava pois isältä. Vankien joukossa yltyi murina yltymistään.

—Tomskista saakka ei ole tarvinnut rautoja pitää,—kuului käheä ääni takariveistä.—Eihän se ole mikään koiran pentu, lapsihan se on.

—Mihinkä hän lapsensa panisi? Onkos se nyt laitaa tuommoinen,—sanoi vielä joku.

—Kuka uskaltaa purista?—kiljasi upseeri vimmoissaan ja hyökkäsi laumaan,—kyllä minä sinut opetan! Kuka se oli? Sinäkö? Sinäkö?

—Kaikkihan nuo sanovat…—sanoi leveäharteinen, lyhytkasvuinen vanki.

Mutta hän ei päässyt päähän. Upseeri alkoi molemmin käsin läiskiä häntä kasvoihin.—Vai te kapinoimaan? Kyllä minä näytän teille kuinka kapinoidaan. Ammutan teidät kuin koirat, enkä saa siitä muuta kuin kiitoksia päälliköiltäni. Ota tyttö!

Väkijoukko vaikeni. Yksi sotamiehistä tempasi epätoivoisesti huutavan tytön isän sylistä, toinen alkoi panna vangin käsiä rautoihin. Vanki ojensi nöyränä kätensä.

—Vie akoille,—huusi upseeri sotamiehelle selvitellen miekkansa kannatin-hihnoja.

Tyttö yritteli vapauttamaan kätösiänsä huivin alta ja parkui kohti kulkkua, kasvot vertyneinä. Väkijoukosta erkani Maria Pavlovna ja lähestyi sotamiestä, joka vei tyttöä.

—Herra upseeri, antakaa minun kantaa lasta. Sotamies pysähtyi.

—Kuka sinä olet?—kysyi upseeri.

—Minä olen valtiollinen.

Maria Pavlovnan kauniit kasvot ja nuo erinomaiset pullistuvat silmät näyttivät vaikuttavan upseeriin, (hän oli jo huomannut hänet vastaanottaessaan joukkokuntaa). Hän katsahti Maria Pavlovnaan vaijeten, ikäänkuin olisi jotain punninnut.

—Minulle se on yhdentekevää, kantakaa jos tahdotte. Kyllä teidän kelpaa sääliä, mutta kuka vastaa karkulaisista?

—Kuinka hän karkuun pääsisi tyttö sylissä?—sanoi Maria Pavlovna.

—Ei minulla ole aikaa teidän kanssanne lörpötellä. Siinä on, ottakaa!

—Käskettekö antamaan?—kysyi sotamies.

—Anna.

—Tule minun syliini,—puhui Maria Pavlovna, koettaen viekotella tytön luokseen.

Mutta tyttö yhä riuhtoi itseänsä irti sotamiehen sylistä isään päin ja huusi eikä tahtonut mennä Maria Pavlovnan syliin.

—Odottakaas, Maria Pavlovna, kyllä se tulee minun syliini,—sanoi nyt
Maslova hakien vesirinkilää pussista.

Tyttö tunsi Maslovan ja nähtyään hänet sekä rinkilän meni hänen syliinsä.

Kaikki hiljeni. Portit avattiin, joukkokunta purkautui ulkopuolelle ja järjestyi riveihin; vartioväki luetteli taas kaikki; säkit asetettiin sijoilleen ja sidottiin, sairaat ja heikot nostettiin paikoillensa. Maslova asettui tyttö sylissä naisten joukkoon Fedosjan rinnalle. Simonson, joka oli kaiken aikaa seurannut tapausten menoa, tuli pitkin askelin, päättäväisesti upseerin luo, joka oli juuri antanut viimeiset määräyksensä ja oli istuutumassa ajopeliinsä.

—Olette menetelleet huonosti, herra upseeri,—sanoi Simonson.

—Laittautukaa paikallenne, se ei kuulu teihin.

—Minun asiani oli sanoa teille, ja minä sanoin, että menettelitte huonosti,—sanoi Simonson katsoen tuuheitten kulmakarvojensa alta tuikeasti upseerin silmiin.

—Onko kaikki valmiina? Eteenpäin mars!—komensi upseeri huolimatta
Simonsonista, ja nojautuen kuskisotamiehen olkapäähän kiipesi rattaille.
Joukkokunta läksi liikkeelle ja tuli likaiselle, molemminpuolin
ojitetulle tielle, joka kävi tiheän metsän halki.